"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Jahas, onpahan taas ollut hulinaa.

Viime viikko meni mainiosti töissä.
Huomatkaa ironinen äänensävy sanan "mainiosti" kohdalla.

Oli nimittäin huojumista kuopasta toiseen, ihan suoranaisia virheitä, ja päiviä joina ei ehdi kahvikuppiaan tyhjentämään. Perjantaina satoi, sain 360 euron ennustuksen Méganen jarrujen korjaamista varten (raukka ei päässyt läpi katsastuksesta) ja meinasin litistää kyseisellä ajoneuvolla kissan.

Jarrut toimivat.

Tänään ennätin tyhjentämään kahvikuppini, mutta toinen jäi haaveeksi.

Viikonlopun vietimme Bezièrissa. Se on se sama kaupungintapainen, johon vahingossa eksyimme vuosi sitten uuden vuoden viettoon. Nykyään yksi Nancyn aikojen kavereista asuu siellä, ja menimme siis juhlimaan kyseisen kaverin synttäreitä. 800 kilometriä menopaluuajoa, neljä kimppakyytiläistä. Keilausta jossa olin surkeaakin surkeampi.

Ja toteamus siitä, että minä ihan oikeasti inhoan yökerhoja.

Hei really, halli, jossa 200 ihmistä nykii musiikin tahdissa, jossa ei voi keskustella eikä edes juoda olutta, sillä pikkupullo maksaa 10 euroa. Siihen saakka, kunnes ensimmäiset uskaltautuvat tanssilattialle, ihmiset vain istuvat tuoleilla kuin kanat orrella ja näyttävät tympääntyneiltä, sillä musiikin voimakkuudesta johtuen puhuminen on huutamista... ja se olut maksaa 10 euroa.

Meillä kävi vielä minun näkökulmastani huono tuuri, sillä yölaatikossa johon päädyimme, oli, kuten täällä sanovat, soirée rebeu. Arabi-ilta, tai virallisemmin nuit du Maghreb, maghreb-yö. Mikä sitten tarkoitti, että musiikki oli 80% arabimusiikkia, ja kun minä kuulun siihen epäilyttävään kansanosaan joka ei kyeistä kieltä osaa, biisit menivät melko kovaa ja korkealta ohi. Jos ei ymmärrä sanoituksia, pitäisi yrittää nauttia musiikista, mutta kyseisen musiikkityylin kohdalla se on minulle melkoisen vaikeaa. Illan ainoa musiikillisesti hauska anti oli Bisso na Bisson viimekesäinen kesähitti, käsittämätön mutta ihmeen tarttuva. Muussiksi miksattuna.

Kun siihen vielä lisätään se tosiasia, että olen tullut vanhaksi ja haluaisin mennä nukkumaan yhdeltä yöllä, silloin kun yölaatikkoon vasta lähdetään... Ja en enää osaa hirveästi tanssiakaan, kun omalle reviirille ahtautuvat ihmiset ahdistavat.

Mutta noh, synttärisankari kuului iltamien kohderyhmään, joten hänelle ilta oli varmaan onnistuneempi.

Ensi kerralla kostan ja vien joihinkin suomalaisvaihtareiden suomirock-pileisiin.

Ja kun kerran valitin, etten tykkää arabihenkisestä musiikista, niin laitetaan tähän loppun jonkinlainen arabi'r'n'b-tekele (Méme pas fatigué). Piisi sinänsä on vain kohtuullisen hupaisa, mutta video saa minut joka kerta hymyilemään. Tyypeillä on mahtanut olla tajuttoman hauska päivä tuota kuvatessa ja pelatessa jalista kavereiden kanssa. Musiikkiakaan ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti. (Knoppitietona kerrottakoon, että se alussa autossa istuva tyyppi on Ranskan jalkapallomaajoukkueen pelaaja Frank Ribery.)

Ranskalaiset ovat vahvoja ainakin jossakin : kaiken vastustamisessa ja lakkoilemisessa.

Nyt kuitenkin ollaan jo erityisen vahvoja.
SNCF, eli rautatieläiset olivat eilen lakossa. Siinä ei ole mitään uutta. Harmillista, heidän näkökulmastaan on sen sijaan se, etteivät eri ammattiliittojen edustajat pääse yksimielisyyteen siitä mitä pitäisi vastustaa ja mitä pitäisi pyytää.

Eli riidellään jotta saataisiin selvyys mistä pitäisi riidellä.

[Kuva: hartboy, CC BY-NC-SA 2.0]

Ranskassa on käynnissä testi sosiaalisen median toimivuudesta uutislähteenä.

Huis clos sur le Net on Radio Francen (vrt. YLE) kehittelemä kokeilu, jossa viisi toimittajaa suljetaan viikoksi Ranskan metsämailla sijatsevaan mökkiin, ja estetään kaikkien perinteisten tiedotusvälineiden käyttö. Informaatiota ei siis voi hakea lehdistä, televisiosta tai radiosta, ja internetistäkin pääsy on rajattu ainoastaan Twitteriin ja Facebookiin. Projektin blogissa toimittajat kirjoittavat ja podcastaavat (onko tuo edes sana?) tuntemuksistaan ja yleisemmin sosiaalisesta mediasta.

Kokeilua on jatkunut vasta pari päivää, mutta tässä hyvin vapaita käännöksiä ensimmäisistä kommenteista:

Je n’ai jamais eu autant de demandes d’amis de ma vie que depuis le début du projet “Huis clos sur le Net”. Certains sont curieux du projet et veulent y contribuer. Parallèlement, plusieurs “twitteux” envoient des messages très agressifs. D’autres veulent nous tromper. Il s’est produit un triplement des fausses informations dans le but de nous induire en erreur.

Parmi les découvertes pertinentes, plusieurs tweets relatent les manifestations anti-Poutine le week-end dernier. L’opposition est fermement muselée en Russie. Les médias relatent très rarement les manifestations contre le pouvoir russe. (Nicolas Willems)

En ole koskaan saanut niin paljoa kaveripyyntöjä kuin projektin alkamisen jälkeen. Jotkut ovat uteliaita kokeilun suhteen ja haluavat olla mukana. Samaan aikaan, useat "twitteröijät" lähettävät hyvinkin agressiivisia viestejä. Toiset taas haluavat yrittää huijata meitä. Väärän informaation määrä on kolminkertaistunut yrityksissä johtaa meitä harhaan.

Oikeallisten löytöjen joukosta erottuvat useat viime viikonloppuisiin anti-Putin mielenosoituksiin liittyvät tweetit. Oppositiolla on Venäjällä tiukka kuonokoppa. Mediat kertovat vain harvoin mielenosoituksista maan valtaapitäviä vastaan.

[Kuva : Crabchick, CC BY 2.0]

Le contenu est logiquement l’élément primordial de cette démarche: il doit m’intéresser et être dans une langue que je maîtrise suffisamment pour la lire, ça aide. Mes yeux filent ensuite sur le nombre d’articles écrits par cette personne. Et j’avoue que 600 twitts rendent l’auteur plus crédible que 21. Impossible, pour moi, d’ignorer le nombre de followers, c’est à dire le nombre de gens qui ont décidé de suivre les publications de l’auteur. D’autres critères, bien moins avouables, entre aussi en ligne de compte. La photo, le choix du fond d’écran ou l’orthographe.

Un doux mélange entre objectivité et subjectivité. Un mélange pas stable, en plus, car il évolue d’heure en heure.
(Anne-Paule Martin)

[Kyseessä on Twitterin antaman uutisvirran karsiminen oleellisen löytämiseksi.]
Sisältö on ymmärrettävästi olennaisin osa: Sen pitää kiinnostaa ja olla kirjoitettu kielellä jota osaan lukea. Sen lisäksi kiinnitän huomioni kirjoittajan Twitterissa julkaisemiin artikkeleihin; 600 tweetia tekevät kirjoittajasta luotettavamman oloisen kuin 21. Mahdotonta myöskään, minulle, olla välittämättä seuraajien määrästä, eli siis siitä kuinka moni on tilannut kirjoittajan julkaisut. Muina kriteereina, niinä joita ei viitsisi ääneen kertoa, vaikuttavat mm. valokuva, sivun taustakuva tai oikeinkirjoitus.

Mukava sekoitus subjektiivisuutta ja objektiivisuutta. Kaiken lisäksi vieläpä epävakaa sekoitus, sillä se muuntuu tunnista toiseen.

A la radio, on a coutume de dire que le lundi est un jour assez triste (en matière d’actu), c’est aussi le cas sur Twitter.
Pas de gros buzz. Pas d’évidence.

Ce matin, j’ai cependant retenu quelques sujets. Gérard Depardieu qui apporte son soutien à Georges Frêche, les « experts » d’Omesta champions d’Europe ou encore les résultats des grammys.

A en croire Nicolas Poincaré, les titres de l’actualité sur France Info étaient à peu près les mêmes.
(Benjamin Muller)

Radiossa tavataan sanoa, että maanantai on tylsä päivä (uutisen suhteen), ja niin näytää olevan asia Twitterissakin. Ei suurta kohua. Ei itsestäänselvyyksiä.

Opin kuitenkin aamulla jotakin. Gérard Depardieu tukee George Frêchea, Monsieur Onestan "ekspertit" voittivat Euroopanmestaruuden* ja nyt tiedän Grammy-tuloksetkin.

Mikäli Nicolas Poincaréa on uskominen, France Infon aamun uutisotsikot olivat suurinpiirtein samat.
(* Toim.huom. Kyse on Ranskan käsipallomaajoukkueesta.)

En ole sosiaalisen median tehokäyttäjä, mutta kokeilu on oikeastaan aika hauska. Eikä välty vertauksilta erääseen suunnilleen samaan aikaan käynnistettyyn tosi-tv-ohjelmaan; TF1, maan johtava kaupallinen televisiokanava pisti kasan kakkosluokan julkkiksia maatilalle Afrikkaan lapioimaan vuohenkakkaa. Ei huolta, Facebook kyllä kertoo mökkeileville toimittajillemme kuka ensimmäisenä tippuu kyydistä...

Asuntoamme vastapäätä, kadun toisella puolella, on parturi-kampaamosalonki.

Kuten jokaisessa pitäjässä, tässäkin pikkukaupungin keskustassa moisia on puolentusinaa. Tämä meitä vastassa oleva tuntuu olevan ihan oivaa bisnestä, kaikilla kahdella kampaajalla on koko ajan asiakkaita.

Koska kampaamoliikkeen ikkuna on juuri sopivasti kerrosta alempana, meiltä näkee sinne suoraan sisään, ja olenkin vähitellen ymmärtämässä miksi mummut aina istuvat pitsiverhojen takana seuraamassa kaikkien kadulla kulkevien elämää. Sehän on vallan mielenkiintoista. Kuka tulee ja lähtee minkäkinnäköisenä, missä vaiheessa kampaajamatamit aloittavat imuroinnin, millainen mahtaa olla tämän päivän viimeinen asiaskas.

Minun paikkani ruokapöydän ääressä on erinomainen raportointiin. Samalla kun raportoi kahden keittolusikallisen välissä kampaajamatamien touhuja, voi myös raportoida saman kerrostalon asukkaiden tulemisia ja menemisiä:
- Kah, ei ole helppoa selvitä jättikäsilaukun, sateenvarjon ja kävelysauvan kanssa yhtaikaa.
- Rivieran rouvilla mahtaa olla kylmä plus kahdeksassa... sitä paitsi tuo kaulassa roikkuva kettu näyttää ikävän aidolta.
- Ostitta sitten olohuoneen pöydän. Ruman pöydän. Olisitta ny'ees ostaneet sievän, eikä susirumaa.

Tätä kirjoittaessa kampaajamatamien kanssa keskustelee nuorimies, joka on taktisesti jättänyt avoautonsa keskelle yksisuuntaista katuamme. Katsotaan milloin kuuluu ensimmäinen torvenvingahdus...

Ulkosavolaisesta tulee isona tarkkanäköinen pitsiverhomummu. Pitäähän sitä olla suunnitelmia tulevaisuudellekin.

[Kuvituksena mihinkään liittymättömiä satunnaisotoksia Nizzasta.]

PS: Jos joku kaipaa aitoa French Touchia ja ranskalaista tyylikkyyttä, käykää Sannan luona ihastelemassa. Utterly Boring Finn vs. French Personal Style.

Satumaakuvaaja tuskin loukkaantuu, jos julkaisen pari kännykameraotosta talviselta Savonmualta. Ihan vain muistuttaakseni itselleni ja lämpimimmissä maissa oleville lukijoilleni, että aika komioita kelejä sitä saattaa Suomeenkin osua.

Kännykkäkamera vääristää värejä jonkin verran, mutta sehän tässä mainiota onkin.

Sirokolla oli blogissaan hauska haaste, jossa kaivellaan tietokoneen kuvakansioita. Tarkoituksena olisi julkaista tämänpäiväinen kuva, ja laskea siitä puoli vuotta, vuosi, kaksi ja kolme taaksepäin. Siis kertoa kuvalla mitä samalla päivämäärällä tapahtui.

Muutaman päivän heitot sallitaan, ja koska minä en ole tässä viime päivinä paljoa kuvia ottanut, pääsee blogiin ensimmäiseksi rottaeläin, ihan oikea sellainen. Kuvattu toissaviikonlopun reissullamme, hyvin rauhaisa olio oli.

Päivä siis oli 17. 1. 2010.

Heinäkuun seitsemättätoista 2009 lähimmäksi osui tämä hyvin iloisen ja ystävällisen näköinen kaveri, jonka kanssa joku ruipelojalkainen turistiraukka erehtyi poseeraamaan. Pariisissa siis olimme, ja ihmettelyn kohteena Quai Branlyn primitiivisten taiteiden museo.

Onpas se rakeinen kuva. Vanha kamerani veteli jo viimeisiään.

Tammikuun puolessavälissä vuosi sitten juhlistimme erään kaverin, tai oikeastaan kaverin kaverin syntymäpäiviä. Ihan perinteiseen opiskelijabilemalliin. Pojat mm. grillasivat chipolatoja parvekkeella. Tammikuussa. Nancyssa. On sitä tietty huonompiakin keinoja palelluttaa itsensä.

Suuret valokuvalliset ansiot ja oiva tarkennus tämänkin otoksen takana. Kyllä. Ette halua nähdä niitä muita. Toivottavasti minä en ollut kameran takana, en ainakaan tunnusta.

Tammikuussa 2008 asuin vielä Strasbourgissa. Those were the days my friend, we tought they would never end vai miten se menikään. Kuun 18. päivä olimme kylläkin syvällä Vosgeesien juurella, Vittel'issa, silläkin kertaa syntymäpäivillä. Boolia saavista, kah, tämän olinkin jo melkein unohtanut.

Vasemman reunan nuorimies ei kuulu tuttavapiirini. Sillä oikean reunan tyypillä, sillä paremmin ruskettuneella, taas on taipumuksena tunkea useimpina öinä sänkyyni nukkumaan. Mikä lie...

Yllättävän vaikeaa etsiä kuvia tietyltä päivämäärältä, kun kaikkia ei ole uutterasti päiväysjärjestykseen aseteltu ja nimetty. Vuosilta 2007 ja 2006 minulla on kuitenkin ihan kiltisti kuukausittaiset arkistot, pitäisi varmaan jossain vaiheessa tehdä järjestelyä tuoreemmillekin räpsäisyille.

Totesin myös, että tammikuun puolessavälissä on ainoastaan syntymäpäiviä. Koska en halunnut kolmatta juhlakuvaa ja -kalua blogiini, saatte pari viikkoa myöhemmän historiallisen näpsäisyn, joka melkein sopisi Lumppuihin ja Lureksiin marttamuotikuvaksi. Historiallinen otos: sekatukkainen ja kotihousuinen ulkosavolainen leipoo sämpylöitä. Miniyksiönsä uunituoreessa miniuunissa. Kerrotakoon, että uuni on yhä lähes jokapäiväisessä käytössämme, meillä kun ei kunnollista uunia ole.

Kertokaapas mitä arvon lukijoideni elämässä tapahtui tasan kolme vuotta sitten?

On tilanteita, joissa ei pääse kulttuurieroista yli eikä ympäri.

Vai oletteko te nähneet Suomessa työmaaruokalaa, jossa on ihan yleisessä tarjoilussa vitriinissä kokiksen ja jääteen ohessa olutta ja punaviiniä?

Minä en ole. Täällä meitin kanttiinissa sen sijaan on molempia.

Eilen sen sijaan emme syöneet kanttiinissa, vaan vuorossa oli "hallintohenkilöstön uudenvuodenlounas". Kaikkea pientä purtavaa... sekä samppanjaa ja viiniä sellaisissa määrin, että useampikin pullo jäi avaamatta. Kyse kun tosiaan oli lounaasta, ei illallisesta. Useammalla tietokoneen ääressä työskentelevällä silmäluomet olivat kovin raskaat iltapäivällä, tiukasta kahvista huolimatta.

Ja kun kerran ruokaan ja kulttuurieroihin päästiin, niin käytetään niitä aasinsiltana.

Me tosiaan olemme etsiskelemässä asuntoa lähempää Nizzaa, lähinnä sen takia, että minä olen kurkkuani myöten täynnä joka-aamuista ja -iltaista tunnin työmatkaa puoliruuhkassa. Vaikka irtisanomisilmoitus onkin jo jätetty, niin mitään kiirusta tässä ei vielä ole, vasta maaliskuun loppuun mennessä pitää saada kamat ulos siitä kylmästä ja kosteasta loukosta (ainiin, en olekaan vielä kertonut viimeisimpiä homehtumisepisodeja, mutta siitä joskus toistamiseen...)

Siis, olemme kuitenkin käyneet katsomassa muutamaa asuntoa, ja pohjoisen asuntokantaan verrattuna yksi asia yllätti: Keittiöt ovat lähes poikkeuksetta pieniä kapeita loukkoja, kahden huoneen väliseen tilaan puristettuna. Ei toivettakaan mahduttaa ruokapöytää, kahden ihmisen yhtäaikainen oleskelukin tekee jo tiukkaa.

Hämmästelin asiaa ääneen yhden kaverin samaan tapaan rakennetussa asunnossa, ja sain selitykseksi sen, että etelässä eletään paljon ulkona. Täällä, pohjoiseen verrattuna, on se ero, että vieraita kutsutaan paljon vähemmän kotiin. Tai jos kutsutaankin, niin sitten istutaan terassilla tai alkupaloja napsimassa olohuoneessa.

Ylipäätään iso osa asuntokannasta Nizzassa on rakennettu 60 -luvulla, nopeasti, jotta saataisiin asutettua Afrikasta paluumuuttavat "mustajalat". Le Pied-Noir on ilmaisu jolla tarkoitetaan Algeriassa ennen itsenäisyyttä kasvaneita ranskalaisia, siis niitä joiden "geneettiset juuret" olivat Euroopassa. Algerian itsenäistymisen aikoihin, kesällä -62, Ranskaan palasi kerralla noin 900 000 paluumuuttajaa ja tietenkään rannikolla ei ollut tarpeeksi asuintilaa... Maan hallitus kun oli varautunut kolmasosaan tuosta määrästä. Sen ajan kerrostaloista ei siis paljoa tarvitse ylellisiä keittiöitä tai tehokasta eristystä etsiä...

900 000 paluumuuttajan integroiminen maahan ei käynyt itsestäänselvästi, etenkään kun monet eivät koskaan olleet maassa käyneet, eikä perhesiteitä enää löytynyt. Muutamat polttivat lähtiessään kaiken omaisuutensa, mutta toiset, toivoessaan palaavansa takaisin, jättivät jälkeensä asuntonsa ja maansa. Kerrotaan kuitenkin, että ensihankaluuksien jälkeen oli pitkälti Les Pieds-Noirsien ansiota, että esim. Nizza, Perpignan, Montpellier tai etenkin Marseille kehittyivät 60-luvun talouskasvun kyljessä niinkin aktiivisiksi asutuskeskuksiksi kuin ne nykyään ovat.

Knoppitietona kerrottakoon, että sittemmin kuuluisuuteen kivuinneista Mustajalkaisia ovat mm. Yves Saint-Laurent, Albert Camus, Alain Affelou ( il est fou Affelou, il est fou...) tai Pariisin kaupunginjohtaja Bertrand Delanoë.

Ei minun pitänyt paluumuuttajista kirjoittaa. Ainakaan näin vähää. Ranskan kolonialistiajoista ja niitä seuranneista sodista olisi paljon enemmänkin sanottavaa, mutta jätän sen niile jotka asioista enemmän jotain tietävät.

Menköön vähällä tällä kertaa.

[Kuvat: Wili_hybrid, CC BY 2.0 ja Arnaud Bertrande, CC BY-NC-SA 2.0]

Uskollisimmat lukijani muistanevat kun vaadin normalisointia. Aiemmin mainituista lentokenttien vessoista ja pussilakanoiden rei'istä olen yhä samaa mieltä, mutta tällaisina sateisina aamuina mielessä käy eräs muukin kohde:
tuulilasinpyyhinten nopeus.

Oikeasti, ainakin Méganeen tarvitsisin kaksi välinopeutta lisää. Sellaisen tihkukytkintä vielä hitaamman, joka pyyhkäisisi vähän kerran minuutissa, ja sitten semmoisen tihkukytkimen ja sitä seuraavan väliltä olevan, laiskahkon. Kätevintä tietysti olisi jos nopeutta voisi itse portaattomasti säätää esim. jostakin kierrettävästä napista.

Muttajoo, jos tänään sataa, niin eilissäiltapäivänä oli sitten sitäkin komeampi kevätkeli. Ensimmäinen varsinainen kevätpäivä. Olisi jo aikakin, sade alkaa tympimään. Tunnen itseni vähän huijatuksi, väittävät että Rivieralla olisi aina kaunista.

Eilen kuitenkin tosiaan aurinko paistoi meren yllä, melkein lämpimästi, ja ulkosavolainen tunsi olevansa lähes huhtikuussa. Uskaltauduin ulos ilman takkia, ja kirosin etten tajunnut ottaa kameraa mukaan. Mitään uutta ja ihmeellistähän tuossa pikkukaupunkimme satamassa ei ole, mutta se valo vain on niin upea. Missään muualla en ole tämmöistä puuterinväristä valoa nähnyt. Kun siihen yhdistetään kalan tuoksu, lokkien huudot, terassilla lounastavat perheet ja meri, joka oli hämmästyttävän rauhainen (olisiko noudattanut ohjeita sunnuntailevosta?), niin melkein unohti olevansa vielä tammikuussa.

Käyskentelimme kaukaisimmalle laiturille saakka, sinne missä ovat suurimmat ja komeimmat jahdit. Katselimme shipbrokerssien ikkunoista myynti-ilmoituksia, ja totesimme pienenkin paatin olevan melkoisen kaukana nykyvaroistamme. Vaan saahan sitä haaveilla...

Koska kuvia ei ole sunnuntai-iltapäivästä, niin julkaistakoon sitten turhanaikainen sarja nimeltä "Ulkosavolainen kuluttaa aikaa junassa kuvaamalla kynsiään erilaisilla kännykkäkameran efekteillä maustettuna". Laatu on aika kauhia.

(sävynä Essencen n° 53 "all access" + jotain saman merkin kimallelakkaa)

Otsikko ei viittaa mihinkää sadomasokistiseen puuhaan (paitsi, jos sivuja on tarpeeksi, niin vapaaehtoinen sitoja on kyllä masokisti, mutta niinjoo...), vaan ihan joka toimistosta löytyvään apulaitteeseen.

Saattaa tietysti olla, että näitä kierresidontahärpäkkeitä löytyy Suomestakin vähän joka paikasta, missä tapauksessa minä olen kellarissa kasvanut, mutta minä törmäsin moiseen laitteeseen ensimmäisen kerran vasta Ranskaan tultuani. Kaikenlaiset opettajille palautettavat, paria sivua pidemmät esitelmät ja muuta kirjalliset työt piti sitoa. Suomessa kelpasi sentâän yleensä ihan niitti kulmassa. Tai oikeammin ne piti sidotuttaa, ensimmäisssä opinahjossani kun ei vapaassa käytössä masiinaa ollut. Piti siis hiippailla nurkan kopiopalveluun, ja pyytää arabisetää tekemään työ. Toisessa oppilaitoksessa olimme etuoikeutettuja, ja tietokoneiden ja kahvinkeittimen lisäksi luokkahuoneestamme löytyi sidontahärpäke. Käsikäyttöinen toki, vähän semmoinen kuin tuossa alla olevassa kuvassa.

Laitteessa, joka ranskaksi tottelee nimeä perfolieuse tai tuttavallisemmin machine à relier, sidontamasiina, on jossakin kohti aukko, johon tökätään paperinippu. Sitten painetaan kahvaa (tai sähkökäyttöisissä nappia) ja laite tekee nätin rivin reikiä. Sen jälkeen otetaan sopivaan käteen muovinen pyöreä kampa, joka avataan laitteen avulla, pujotetaan rei'itetyt sivut kampaan ja lisätään kansimuovi (piirtoheitinkalvo) ja takakansipahvi. Viimeisessä vaiheessa kolmas käsi olisi hyödyksi.

Töissä pienen ulkosavolaisassistentin toimiin kuuluu satunnaisesti myös nivaskojen sitominen. Homma on ihan ok, jos sidottavaa on yksi pumaska. Siinä vaiheessa kun pitää sitoa jotakin kolmessakymmenessä kappaleessa, homma alkaa käydä hermoille. Perfolieuse on nimittäin johdon sihteerikköjen työhuoneessa. Se on sähkökäyttöinen, eli jokaista paperinivaskaa rei'itettäessä päästää julmetun trrrrr, trrr, tititi, trr, TRRRRR -äänen. Ja kun kerralla voi rei'ittää noin 25 sivua, matematiikantaitoiset voivat laskea, kuinka monta kertaa rätinä kuuluu kun sidotaan 30 kappaletta satasivuisia dossiereja..? Hommaa hidastaa entisestään se, että samassa tilassa on kolme ihmistä, jotka puhuvat paljon puhelimeen, ja masiinaa ei voi melun takia oikein käyttää samaan aikaan... Lisäksi, laitteen ergonomia on mielenkiintoista: rei'itettävän nivaskan pystyssäpitämistä varten tarvitsisi kaksi kättä, mutta sitten pitäisi painaa nappiakin. Sama toistuu muovikamman kanssa, se kun ei pysy auki itsestään (tai sit mä en vaan osaa)...

*huokaus*
Mutta onpahan ainakin nätisti sidottuja oppaita, joita kukaan ei kuitenkaan koskaan lue.

PS: Löysinpäs! Se on näköjään suomeksi "kampasidontalaite". Oppia ikä kaikki.
PPS: Ensimmäinen osa Ranskan kummallisuuksia löytyy *täältä*.

Rankka työ, rankat huvit. Tuntematon bloggaaja viettää viikonloppunsa yleensä bloginsa nimelle uskollisesti, nukkuen.

Tänä viikonloppun olimme kuitenkin vallan aktiivisia, ja vietimme päivänvalon ajan ihan ulkosalla. Lauantaina käyden visiteeraamassa kahta asuntoa, joista kumpikaan ei oikein iskenyt (mmmitä ihmeen putkakeittiöitä ja komeroon rakennettuja vessoja??) ja etsien patjoja. Varsinkin jälkimmäinen osoittautui vallan vaikeaksi. Herranjesta miten kalliita kunnolliset patjat ovat! Pitää varmaan kääntyä ruotsalaisen ystävämme puoleen.

Ohimennen katsastimme myös Nizzassa olleet antiikkimarkkinat:

Sunnuntaina suuntasimme itään päin, paikaten paikallistietämyksessämme ammottaneen karmean aukon nimeltä Monaco. Ilma oli harmaa, mutta sentään viileä ja tuulinen, oiva keli retkeilylle siis.

Aluksi muutama knoppitieto: Monacon ruhtinaskunta, Principauté de Monaco, sijaitsee kallion juurella, Ranskan ja Välimeren välisellä noin kahden neliökilometrin kokoisella läntillä. Vertauskohtana sanottakoon, että joku Tampereen keskusta taitaa olla reippaasti suurempi. Koska kyseiselle läntille on mahdutettu suunnilleen 29 000 asukasta ja iso kasa ylellisiä hotellihuoneita sekä muutamia toimistoja, suurin osa maasta on hämmentävän tiukkaan rakennettua.

29 000:sta asukkaasta vain noin 6000 on kansallisuudeltaan monacolaisia, monaguesque. Maassa myös käydään paljon töissä Ranskan puolelta, hyvien palkkojen toivossa. Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa: tuskaiset ruuhkat moottoritiellä. Normaali, hyvätuloinenkaan palkansaaja ei nimittäin voi kuvitella asuvansa Monacon rajojen sisäpuolella, siihen tarvitaan jo ihan rikkautta. (Pikavilkaisulla totesin, että 60 neliön vuokrakolmio irtoaa halvimmillaan 1945 eurolla kuussa ja sadasta neilöstä joutuu maksamaan alkaen kolme tonnia.)

Satamassa on useampikin luksusjahti, muutama jopa sen kokoinen, että niitä katselemaan tottunutkin hämmästeli hiukan. Komioista purjeveneistä puhumattakaan. Sivumennen sanoen, hassua miten noihinkin jahteihin on tässä kuukausien aikana tottunut, enää ei silmä tökkää kuin ihan erikoisimpiin tapauksiin. (Me tosiaan asumme ihan kivenheiton päässä yhdestä näistä rannikon luksusjahtisatamista.)

Rajanylityksen jälkeen oikeastaan aika harva asia muuttuu: kieli säilyy samana, opastekyltit muistuttavat Ranskan puolella olevia, raha ei ole sen kummempi ja juna-asemakin on yksi SNCF:n sellaisista. Mutta noh, korkeutta ja tiiviyttä riittää, Ferrareja ja Porscheja voi bongata tavanomaisempien Audien seasta, parkkihallien lattiat on marmoroitu... ja tammikuisena sunnuntai-iltapäivänä on kummallisen hiljaista. Liikenteessä on vain nuoriapareja lastenrattaiden kanssa ja muutama hortoileva turisti.

Retken alkuvaiheessa käyskennellessä koin muuten erikoisen déjà-vu:n. Käännyimme yhdestä kulmasta satamaan päin, ja tajusin katselevani sitä samaa tunnelia, mihin Formula1 -autot aina sukeltavat Monacon Grand Prix:n aikaan. Tiedättehän, se kapea tunneli oikealle kääntyvän mutkan jälkeen. Erikoista millaisia kuvia sitä painuu mieleen muistiin. Vuosiin en ole kyseistä kilpaa katsellut. En muuten uskaltaisi ajaa moisessa ihan niin kovaa.

Kun satamasta kiipeää vähän kukkulan rinnettä ylös, päätyy vanhojen kivien juurelle. Kivet muodostavat jäänteet linnoituksesta, jota ryhdyttiin kasamaan vuonna 1215 ja jonka paikalla nykyään on prinssin linna. Vierellään hömelöistä turisteista huolimatta ihmeen vakavia vartiomiehiä. Monaco on siis suomeksi ruhtinaskunta, kuvaavampi ilmaisu lienisi prinssikunta. Hallitsija kun ei ole kuningas vaan prinssi. Tällä hetkellä nimeltään Albert II. Ranskankielisestä wikipediasta käy ilmi, rivien välistä vihjaillen, että le prince étant célibataire et sans enfant légitime, eli prinssi on naimaton ja ilman tunnustettua lasta, joten kruununperijätär on sisko Caroline.

(Kerrottakoon niille jotka eivät kaikin puolin ole Euroopan kruunupäiden historiasta perillä, että tämän sukupolven prinssi ja prinsessat ovat vuonna 2005 kuolleen Rainier III:n ja prinsessa Gracen jälkeläisiä. Hitchcockin filmeistä kuuluisuuteen ponnahtanut Grace Kelly sanoi prinssilleen tahdon Monacon katedraalissa vuonna 1965, ja monien suruksi herkesi hengittämästä vuoden 1982 traagillisessa auto-onnettomuudessa. Salaliittoteoriat väittävät, että auton ratissa olisi äidin sijaan ollut sisarussarjan nuorin, Stéphanie, joka onnettomuudesta selvisi hengissä.)

Monacon vanha kaupunki muuten on paljon sievempi kuin uudemmat, ahtaasti rakennetut osat. Eivätkä kahvilatkaan niin ryöstöhintaisia ole kuin satunnainen patikoija etukäteen pelkäsi.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä Villefranche-sur-Mer:ssa. Nizzan ja Monacon välimaastossa sijaitseva pieni rannikkokaupunki on kuuluisa satamastaan ja vanhasta linnoituksestaan, sekä pimeän tullen vallan kuvauksellisesta rantaviivastaan. Se myös, naapurikuntineen, toimii sopivana sijana kasalle ylellisiä huviloita, joiden omistajista muutamia ei juuri tarvitse esitellä: Bono, Tina Turner, Elton John...