Ja minäkö en muka tunne omaa lastani?

Kyllä sitä esikoiskirjailijan elämään mahtuu kaikkea uutta.

Esimerkiksi kun huomaa, ettei ole koskaan kirjoittanut kirjasarjaa. Sitten kun alkaa kirjoittaa jatko-osaa (tunnustetaan: tässä tapauksessa Tulen tyttärien jatko-osaa), niin joutuu hämmentävien uusien tilanteiden eteen. Kasassa on parikymmentätuhatta sanaa, ja joudun jatkuvasti tarkistamaan erinäisiä yksityiskohtia kirjasta.
Mitä ilmausta käytinkään tästä asiasta?
Mitä sanaa tästä aiheesta?
Millä rytmillä tämä henkilö puhuikaan?
Kirjoitinko tämän saman asian jo toisin?
Jos sanon näin, toistanko liikaa itseäni?
Miltä se-ja-se sivuhenkilö näyttikään?
Oliko sillä sukunimi? Mikäihmeseon?
Kuinka kuvailin tämän paikan?

Ja minä kun kuvittelin tuntevani Tulen tyttäret etu- ja takaperin. Yllättävän äkkiä se unohtuu. Tai äkkiä ja äkkiä, onhan ilmestymisestä jo toista vuotta ja olen puuhannut muuta tässä välissä.

Oikein mukavaa on kuitenkin ollut päästä kunnolla kiinni Laventelinsiniseen (raukalla ei ole edes kunnon työnimeä). Paljon sieltä nousee taas pintaan. Maailma on tuttu. En ole enää aivan uuden äärellä. En epäröi kykenenkö kirjoittamaan kokonaisen fantasiaromaanin; siihen kyllä pystyn. Eri asia minkälaisen. Joudun tasapainoilemaan uuden ja jo kerrotun välillä. Kuinka paljon on oikea määrä vanhojen tapahtumien ja taustojen avaamista, jotta mahdollinen uusi lukija pysyy kärryillä mutta Tulen tyttäriä lukenut ei kyllästy toistoon. Joudun valitsemaan mukaan otettavia ja pois jätettäviä henkilöitä ja juonikuvioita. Moneen kertaan olen pistänyt soppaa uusiksi.

Vaan, eipä siinä. Eletään vuotta 17 j.e.k.t. (jälkeen edellisen kirjan tapahtumien). Luvassa on vanhoja tuttuja, mutta myös aivan uusi keskushenkilö. Vähemmän romantiikkaa ja enemmän inhottavaa ajankohtaisuutta (kaikkea sattuu). Olen oikeastaan aika innoissani, vaikka kässäri onkin vielä pääosin kuvia mielessä ja aikajanoja muistikirjassa. Tätä on kiva kirjoittaa! Ehkä tästä vielä tulee kirja.

gairaut-falicon-201109-0038

Kissaa ei kiinnosta.

Jaa eteenpäin...
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on Tumblr
spacer

4 comments on “Ja minäkö en muka tunne omaa lastani?

  1. Vaarna

    Hassua tuo kirjoittamisen kiertokulku. Ensin sitä editoi käsiksensä niin monta kertaa, että ei halua enää koskea siihen pitkällä tikullakaaan ja sitten sen unohtaa jossain vaiheessa julkaisun jälkeen. Unohdus taitaa kuitenkin olla pääasiassa positiivista. Tekstistä on päästetty irti.

    Mukava kuulla, että Tulen Tyttäriin tulee jatkoa! 🙂

    1. stazzy

      Sitten siitä tekstistä pitää ottaa uudestaan kiinni. Uuvuttavaa puuhaa 😀

      Niin noh, “jatkon tuleminen” kyllä tietysti riippuu kustantajastakin. En mää vielä ole tarjonnut, mutta tavallaan edes tän osalta olen optimistinen. Jos en nyt ihan kuse hommaa.

  2. Liliana Lento

    Heh, mulle on käynyt joskus noin Dionnen tyttöjen kanssa, vaikka käsis olisi ollut vain muutaman kuukauden tauolla. Sit aloin taas editoida sitä uuden esilukijan palautteen avulla ja kekkasin, että ai niin, olen kirjoittanut tällaisenkin yksityiskohdan tänne. Sekin on kyllä hauska tunne, että voi yllättyä omasta tekstistään.

    Ihanaa, että Tulen tyttäriä saa jatkoa. 🙂

    1. stazzy

      Tässä hommassa yllättyy milloin mistäkin. Aina oppii uutta. Vanha koirakin.