Monthly Archives: marraskuu 2015

Laulaa pääni sisältä

Olipas eilen erikoinen bongaus.

Päädyin kirjablogiarvioon Tulen tyttäristä. Varsin ilahduttavan arvion lisäksi Miisu P. oli liittänyt bloggauksensa loppuun Chisun Etsijät-kappaleen videon saatesanoin: “Tämä kappale sattuu sopimaan aivan täydellisesti Naarniin ja Emmaan!”

Kuuntelin. Ensimmäisenä häkellys ja jokseenkin Niagaran-putoukset-reaktio. Sitten kuuntelin neljästi uudelleen. Sanat osuvat kohdalleen niin täysin, että joko olen kirjoittanut kirjan Chisun biisistä, tai sitten Chisu on tehnyt kappaleen minun kirjastani.

Piti ihan etsiä itsekin, Etsijät on vuoden 2009 levyltä. Jollakin mittareilla katsoen siis wanha, mutta minun suomalaisen nykymusiikin tuntemukseni on tukevasti jossain olemattoman ja vähäisen välimaastossa. Nyt kuuntelen uudestaan.

spacer

Kauniista kielestä

Perjantaipuhteikseni ja pyykkiä ripustaessani mietin kieltä.

Minulle hyvä kieli on kirjallisuudessa äärimmäisen olennaista. Kaiken lisäksi olen nirso. Tuntuu, että kirjojen kieli on hämmentävän usein jollakin tapaa vajavaista. Töksähtelevää tai hieman naiivia. Tarina saa olla todella vetävä, että kykenen jättämään huomiotta kielen, joka ei kohtaa standardejani. Olen törmännyt lukuisiin kirjoihin, joissa tuntuu, että kielen ainoa funktio on olla sanoja peräkkäin jutun kertomiseksi. Ei niin väliä, tehdäänkö se tyylikkäästi.

Mutta mitä sitten lie tyylikkyys? Olen vaikea, sillä käsitykseni “kauniista kielestä” ei välttämättä kohtaa yleistä mielipidettä. Olen hämmentyneenä lukenut useitakin kirjoja, joita on laajalti kiitelty nimenomaan niiden kielestä. Niitä, joiden arvioissa toistuva adjektiivi on runollinen. Tai jokin muu vastaava. Hämmennykseni on kummunnut siitä tosiasiasta, että silloin kerronta on turhan usein vaikuttanut yliyrittävältä. Tehokeinojen liikakäytöltä. Kieli on hukuttanut sen, mitä sanotaan ja noussut itsetarkoitukseksi. Voi toimia joskus, mutta…

Minä pidän tasapainosta. Siksi onkin niin ihanaa, kun löytää kirjan, jonka kieli hipoo täydellisyyttä. Hyvä kieli on kuulasta ja kekseliästä, se antaa lukijalle tilaisuuksia oivaltamiseen, mahdollisuuden jäädä halutessaan maistelemaan. Mutta samalla hyvä kieli tukee tarinaa, nousee ja laskee sen kanssa, kiillottaa kertomuksen parhaita puolia. Se ei jätä tarinaa varjoonsa, eikä toisaalta suostu alistumaan sen orjaksi.

Ja mitä helpommalta se näyttää, sitä vaikeampaa sen kirjoittaminen todennäköisesti on ollut.

spacer

(Mies)kirjailijan olenNaisimmat työvälineet

Päämediamme näytti taas hiljan, että Suomessa on ainoastaan alkuliitekirjailijoita. Lanu-kirjailijoita, aikuisten kirjailijoita, mieskirjailijoita, naiskirjailijoita.

Suvi Ahola kyseli Hesarin kolumnissaan (tai mikä tuo pätkä onkaan), miksi miehet eivät kirjoita lapsille ja nuorille. Väitteensä hän perustaa kolmeen huomioon: Nuorisokirjailijoiden yhdistyksen riveissä on vain viidennes miehiä, Finlandia Junior -palkinnon ehdokaslistalla ei ollut yhtään miestä… ja koska pojat eivät lue, sen täytyy johtua siitä, että miehet eivät kirjoita pojille.

Huokaus. Magdalena Hai tiivisti kolumnin nostamat fiilikset hyvin yhteen lauseeseen: Kas näin ammattitaito typistetään genitaaleiksi.

Naisethan eivät osaa kirjoittaa pojille. Kaikki kirjavinkkarit ja kirjastoihmiset tietävät, että lukeminen on sukupuolittunutta. Tytöt (naiset) lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, pojat (miehet) lähinnä miesten kirjoittamaa. Tätä ominaisuutta ei tietääkseni ole merkitty geeneihin, vaan jonnekin yhteiskunnan rakenteiden tasolle. Aiheesta voisi puhua pitkältikin, mutta perkele, tyrkyttäkää pojille kaikenlaista kirjallisuutta! Pojille(kin) tekee ihan hyvää huomata, että ihmisyys on kirjavaa ja kiinnostavaa sukupuolesta riippumatta. Ja että naiskirjailijat osaavat kirjoittaa vaikka mitä.

…tai oikeammin, että kirjailijat osaavat kirjoittaa vaikka mitä. Ihan ilman etuliitteitä.

Koko keskustelusta tuli elävästi mieleeni tämä internetissä kulkenut kuva tyttöjen ja poikien leluista:
o-BOYS-GIRLS-TOYS-900

Se sai miettimään, oletetaanko jossain oikeasti, että kirjailijoissa on suuri joukko jonkinlaisia genitaalikirjailijoita? Sellaisia, jotka näppäimistöä naputtelevat sukupuolielimillään. Se kyllä toisaalta selittäisi melko paljon: miesten on eittämättä helpompi naputella ulokkeellaan. Se antaisi myös ihan uuden ulottuvuuden vagina dentatan käsitteelle.

Joka tapauksessa, edellä oleva inspiroi minua tekemään huoneentaulun, jonka voi ripustaa vaikka Hesarin toimituksen seinälle tai ylipäätään paikkoihin, joissa iskee vastustamaton halu määritellä kirjailijoita ensisijaisesti heidän sukupuolensa perusteella.

kirjailijantyovalineet

(Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.)

Ja mitä tulee Aholan alkuperäiseen väitteeseen, niin en voi olla ihmettelemättä, tekikö hän hiukkaakaan taustatyötä ennen rykäisyään? Tietääkseni Finlandia-ehdokaslista ei ole mikään kattava otos kaikesta Suomessa julkaistusta hienosta kirjallisuudesta. Se on vain kuusi (6) kirjaa, jotka on jollain kriteereillä valittu kisaan osallistuvien joukosta. Eikä se laajempi osallistujajoukkokaan vielä edusta kaikkea Suomessa julkaistua. Kyllä harmittaisi olla tänä vuonna lasten- tai nuortenkirjan julkaissut mies, koska ilmeisesti ei ole ollenkaan olemassa, jos ei pääse F-listalle.

Tai jos nyt F-lista jonkinlaiseksi referenssiksi työnteon ja julkaisujen laajuudesta otetaan, niin ei tarvitse katsoa kuin viime vuoden Finlandia Junior -ehdokkaita: Ulf Stark, Saku Heinänen, Ville Tietäväinen, Iiro Küttner, Jyri Paretskoi… Mutta kun vuoden takaisten muistelu on turhan hankalaa.

Kyllä, lanu-kirjailijoissa on vähemmän miehiä kuin naisia. Niin on tapana käydä aloilla, joiden arvostus ei ole ihan kohdallaan ja palkat matalia. Vielä matalampia kuin kirjailijoilla noin keskimäärin. Mutta eihän se herranjesta tarkoita, etteivät miehet kirjoittaisi lapsille ja nuorille ollenkaan. Tai että sukupuoli olisi lanu-kirjallisuudessa laadun tae. Tällainen väite tarkoittaa vain sitä, ettei ole viitsitty miettiä kahteen kertaan ennen tekstin julkaisua.

spacer