Toisen kirjan kynnys

Usein sanotaan, että toinen kirja on se vaikein. Esikoista saatetaan raapustella hiljakseen vuosikausia, ilman kummempaa sisäistä tai ulkoista painetta. Sen kanssa onnistutaan – tai sitten ei, ja otetaan uusiksi. Toisen kirjan kanssa paineena on jo se, mitä ensimmäinen mahdollisesti kantaa mukanaan. Useilla paineena on myös kasvanut tietoisuus omasta kirjoittamisesta: mitä enemmän kehittyy, sitä kriittisemmäksi tulee myös itseään kohtaan.

Muistelisinkin lukeneeni, että huima määrä esikoiskirjailijoista jää esikoiskirjailijoiksi. Puolet? Kolmannes? Suuri luku kuitenkin.

Lainattakoon tähän väliin Riku Korhosen viisautta muutaman vuoden takaa:

Tarkoitan koko sitä tiedostettujen ja tiedostamattomien lainalaisuuksien monimutkaista sekasotkua, jota kirjalliseen maailmaan astuessaan alkaa haluamattaankin itseensä iskostaa. Siihen ensi kertaa tutustuessani ainakin minä olen ailahdellut toiveikkuudesta kyynisyyteen, piittaamattomuudesta pakenemisen haluun, viheliäisestä inhosta iloon. Nyt toista kirjaa vaivihkaa valmistellessani tunnen kuuluvani niihin, jotka uskovat jotenkuten sen maailman liepeillä selviävänsä. Silti huomaan aika ajoin haikailevani takaisin menetettyä harrastajakirjoittajan viattomuuttani. Kaiketi hivenen surumielinen totuus on, ettei neitsyyttään voi menettää särkemättä jotain itsestään, ja tämähän sivumennen sanoen pätee myös poikuuteen, vaikkei sitä aina ääneen myönnetäkään.

(Sivumennen sanoen, Riku Korhonen on sittemmin julkaissut neljäkin varsin tunnustettua romaania.)

Olen tässä Tulen tyttärien ilmestymisen jälkeen lyönyt varpaita säännöllisin väliajoin toisen kirjan kynnykseen. Kauhean vaikea yrittää kirjoittaa mitään älykästä, kun tietää, että sen pitäisi olla julkaisukelpoista. Olen kuopassa, jossa tietoa ja itsekritiikkiä on liikaa, mutta silkkaa kokemusta ja rutiinia vielä liian vähän.

Sitten kummastelen ajatuksiani. Ei nyt työn alla oleva kässäri ole mikään “toinen kirja”. Se on neljäs kirjoittamani täysmittainen romaanikäsikirjoitus. Neljäs. Siihen nähden, että ihkaensimmäisen kirjoitin puolivahingossa joskus talvella 2011-2012, tätä voisi pitää ihan kohtuullisena tuotteliaisuutena, vaikka vasta yksi on kansien väliin päätynyt.

Olen ollut kässärin kanssa siinä vaiheessa, jossa kaikki mahdollinen tuntuu huonolta. Surffaan aallonharjalta niiden pohjalle: yhtenä hetkenä kerron innoissani tarinaa, josta haluan saada kaiken selville. Toisena hetkenä olen varma, ettei kukaan halua lukea sitä. Vain minua kiinnostaa. (Muotoilin tämän toisaalla sanoin: “Tekisi mieli mennä komeroon itkemään, kun en osaa.”) Paitsi että minuahan juuri pitääkin kiinnostaa. Ylös, alas ja taas ylös. Kustantajien sähköpostihylsyt (nro kolmosesta) kirpaisevat, mikäli mahdollista, vielä enemmän kuin esikoista tyrkyttäessä. Minunhan pitäisi osata. Olen osannut kerran, miksi en kelpaa enää?

Eilen tuijotin 40 000 sanan rajapyykin ylittänyttä kässäriä. Istuin takamukselleni, vedin kirjoituskynsikkäät käteen (täällä on viileää, ranteita vihloo muuten) ja koetin kirjoittaa. Muutaman sanan. Muutaman lauseen. Sata sanaa, kaksisataa. Sitten tökkäsi. Olen saanut kirjoittamiseen tiettyä arkirutiinia ja osaan jopa pakottaa itseni kirjoittamaan, huvitti tai ei. Mutta eilen tökkäsi.

Hengitin syvään ja päätin ottaa selvää, mikä kässärissä on niin huonoa. Luin läpi mitä on tullut sanottua. Aamuyhteen saakka. Ei se nyt niin susihuono olekaan. Siinä on ongelmansa, mutta taidan lakaista ne piiloon maton alle. Ryömikööt sieltä esiin kunhan kässärin eka versio on valmis. Nyt en rupea tappelemaan yhdenkään demonin kanssa. Ihan tarpeeksi on kiukuttelevia romaanihenkilöitä taltutettavana tulevilla sivuilla.

Jos ei hypähtely kevätlampaan tapaan onnistu, niin ryömitään sitten sen toisen neljännen kirjan kynnyksen yli. Olkoon huono. Se on vasta käsikirjoitus. Ja siinä on kurpaleita. Voiko olla täysin onneton, jos maailmassa on kurpaleita?

Writer's Mental Map

[Kuva: Anne Emond, bongasin täältä.]

Jaa eteenpäin...
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on Tumblr
spacer

8 comments on “Toisen kirjan kynnys

  1. Liliana Lento

    Onhan sitä itsellekin välillä tullut mieleen sellaisia ajatuksia, että onko uusi käsis lähellekään yhtä hyvä ja jännä kuin Dionnen tytöt, ja jos julkaisukelpoisen romaanin kirjoittaminen olikin minulla vain kertaluontoista osaamista. Mua on auttanut näiden angstiajatusten kanssa sen tajuaminen, että aika on kullannut muistot Dionnen tyttöjen kirjoitusprosessista.

    Koska olen saanut Dionnen tytöistä tähänastisen elämäni suurimman onnistumisen elämyksen kirjoittamisen saralla, huomaan välillä sortuvani sellaiseen täydellisyys-harhaan, että Dionnen tyttöjen kirjoittaminen olisi ollut vain helppoa, kaikki ideat kristallinkirkkaita ja toimivia. Vanhojen päiväkirjatekstieni selaaminen tietyillä hakusanoilla onneksi antaa konkreettisen todisteen, että ei se todellakaan niin ollut. Yhtä lailla pähkäilin silloin kuin nytkin, että miten ihmeessä mä nyt tän juonikuvion ratkaisen, miten mä saan tähän kohtaukseen tarinan vaatiman tunnelatauksen, onko tää nyt ihan tyhmä idea jne.

    Samoin meinaan välillä unohtaa, että Dionnen tyttöjen ensimmäinen versio oli kaukana valmiista. En olisi saanut käsiksestä yhtä hyvää ilman esilukijoiden apua. Yritän sanoa itselleni heikkoina hetkinä uuden käsiksen suhteen, että tämä on vasta ensimmäinen versio, tätä saa muokata ja hioa niin paljon kuin sielu sietää, esilukijoita on edelleen olemassa, ja todennäköisesti tästä karsiutuu jotain pois ja tulee jotain uusia juttuja tilalle heidän palautteidensa perusteella.

    Tsemppiä kirjoittamiseen!

  2. Saara Henriksson

    Jos tarkkoja ollaan, niin minullakin työstön alla oleva käsikirjoitus on neljäs täysmittainen kirjoittamani. Tunnistan tunteen, että on vaikeampaa kuin ennen. En tiedä, mistä se johtuu. Onko se teoskohtaista, onko se vain tämä teos, johtuuko uran vaiheesta vai mistä. Kaikkeen saa varautua. Hyvällä tsempillä eteenpäin!

  3. stazzy

    Olen tässä miettinyt taas jossain sopivassa välissä pakenevani höperöön teiniromantiikkaan. Se on parasta pään tyhjennystä se. Kirjoittaa kauheaa soopaa, kun ei tarvitse välittää julkaisukelpoisuudesta.

  4. J.S. Meresmaa

    Aivot ovat siitä inhottava kapine, että ne huijaavat kuvittelemaan, että sen ensimmäisen version pitäisi olla julkaisukelpoinen. Kun eihän sen tarvitse, ensin täytyy tehdä se massa, ja siitä sitten hiotaan jotain, mikä voisi olla julkaisukelpoista.

    Julkaisukelpoisuuden ajatteleminen raakaversiota työstäessä on lamaannuttavaa. Se on kuin järkäle, joka jysähtää kirjoittajan ja tarinan väliin. Olen sen kokenut. Ja saman olen kokenut, että ei kirjoittaminen varsinaisesti helpommaksi käy, vaikka kilometrejä alkaisi olla mittarissa. Koko prosessiin kuuluu olennaisena nuo Emondin kartan vaiheet – jotkin enemmän, toiset vähemmän, kirjasta riippuen.

    Havuja, prkle! Sisulla siitä selviää!

    P.S. Höperö teiniromantiikka voi olla hyvinkin kannattavaa myös julkaista!

    1. stazzy

      Joo, sisulla. Ja valitettavasti äärimmäisen heittelevin mielialoin. Ehkä tää joskus.

      (Höperö teiniromantiikka novellimitassa kiinnostaa toki lukijoita, mutta ei sitä työkseen kannata 😛 )

  5. Rooibos

    Tuttu tuo itsensä huijaaminen/toden puhuminen itselleen, että ei ole kässäriä nro kaksi, on nro neljä. Minulle seuraava kässäri on nro kuusi, jollen sitten palaa nelosen eli novellikokoelmani pariin. En ole edes aloittanut seuraavaa kässäriä eikä ole mitään hajuakaan siitä, mutta silti psyykkaan jo itseäni: “ei se ole toinen, se on kuudes!” :D. Ihminen on hassu asia :).

    Tsemppiä kirjoittamiseen – kyllä se siitä.

  6. kkostman

    Sitä vaan, että minulla on täysi luottamus sinuun, käsikirjoitukseen, ja kurpaleisiin. Kevät koittaa lampaille.

    Ei mulla muuta.

    1. stazzy

      Kiitos 🙂

      Päätin nyt, että tätä alkua pitää kirjoittaa osin kokonaan uusiksi. Mutta ehkä olen viimeinkin oikeassa suunnassa. Oikeammassa.