Uneksintaa

Nukkuminen on ihmisen paras ajanviete.

Kirjoittajaminä pitää kuitenkin eniten niistä hetkistä, jotka vietän unen ja valveen välimaastossa. Ne ovat vuorokauden parhaita minuutteja. Jos vain kykenen häätämään arjen ongelmat sivuun, voin käyttää ajan tehokkaasti tekstini solmujen selvittämiseen. Silloin aivot ovat tilassa, jossa liika loogisuus ei enää vaivaa. Ne näkevät yhteyksiä ja ovia, jotka siihen hetkeen saakka ovat olleet salattuja.

Silloin otan solmun tarkasteltavaksi lähempää, puhallan siihen muutaman kerran, ja kuin itsestään se lähtee löystymään. Uskomattomimpia ovat ne hetket, joina solmu lopulta aukeaa. Ja silmät siinä samassa. Tuijotan pimeää kattoa. “Niin tietenkin!” Tarina vain valuu kuin vesiputouksesta, dominojonoon laitetaan puuttuvat palat paikalleen. Aiemmat kohdat saavat selityksensä, uudet yhteydet ilmestyvät. Usein ratkaisut ovat melko järjettömiä… ja sen takia enimmäkseen täysin käyttökelpoisia.

Ei, minulla ei ole muistikirjaa sängyn vieressä. Ratkaisuja ei tarvitse muistaa sanasta sanaan. Niiden suunta pysyy mielessä kuitenkin. Sitten voi taas nukkua.

Tässä eräänä yönä, tai oikeastaan aamuna, juuri ennen heräämistä, uneksin ihan oikeasti. Olin saanut tämän nykyisen kässärintekeleen valmiiksi ja sille oli löytynyt kustantaja ja kustannustoimittaja. Kustiksen kanssa istuimme ulkona pöydän ääressä keskustelemassa käsikirjoitukseen tehtävistä muutoksista, kun yhtäkkiä, aivan kasuaalisti totesimme, että kaikki on aika turhaa. Maailmanloppu tulee kuitenkin tänään. Jatkoimme silti kässärin käsittelyä.

Maailmanloppuun liittyivät läheisesti suuret vihreät köynnöskasvit, jotka halusivat täyttää joka paikan. Niitä vastaan kuitenkin saattoi taistella. Ne pelkäsivät maitotuotteita (!!). “Tässä sinulle jogurttia!” SPLÄTSH!

Maanantaina odotin. Maailmanloppu ei tullut. Niinpä jatkoin kässärin solmujen selvittelyä, ja yhden ratkaisun löysin… avaimesta.

IMG_0059

Puu ottaa vallan.

Jaa eteenpäin...
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on Tumblr
spacer