Kauniista kielestä

Perjantaipuhteikseni ja pyykkiä ripustaessani mietin kieltä.

Minulle hyvä kieli on kirjallisuudessa äärimmäisen olennaista. Kaiken lisäksi olen nirso. Tuntuu, että kirjojen kieli on hämmentävän usein jollakin tapaa vajavaista. Töksähtelevää tai hieman naiivia. Tarina saa olla todella vetävä, että kykenen jättämään huomiotta kielen, joka ei kohtaa standardejani. Olen törmännyt lukuisiin kirjoihin, joissa tuntuu, että kielen ainoa funktio on olla sanoja peräkkäin jutun kertomiseksi. Ei niin väliä, tehdäänkö se tyylikkäästi.

Mutta mitä sitten lie tyylikkyys? Olen vaikea, sillä käsitykseni “kauniista kielestä” ei välttämättä kohtaa yleistä mielipidettä. Olen hämmentyneenä lukenut useitakin kirjoja, joita on laajalti kiitelty nimenomaan niiden kielestä. Niitä, joiden arvioissa toistuva adjektiivi on runollinen. Tai jokin muu vastaava. Hämmennykseni on kummunnut siitä tosiasiasta, että silloin kerronta on turhan usein vaikuttanut yliyrittävältä. Tehokeinojen liikakäytöltä. Kieli on hukuttanut sen, mitä sanotaan ja noussut itsetarkoitukseksi. Voi toimia joskus, mutta…

Minä pidän tasapainosta. Siksi onkin niin ihanaa, kun löytää kirjan, jonka kieli hipoo täydellisyyttä. Hyvä kieli on kuulasta ja kekseliästä, se antaa lukijalle tilaisuuksia oivaltamiseen, mahdollisuuden jäädä halutessaan maistelemaan. Mutta samalla hyvä kieli tukee tarinaa, nousee ja laskee sen kanssa, kiillottaa kertomuksen parhaita puolia. Se ei jätä tarinaa varjoonsa, eikä toisaalta suostu alistumaan sen orjaksi.

Ja mitä helpommalta se näyttää, sitä vaikeampaa sen kirjoittaminen todennäköisesti on ollut.

Jaa eteenpäin...
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on Tumblr
spacer

4 comments on “Kauniista kielestä

    1. Stazzy

      Sinun kirjasi auttoivat minua ylittämään lievän epäilykseni preesenskerrontaa kohtaan <3

  1. Malna

    Olen miettinyt jonkin verran tätä samaa. Olen tullut viime vuosina nirsommaksi kielen kanssa, mutta minua on samalla tavoin vaikea miellyttää. Minuakin häiritsevät monet niistä kielestään erityisesti kehutuista romaaneista, etenkin ne “runolliset”, “lyyriset” yms. (Pidän runoista, tosin runomakuni on vähän vanhanaikainen, mutta runot ja romaanit taitavat olla minulle selkeästi eri asia.) Minusta tuntuu usein, että on olemassa sellainen tietty nykyaikainen etenkin suomalaisissa romaaneissa suosittu “hyvä, runollinen kieli” johon monet pyrkivät siitä riippumatta, sopiiko se heille aidosti ja sopiiko se tarinaan ja henkilöihin aidosti. Lopputuloksessa on ainakin minulle jotain teennäistä ja tarpeetonta, vaikka 90 % bloggareista ja kriitikoista ylistäisi kieltä ja olisi sitä mieltä, että kirja on jotain kovin ihmeellistä. Toisaalta olen kuitenkin alkanut vaatia kieleltä muutakin kuin että se onnistuu kuvaamaan juonen ja olemaan luettavaa. On vaikea pukea sanoiksi, mitä tarkalleen vaadin hyvältä kieleltä, ja se vaihteleekin tekstistä toiseen. Mikä toimii yhdessä ei toimi toisessa.

    Mutta useimmiten kaipaan sellaista, joka olisi yksityiskohtaista ja tarkkaa, kuvailisi ihmisiä ja tapahtumia ja ajatuksia tuoreesti mutta ei teennäisesti ja vaikeasti – olen todella kyllästynyt sellaiseen kieleen, jossa kilpaililaan siitä, kuka keksii omituisimpia metaforia ja vähiten yhdessä käytettyjä sanapareja. Olisi helppoa lukea, niin ettei tarvitse taltan ja vasaran kanssa etsiä kappaleen merkitystä ja sanavalintojen syitä, mutta siltikään ei päästäisi lukijaa liian helpolla vaan antaisi hänen ajatuksilleen, havainnoilleen ja tunteilleen pureksittavaa. Kieli ei saisi tulla tekstissä pääosaan vaan sen rooli on tuoda esille tarina, hahmot ja muu sisältö, mutta sen pitäisi tehdä tämä mahdollisimman hyvin, ei millä tahansa sanoilla mitkä nyt ulkokohtaisesti asian ajavat. Ei sellaista ole helppo kirjoittaa, ja siksi kai on niin paljon joko toisiaan kopioivaa vaikeaa teennäisrunollisuutta tai töksähtävän yhdentekevää kieltä.

    En tietenkään tiedä, mihin oma kieleni asettuu tässä jaottelussa. Pyrin toki kohti sellaista ihannekieltä mitä haluan lukea, mutta totuuden nimessä olen varmaan vielä hyvin kaukana siitä.

    1. stazzy

      Toimivien mutta kuitenkin persoonallisten metaforien tekeminen on vaikeaa hommaa. Kauneus on tietenkin lukijan silmässä, mutta herkästi mennään “tekotaiteellisuuden” puolelle. Joo, kuten sanoit, luettavuus on tärkeää. Itse en kaipaa sitä, että kieli haastaa minut lauseesta toiseen ja jatkuvasti. Välillä saa haastaa, mutta liika on liikaa.

      Minulle on jäänyt hienona esimerkkinä mieleen P.I. Jääskeläisen Lumikosta erään kohtauksen alku:
      Oli pehmeä tyyny, reisillä kuumat kastehelmet – unen riettaat jäljet. Silmät avautuivat hitaasti. Seinistä ja katosta heijastuva valo alkoi virrata, liikaa valoa.

      Pimeyden ja valon välillä kelluivat puolivälin kuvat. Herääjä yritti tarttua kuviin, mutta ne oli kudottu hämärään, eivätkä ne kestäneet kosketusta.

      Kaunista ja samalla yksinkertaista ja vallan luettavaa.