Monthly Archives: heinäkuu 2015

Naisten fantasiaa (mainiota sellaista!)

Taitaa olla niin, että naistenviikko kääntyy ihan viimeisille tunneilleen. Noooh, parempi myöhään kuin ei ollenkaan, vai mitenkäs sitä väitetään. Tähän väliin siis sopii mainiosti kaksi lyhytarviota kahdesta hienosta suomalaisen naisen kirjoittamasta fantasiakirjasta… joissa molemmissa on niitä kuuluisia vahvoja naishahmoja.

Luin nämä Suomenloman aikana peräjälkeen, ja sen päälle itsellä oli ahdistuneen ihastunut olo. Kävi taas niin, että lukija minussa nautti kovasti, mutta kirjoittaja tunsi suorastaan alemmuutta. Mä-en-ikinä-kykene-tällaiseen -fiilis. Ehkä siitä johtuu, että olen lykännyt mietteideni kirjoittamista. Minun piti ensin saada teksti uudestaan kulkemaan, edes jotenkin.

Mutta, sitten asiaan.

Magdalena Hai – Susikuningatar

Odotukset olivat korkealla. Olin törmännyt useampaankin ihastuneeseen arvioon kirjasta, ja todennut edellisten osien kohdalla, että suunta oli vain ylöspäin. Kyllä, odotukset täyttyivät. Kirjaa on pakko lukea “vielä muutama sivu”, aina loppuun saakka, jotta saa selville, kuinka kaikki päättyy. Vaikka päähenkilöt ovat vasta aikuisuuden kynnyksellä, kirja ei silti ole mitenkään leimallisesti nuortenkirja. Siinä on tummia sävyjä, sotaa ja vaikeita ratkaisuja, jotka ovat (ihastuttavasti?) saaneet vähitellen tilaa suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Aiheita ei enää tarvitse pehmittää “nuorille sopiviksi”, ja spekulatiivinen kirjallisuus sopii oivallisesti etäännyttämiseen.

Magdalena Hai on poikkeuksellinen kertoja. Hyvin omintakeinen mielikuvitus yhdistyy kielitajuun, pienten yksityiskohtien huomioimiseen ja ilmiselvästi pitkälliseen taustatyöhön. Teksti on helppoa seurata, nuorellekin lukijalle, muttei missään tapauksessa tylsää tai kaavamaisen yksinkertaistettua. Pakkasen, rakkauden ja menetysten kautta kuljetettu tarina kulminoituu vaikuttavaan ratkaisevaan taisteluun, sekä epilogiin, jonka ratkaisuja en varsinaisesti odottanut, mutta siksi se olikin niin toimiva.

Seuraavaa romaanimittaista Haita odotellessa pitää vissiin lukea novelleja. Susikuningattaren päälle ahmin nyt kuitenkin ensin romaanin toisesta kruununsa menettäneestä kuningattaresta…

J.S. Meresmaa – Mifongin aika

Mietin aina, että missäs järjestyksessä nämä Mifongit menevätkään, mutta Meresmaan blogissaan kertoma muistisääntö, “PAM”, on oivallinen. Mifongin aika on siis sarjan toinen kirja. Muistan pitäneeni sarjan aloittanutta Mifongin perintöä toimivana, anglo-saksisesta fantasiaperinteestä ammentavana seikkailuna, ja vaikka se ei ihan varauksetta saanutkaan minua puolelleen, halusin lukea seuraavankin. Onneksi luin. Mifongin aika nimittäin on edeltäjäänsä vahvempi teos. Se pysyy kasassa alusta alkaen. Vauhtia ja suvantoja riittää sopivassa suhteessa, eikä kirja tunnu läheskään niin paksulta kuin näyttää.

Olen jo pitkään ihastellut J.S:n juonenkudontakykyä. Tässäkin kirjassa siis riittää käänteitä, yllätyksiä ja henkilökaartia – siitä huolimatta kärryillä pysyminen oli yllättävänkin helppoa. Lisäksi erityismaininta on annettava mainiolle miljöökuvaukselle. Jokainen maa/saari on omalakisensa ja tapahtumapaikat ovat kekseliäitä. Miksi tämä ei ole saanut enemmän huomiota? Tässähän on kaikki, mitä fantasianhinkuinen nuorisohenkilö voi odottaa: seikkailua, romantiikkaa, draamaa…

…ja niitä vahvoja naishahmoja. Suuressa Maailmassa käydään vieläkin suorastaan tragikoomisia piirteitä saavaa keskustelua mm. naisten paikasta spekulatiivisessa kirjallisuudessa. Niin kirjojen lehdillä kuin siellä kirjoittajan roolissakin. Lukemani ja kokemani perusteella on sanottava, että on aika mukavaa olla suomalainen spefiharrastaja. Minua ei kirjoittajana kukaan pidä huonompana tai typerämpänä sukupuoleni takia. Lukijalle suomalainen nykyspefi on täynnä vahvoja naishahmoja. He osaavat ottaa paikkansa yhteiskunnassaan, eikä heidän ensisijainen tehtävänsä ole pelkästään toimia päähenkilön romanttisen kiinnostuksen kohteena tai kyynärsauvana. Heidän ei tarvitse etsiä oikeutusta olemassaololleen sukupuolensa takia. Tässä spefi tarjoaa mainion alustan kirjoittajalle: naista ei ole mikään pakko asettaa historiallisen todellisuuden sanelemaan rooliin, tai vaihtoehtoisesti keskittyä juonessa siihen, kuinka se rooli rikotaan. Nainen voi olla täysin sitä, minkä kirjailija määrää.

Jos haluat ehdottaa (nuorelle) naiselle fantasiakirjoja, joissa naiset ovat huomattavasti parempia roolimalleja kuin useimmissa vampyyriromantiikkasaagoissa, suosittelen siis tutustumaan kotimaiseen tarjontaan. Siinäkin on ihan jokaiselle jotakin.

spacer

Käsi-kirjoitus

Kässäri näyttää jokseenkin tältä:

Kirjoittaminen on opettanut minulle ihan muutaman vuoden aikana lukemattomia asioita. Etenkin sen, ettei parane sanoa tai ajatella “mä en koskaan aio”. Ainakaan, mitä kirjoittamiseen tulee. Mä en koskaan aikonut kirjoittaa mitään romaanimittaista. Paitsi sitten kun kirjoitin. Nyt on kolmas menossa. Mä en koskaan aikonut kirjoittaa spefiä. Niin, tuota…

Enkä mä koskaan aikonut kirjoittaa käsin mitään satunnaisia lauseita pidempää. Mutta sitten tuli Sähkönsininen, joka ei enimmäkseen halua tulla kirjoitetuksi tietokoneella. Tokihan siirrän tekstin jossain vaiheessa koneelle, eka editointikierros hoituu siinä samassa. Ja sitten kirjoitan vähän lisää siihen päälle.

Vaan olen löytänyt jotain hämmentävää tyydyttävyyttä käsin kirjoittamisesta. Hidasta. Harakanvarpaista. Mutta omituisen tyydyttävää.

spacer

Raadollinen totuus Archipelaconin bloggaripaneelin tapahtumista

Archipelacon on onnellisesti ohi. Selvisimme hengissä ja vain kohtuullisen kirjakasan kanssa tuolta rinnakkaiselta saariuniversumilta.

Nyt on siis hyvä aika kertoa raadollinen totuus siitä, mitä kaikkea scifi/fantasia-conissa oikeastaan tapahtuukaan. Tällä kertaa otan lähemmin tarkasteltavaksi kirjabloggaripaneelin, johon suuressa tietäväisyydessämme osallistuimme minä ja Morre. Oikeastaan Kirjasfäärin Taikankin olisi kuulunut olla seurassamme, mutta viime hetken esteestä johtuen hän ei päässyt paikalle. Taikan osalta luulen, että parempi niin. Syyn huomaatte seuraavasta urheiden kuvareportteriemme tallentamasta tapahtumaketjusta.

Yleisöä oli melkein täysi sali. Ainakin niin täysi, että jokaisella penkkirivillä istui joku. Joillakin jopa kaksi henkeä. Ymmärrän hyvin, miksi he kaikki kymmenen olivat tulleet kuuntelemaan henkeviä mielipiteitämme ja katselemaan mustanröyhelöistä kauneuttamme, vaikka valittavana olisi ollut myös jonkun george.r.r.martinin Questions&Answers-sessio.

Kaikki alkoi melko normaalisti. Alkuun puhuimme siitä, mitä bloggaaminen oikeastaan on, ja kuka on oikea bloggaaja. Sitten homma alkoi lipsua sivuraiteille:

Morre: “Se osoittelee mua? Miksi se osoittelee mua? Olenko mä muka jonkin varoittava esimerkki spekulatiivisesta bloggarista? En siis muka ole ollenkaan oikea bloggaaja, ainoastaan spekulatiivinen?”

Niin, intterwebsin ihmemaailmassa on satunnaisesti syntynyt keskustelua siitä, saako kuka tahansa blogata kirjoista. (Voidaan myös kysyä, saako kuka tahansa blogata spefistä, mutta siihen emme löytäneet vastausta.) Tämän takia kirjabloggarit ovat kehittäneet salaisen käsimerkin laulutervehdyksen, jonka avulla Morre osoitti olevansa ihan oikea kirjabloggari:

Maria: “Jos mä hengitän oikein syvään, niin en purskahda nauramaan, en purskahda nauramaan. Vaikka aaria aika kaunis onkin. Kuuluu salin perälle saakka.”

Tämän todistuksen jälkeen siirryimme määrittelemään sitä, mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan spekulatiivisesta kirjallisuudesta. Kuvatodisteen mukaan siteerasimme muun muassa Linnunradan käsikirja liftareille -teoksen:

Morre: “Noh, nyt se haluaa liftata jonnekin avaruusalukselle. Peukalo pystyssä. Anna mun kaikki kestää.”

Liftaaminen oli itse asiassa melko tehokasta puuhaa, sillä pöydässä vapaana olevan tuolin ympärille kehittyi yhtäkkiä jonkinlainen vetovoimainen rinki:

Maria: “Tunnen, kuinka se vetää minua puoleensa. Oi tuota lämpöä, oi tuota ihastuttavaa kutsua..!” Morre: “Kohta se tippuu tuolilta! Jes! Kohta se tippuu, kohta se tippuu!”

Valitettavasti (ainakin yleisön osalta valitettavasti) on todettava, että avaruusolentojen aikaansaama voima oli heikkolaatuista ja turhan lyhyen aikaa kestävää. Panelistit palasivat nopeasti takaisin omiin, lähes älykästä elämänmuotoa muistuttaviin nahkoihinsa:

Morre: “Hitto, ei se tippunutkaan. Nyt joutuu taas puhumaan fiksuja. Miksiköhän kukaan ei ole piirtänyt ajatuskuplia päidemme ylle tuohon takana olevaan valkoiseen tauluun?” Maria: “Mun kynnet! Mä unohdin lakata mun kynnet. Toivottavasti yleisö ei ole huomannut…”

Niin, juuri näin saattaa edetä sivistyneiden kirjallisuusihmisten esitelmä äärimmäisen vakavasti otettavasta harrastuksesta. Saatte vapaaehtoisesti pyrkiä parempaan.

spacer