Monthly Archives: kesäkuu 2015

Kirjoittajameemi

Nilistin Anna Hallavalta kirjoittajameemin. Ihan sen takia, että omasta navasta puhuminen on parasta huvia käsikirjoituksen kanssa nujuamisen keskelle.

Missä kirjoitat yleensä?

Ihan kotosalla. Mulla/meillä on kaksikin kannettavaa tietokonetta, eli kirjoitan joko työpöydän ääressä tällä raahattavalla tai sohvalla/sängyssä sillä pikkukannettavalla. Kässärit ja muut tekstit ovat Dropboxissa, eli voin työskennellä molemmilla koneilla ilman ongelmia.

Miten kirjoitat käsikirjoituksen ensimmäisen version?

Tähän sopii se kliseinen verta, hikeä ja kyyneleitä. Enemmän kiroan kuin kirjoitan, sitten kirjoitan kaksi lausetta ja kiroan uudestaan. Joskus on jonkinlainen flow tai muu helppous, mutta voe luoja kuinka toisinaan inhoan kirjoittamista. Noh, oikeastaan en juuri nyt, tänään huomasin, että osaanhan mä vielä.

Millaiset olosuhteet johtavat sinulla parhaan tekstin syntymiseen?

Se harvinaiset tilanteet, joissa saan itsekritiikin pois päältä ja kirjoitan ihan silkkoa. Silloin siellä seassa on mainioita neronleimauksia, heleää tekstiä joka kestää kriittisempääkin tutkimista.

Millaisia kirjoitusvälineitä käytät (eli tietokone, käsin kirjoittaminen, joku tietty kynä jne)?

Kirjoitan lähinnä koneella. Sillä moneen kertaa kehumallani Scrivener-ohjelmalla. Siellä on kaikki samassa paketissa, hahmoluonnokset ja muistiinpanot. Nyt Sähkönsinisen kanssa olen kummastuksekseni kirjoittanut myös paljon käsin. Makaan illalla sängyssä ja kirjoitan, kunnes tipahdan siihen vihkon päälle, tai kunnes olkapäätä vihloo. Itse asiassa kadotin juuri vanhan muistikirjani, johon oli luonnosteltuna monta kohtausta. Se luimistelee vieläkin jossain hukan suussa. Meh.

Mistä saat aiheesi?

Satunnaisista ajatuksista ja lauseista. Unista, yllättävänkin usein unista. Nyt harrastin ihan tietoista ideointia vähän siihen tyylin, kuin mitä Tiina Raevaara neuvoi Kummallisen kirjoittajat –oppaassa: otin irtonaisia ideoita ja väkivalloin survoin ne yhteen. Kumman kiltisti ne sulautuvat toisiinsa, kun tarpeeksi neuvottelee.

Montako kertaa työstät käsikirjoitusta?

Saakutin monta. Jo ensilukuvaiheessa pyöritän sitä edestakaisin. Tulen tyttäriä sitten kustannustoimitettiinkin pitkän kaavan mukaan.

Mikä osa käsikirjoituksesta on sinusta vaikein?

Koko kässäri? Ne solmut, jotka ilmestyvät kutsumatta sinne väliin? Loppu, josta kirjoitan noin kymmenen aivan erilaista versiota?

Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rituaaleja? Miten valmistaudut kirjoittamaan?

Ensimmäisen kässärini kirjoitin aamuöisin parvekkeella, menin nukkumaan toisinaan vasta käytyäni leipomossa. Tulen tyttärien raakaversion kirjoitin iltayhdentoista ja aamukahden välillä, istuin sohvalla jalat ristissä ja tietokone sylissä. Tai sitten junassa viidentoista minuutin pätkissä. Tai ruokatunnilla työpaikalla.

Jos sattuu sellainen epämiellyttävä tilanne, etten voi kirjoittaa keskellä yötä (lue: tällä hetkellä), niin sitten teen pressopannullisen kahvia ja haen kulmakonditoriosta croissantin ja koetan viritellä aivoja. Mutta oli miten oli, ennen aamukymmentä ei ole mahdollista ihmisen tuottaa ymmärrettäviä lauseita millään kielellä. Nyt olen tämän kesän apurahataiteilija, eli koetan suhtautua kässäriin kuin työhön. Työhön, jota tehdään omituisiin aikoihin ja toisinaan seitsemänä päivänä/yönä viikossa.

Mitä teet kun tarina jumittaa?

Keskustelen aiheesta ircissä jonkun sopivan uhrin kanssa. Näin on melko monta solmua selvitetty.
Arkisempi mitäs-sitten-pohdinta tapahtuu illalla sängyssä, siinä unen ja valveen välimaastossa, jossa järki ei enää rajoita luovuutta. Hyvin ison osan tarinankuljetuksesta teen nimenomaan ennen nukahtamista. Toisinaan vain summittaisina tapahtumina, toisinaan sanamuotoja myöten. Ihmeen hyvin jopa muistan olennaisimman seuraavana päivänä. Kirjoittamisvaihe on minulle pitkälti vain sen päässä hyvin valmiina olevan kirjaamista paperille.

Mitä genrejä kirjoitat ja/tai haluaisit kirjoittaa?

Viihdyn hyvin tämän spekulatiivisemman viihdekirjallisuuden parissa, mutta salaa (mikähäh salaa, hyvin julkisesti) haaveilen vielä kirjoittavani näpäkän, terävän, toimivan chick lit -romaanin. Sellaisen, joka olisi genreä oikeasti, eikä vain sopivana markkinointiterminä. Sitä odotellessa. Edistyn asiassa varmaan sitten, kun chick lit on jo ollut kauan poissa muodista ja lukemistoista.

– – –
[Kuvat The British Libraryn käsittämättömistä arkistoista.]

spacer

Sanastonvalintaongelmia

Kuten blogiani pidempään seurailleet tietävät, ihan ensimmäinen kirjoittamani kässäri oli chick lit -henkinen vaaleanpunainen seikkailu ihan reaalimaailmassa. Tai ainakin niin reaalimaailmassa, kuin mihin fiktiossa päästään. Kaikessa lienee osansa fantasiaa. Siinä tekstissä käytetty kieli ja sanastovalinnat valikoituivat lähinnä henkilöiden taustan ja osin murrealueen mukaan. Kieli ei tuottanut suuriakaan ongelmia siinä mielessä, että tekstissä esiintyneet ilmiöt olivat minulle tuttuja tai ainakin olemassa olevia, ja henkilöt elivät miljöössä ja yhteiskunnassa jonka hallitsin.

Ryhtyessäni kirjoittamaan Tulen tyttäriä törmäsin ongelmaan, joka oli minulle, kokemattomalle fantasiakirjoittajalle, aivan uusi: mitä sanoja voin käyttää juuri tässä yhteydessä? Se alkaa niinkin yksinkertaisista asioista kuin mittayksiköistä ja ajan mittaamisesta, mutta kirjoittaessa huomasi myös, kuinka paljon me käytämme ilmaisuja, jotka tulevat kristinuskon teksteistä tai ylipäätään pohjautuvat uskontoon. Varsinkin kiroileminen oli haastavaa. Joka hilskatin sanan kohdalla joutui miettimään, miten se suhtautuu ihmisten käsitykseen maailmasta. Varsinkin, kun hyvin tietoisesti pidin Tulen tyttärien maailman varsin sekulaarina. Vittu on aina yhtä tehokas, mutta kustannustoimittaja kommentoi niiden paljoutta tyyliin: “Krhm, voisko näitä hieman vähentää?”. Keksi siinä sitten painokkaita kirosanoja, jotka kuulostavat sielunvihollisilta, mutta eivät tarkoita sitä. Että voihan kyrveke ja kurpaleen perskarva.

Mjaah, menipäs kiroamiseksi. Tämän uusimman, Sähkönsinisen kanssa olen taas uuden ongelman edessä. Päätin sitten hömelyyttäni kuljettaa tarinan miljööseen, jossa ei varsinaisesti eletä kesää tai talvea. Vaan vuodenkierto jakaantuu kuivaan ja sateiseen kauteen. Periaatteessa ihan todellisuutta tietyillä osin maapalloa, mutta. Aivan jatkuvasti saa olla läpsimässä itseään sormille, kun koettaa viitata johonkin sanalla kesä tai talvi. Talvitakki. Kymmenkesäinen. Kesäilta. Ei ei ei, jos ei ole kesää ilmiönä, niin ei sitä ole sanastossakaan.

Huokaus. Ei tule kesää nyt tästä.

[Alfons Mucha: Four Seasons. Wikimedia Commons]

spacer

Arkistojen aarteita ja koodiväripäätös

Päätin aloittaa FB-kirjailijasivulla(ni) Arkistojen aarteita -viikon. Eli nostan päivittäin yhden muinaisen blogitekstin ihmeteltäväksi. Joskus on hauska kurkkia, että mitä sitä on tullutkaan sanottua. Blogin selailun keskeltä löysin karmivan raapaleen ja sen ohesta muutaman rivin, joiden lukeminen sekä muistutti vahvasta tunnetilasta että hymyilytti. Tämä on aivan Tulen tyttärien kirjoitusprosessin alkuhetkiltä.

Jouduin tekemään viime yönä tapon. Se oli tappo, joka oli ollut jo alunperin olemassa, josta olin välillä päättänyt luopua, mutta jolla näköjään on sijansa tarinassa. Keveäksi suunniteltu seikkailu on saanut sävyjä, joita en aikonut sille antaa.

Tästäkin tulee näköjään kässäri. Nyt pitäisi vain keksiä tällekin koodiväri. Vaaleanpunainen on vaaleanpunainen, vihreä on varattu jo toisaalle… noh, ehkä se piakkoin selviää.

Neuvoni kirjoittajakollegoille: älkää tappako ketään yöllä. Se jää mieleen kummittelemaan, ja sitten tilannetta keventääkseen joutuu esiin ottamaan kumikanan ja kirjoittamaan raapaleen.

Neuvo toimii yhä.
Kässäri sai itsestäänselvän koodivärin: tulenpunaisen.
Ja nyt sitten tällä hetkellä tekeillä oleva kässäri sai yhtä itsestäänselvän värin sekin: sähkönsininen. Se on myös kovin helmenharmaa, platinanvalkoinen ja kimrööki, mutta sähkönsininen tuntuu oikealta. Hippunen terävyyttä ja välähdys kirkkautta.

Ensimmäinen tappo on jo tehty. Tämä ei ahdista niin kovaa. Ehkä siksi, että tein sen päiväsaikaan.
Ja etenkin siksi, että uhri oli kovin tympeä immeinen.

spacer

Magdalena Hai / Saana Nyqvist – Mörkö Möö ja Mikko Pöö

Mörkö Möö -kirjan metsästäminen oli haastava homma, suoranaista mörönmetsästystä. Mutta kyllä metsästys palkittiinkin. Kirja on vallan mainio. (Note to self: ota kirja mukaan Archipelaconiin ja pyydä kirjailijattarelta nimmari.)

Magdalena Hain kirjoittama ja Saana Nyqvistin kuvittama lastenkirja kertoo tarinan… ei, kaksi tarinaa hirviöpelosta. Mikko Pöö on aivan tavallinen pikkupoika, joka asuu aika tavallisessa talossa ja tekee aika tavallisia asioita. Eikä pelkää mitään muuta kuin kellariin menemistä. Eräänä päivänä hänen täytyy kuitenkin uskaltautua hakemaan perunoita. Mikko laskeutuu portaita alas, ja…

Kun päästään puoleen väliin kirjaa, aloitetaankin lopusta. Tai ehkä alusta. Ehkä Mikon tarina olikin lopussa, ja Mörkö Möön tarina alussa. Mörkö Möö nimittäin elää makeaa mörön elämää, jossa kaikki olisi hyvin, jollei ylhäältä kantautuisi kauheaa pelottavaa jytinää ja käkätystä. Eräänä päivänä Mörkö Möö herää, pesee hampaansa vessaharjalla ja silloin portaista kuuluu askelia…

Meteli ja käkätys!
Mörkö Möö pinkaisi juoksuun kohti piilopaikkaansa, mutta sen oikea jalka lipsahti sivulle ja sen vasen jalka lötkistyi keitetyksi spagetiksi. Sen kädet vispasivat ilmaa niin, että seinällä asuva lukki luuli äitinsä tulleen käymään. Mörkö Möö kaatui karvaiseksi kasaksi portaiden juureen ja…

Sekä Mikko Pöölle että Mörkö Möölle selviää, että talossa asuu HIRVIÖ.

Mörkö Möö ja Mikko Pöö

Lapsilukijalle lienee parasta hupia miettiä, mitä sitten tapahtuukaan.

– – –

Möröillä saamme kesälukubingoon rastin 2., “kuvakirja”.

spacer