Kokonainen maailma

Kirjailijat usein vakaasti päättävät olla möyhäämättä saamaansa palautetta sen kummemmin julkisesti. Erittäin hyvä periaate, säästää etenkin omia hermoja, ja onhan se niin, että kun teksti on maailmalla niin se on maailmalla. Sille ei enää voi mitään. Selittely jälkeenpäin tuntuu nimenomaan siltä: selittelyltä. Sen takia kirjailijat varsin harvoin osallistuvat mitenkään kirjastaan julkisesti käytävään puheeseen.

Nyt kuitenkin eräs piirre Tulen tyttärien arvioissa haastoi minut miettimään laajemmin sitä, mitä fantasiakirjallisuudelta oikeastaan odotetaan.

Nimittäin maailmanrakennus.

Otetaan alkuun pari lainausta kirjan maailmanrakennusta koskevista kommenteista. Ensin niitä ihastuneempia:

“En yleensä viehäty monimutkaisesti rakennelluista mielikuvitusmaailmoista, vaan pidän enemmän jonkinlaista reaalitodellisuutta – vaikka löyhästikin – taustanaan käyttävistä romaaneista, mutta Carolen luomassa maailmassa on helppo elää.”
Kulttuuri kukoistaa

“Tulen tyttäriä on kokonaisuutena toimiva ja ehjä. Kirjan maailmaa ei missään vaiheessa suuremmin selitellä lukijalle, vaan laajojen kuvailujen sijaan ympäristö tehdään eläväksi pienillä, osuvilla huomioilla ympäristöstä. Kaikki tässä toimii.”
Kirjojen keskellä

Ja sitten niitä vähemmän innostuneita:

“Maailma kaipaa monin paikoin lihottamista ja monista yksityiskohdista lukijan tekisi mieli tietää lisää. Keitä vastaan puolijumalien armeija taistelee? Mistä jumalat ovat tulleet ja keitä he oikeastaan ovat? Tapahtuuko jossain jotain suurempaa, jossa tämän kirjan henkilöhahmot ovat vain palapelin paloja?”
Risingshadow

“Olisin ollut kiinnostunut kuulemaan enemmän siitä yhteiskunnasta, jossa jumalat asuvat vuorilla ja heidän ja ihmisten yhteiset jälkeläiset elävät ihmisten keskuudessa tai omissa kylissää. Tuntui, ettei kirja käyttänyt kaikkea potentiaaliaan.”
Todella vaiheessa


Kirjaa lukemattomille kerrottakoon, että Tulen tyttärien maailma jää lähinnä vihjeiksi. Siitä paljastetaan vain sen verran kuin on ehdottomasti tarpeellista tarinan ymmärtämisen kannalta. Miksi? Unohdinko minä, että maailma on olemassa ja siitä pitäisi kertoa?

Maailman rajaus on hyvin tietoinen ratkaisu. Kerron siitä vain tarpeellisen, koska se ei ole millään tapaa pääosassa tarinassa. Minä halusin jättää sen taustalle, häivyttää pois häiritsemästä. Enhän minä edes lähtenyt kirjoittamaan fantasiaa kaikkine fantasian konventioineen, vaan viihdekirjaa. Romanttista viihdettä, joka on puettu fantasian nahkoihin. Seurasin kirjoittaessani ennemminkin romanttisen viihteen konventioita yrittäen vain välttää pahimmat fantasian sudenkuopat.

Minulle kävi kuin Paolo Bacigalupille:

– – I recently attended a reading where Paolo Bacigalupi was reading from his recent novel, The Drowned Cities, and someone in the audience asked him about the world – how much of it he had fleshed out, how much he knew of what was happening elsewhere. His response was that if it’s not on the page, he doesn’t know it. It doesn’t exist. – –
https://litreactor.com/columns/the-building-of-worlds

Ylipäätään tämän jälkeen olen jäänyt miettimään, millaista fantasian sitten pitäisi olla, jotta se luettaisiin oikeaksi fantasiaksi? Onko siinä pakko olla yksityiskohtaista maailmanrakennusta? Kirjoittavatko kirjailijat nykyään niin paljon kaikenlaista, mikä sijoitetaan markkinamiesten toimesta kumman ja reaalifantasian kaartiin siksi, että niissä ei ole pakko toteuttaa fantasialukijoiden oletettuja toiveita yksityiskohtaisesta tolkienlaisesta pitkäjänteisestä maailmanrakennuksesta?

Voiko fantasia olla hyvää, vaikka siinä ei olisi monimutkaista taustaa, sukuselvityksiä ja poikkeavaa maailmaa?

Mielipiteet tuntuvat vaihtelevan paljon paremmissakin piireissä:

Opinions on worldbuilding differ among writers, and tastes for worldbuilding vary among readers. Some on both sides of the page demand well thought out, detailed worlds with histories and maps and even languages. Others see this as ponderous and plodding and a detraction from the overall story. But generally, some form of worldbuilding is necessary. Whether it’s the magical world of Harry Potter or George R. R. Martin’s Westeros, most fantasy readers will demand some sense in their fantasy worlds. Readers, especially fantasy readers, expect secondary worlds to be well thought out, and they’ll have questions for you if you’ve overlooked something.
https://litreactor.com/columns/the-building-of-worlds

Yhtäältä fantasian oletetaan olevan nimenomaan ja olennaisesti maailmaansa kiinnittyvää:

And that’s the key for creating a realistic world for your story, creating the world as a whole. Our world, its physics, geography, environment, biology, and the human cultures and civilizations on it all connect in complex interdependent systems. You don’t have to detail every aspect of your world, nor does your world have to be totally feasible from a purely scientific standpoint. But if your world can reflect some of that complexity it will make your imaginary world more real to your reader.
http://www.elfwood.com/tutorial/c9416faa-ad87-5049-db0b-228d6f80c922/creating-fantasy-and-science-fiction-worlds

Joskus se on jopa äärimmäisen tarpeellista:

High fantasy of the George RR Martin kind hinges on world-building. When there really is a whole world to build, and not just a historical period or a particular country, world-building does not take a few paragraphs in a short story; it takes chapters. Add to that the anvil on which creative writing schools hammer their students now, show don’t tell, and these details take even longer to convey. A very fine example of this is Robin Hobb’s Farseer series. The plot is simple. It’s about a prophet who wants to change the world by bringing back dragons. But each book is more than 600 pages long, and it’s not pointless rambling allowed by an editor who simply wants to sell three books for £20 per hardback rather than one.
http://www.theguardian.com/books/booksblog/2015/may/20/fantasy-imaginary-worlds-george-r-r-martin-robin-hobb

Toisaalta esimerkiksi Chuck Wendig näkee asian enemmän minun laillani:

My opinion: you build a world to serve the story or stories you want to tell; you do not tell a story that is slave to the worldbuilding. Story comes first. Worldbuilding supports the story. Meaning, you must look at the components of the story you hope to tell: it’s got these characters, it’s about this idea, it makes a particular argument, and from there you start to see that the world can organically accommodate and reflect those things. Doing the opposite — leading with the worldbuilding — is what you’d do if you were writing a roleplaying game which has to tell all kinds of stories, not just yours.
http://terribleminds.com/ramble/2013/09/17/25-things-you-should-know-about-worldbuilding/

Kyllä, minulla on ajatukseni siitä, mitä taustalla tapahtuu ja kuka hallitsee ja ketä. Mutta se ei ole kirjan aihe, joten en sitten sen kummemmin aiheesta kertonut. Kerroin rakkaustarinan.

Niin, luin sitten aikani kuluksi noita Tulen tyttärien arvioita läpi ja tulin siihen tulokseen, että sitä varmaankin olisi pitänyt mainostaa “fantasiana niille, jotka eivät lue fantasiaa”. Heistä kirja on löytänyt kiitollisen maaperän. Paljon nihkeämpää vastaanotto on ollut genrelukijoiden keskuudessa. Oletettavasti juuri odotushorisontin takia. Se on osin hämmentänyt… ja osin vakuuttanut minut siitä, että tein jotain juuri kuten halusin. Vaikka kirjan genrelle olisikin ehkä pitänyt antaa jokin toinen nimitys kuin “fantasia”.

* * *
[Tämä on vanhasta blogista siirretty teksti. Alkuperäiseen tulleet kommentit voi nähdä siellä.]

[Kuva: British Library]

Jaa eteenpäin...
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on Tumblr
spacer