Kirjailijoiden haluttomuudesta yhteiskunnalliseen keskusteluun

Jos tuohtuneista vastineista kirjallisuutta sivuaviin mielipidekirjoituksiin maksettaisiin hyvin, olisin pian rikas. Niitä on tullut harrastettua. En nytkään malta olla hiljaa.

Särö-lehti julkaisi netissä kääntäjä Stefan Mosterin tuoreen haastattelun/kolumnin (kumpi tuo sitten onkaan). Jos teksti ei ole tuttu, suosittelen lukemaan sen ensin Särö-lehden sivuilta. Näkövammaisille kerron, että kyseessä on valitettavasti kuva, tekstimuodossa haastattelua ei taida olla tarjolla vielä.

Olen joistakin Mosterin mielipiteistä samaa mieltä. Kirjallisuutta koskeva journalismi voisi olla haastavampaa ja monipuolisempaa, muutakin kuin sitä naistenlehtijulkisuutta. Olen myös nirso ja usein tyytymätön lukemani kotimaisen kirjallisuuden kieleen tai kerrontaan. En tiedä, onko kyseessä kustannustoimituksen laiskuus, oikoluvun puute vai ainoastaan näkökulmaerot. Todennäköisesti hieman näitä kaikkia.

Kuitenkin haastattelussa/kolumnissa mennään tämän jälkeen sujuvasti metsään väittämällä rivien väleissä, että kirjailijana olo on ihan liian helppoa, eikä yhteiskunnallista kannanottoa ole kirjallisuudessa juuri lainkaan. Nähdäkseni Moster tekee tässä kaksi perustavanlaatuista virhettä.

Ensinnäkin hän niputtaa kaiken kotimaisen kirjallisuuden yhdeksi homogeeniseksi entiteetiksi. Kun lukee Mosterin kommentteja vuodelta 2006 (10 vuoden takaa!) kaunokirjallisuuden Finlandia-tyrkyistä, voi todeta, että hänen diskurssinsa ei ole juuri muuttunut. Hänen näkemyksensä on se valitettavan yleinen: vain aikuisille suunnattu realistisehko romaanikirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, jolla on jotain sanottavaa.

Tämä näkökanta jättää sivuun suuren osan kirjavasta kotimaisesta tarjonnasta: esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja genrekirjallisuuden. En nyt edes puutu runouteen, esseisiin ja muuhun ei-proosaan. Jos tarkastellaan vaikka vain viime vuodenkin lanu-tarjontaa, niin siellä kirjoitetaan samansukupuolisten rakkaustarinoita, transhenkilöitä, maahanmuuttajia… Siellä kerrotaan asioista, jotka ovat nuorille – niille tulevaisuuden päättäjille – tänään tärkeitä. Siellä rakennetaan toivoa ja parempaa maailmaa. Mikä on yhteiskunnallista kantaaottavuutta, jos ei se?

Mitä taas tulee spekulatiiviseen kirjallisuuteen – esim. scifiin ja fantasiaan – niin yhteiskunnan rakenteiden perkaaminen ja kritisointi on ollut aina suorastaan sen raison d’être. Spekulatiivisuus on toiminut keinona kiertää sensuuria ja etäännyttää lukijaa, jotta asian ylipäätään voisi sanoa. Mutta jos olettaa, että kaikki pitää kertoa suoraan ja realistisella otteella, niin saattaa jäädä siihen käsitykseen, että spefi on puuhastelua keijujen kanssa. Siitäkin huolimatta, että meillä on runsaasti kertojia, joilla on painavaa sanottavaa nykypäivän menosta: Emmi Itäranta, Leena Krohn, Johanna Sinisalo, Risto Isomäki, Kari Välimäki… vain muutamia ensinnä mieleen tulleita mainitakseni. Myös dekkarigenressä yhteiskunnallisuus ja synkätkin tulevaisuuden visiot istuvat tiukassa. Mikä motiivi kaikkien näiden tekijöiden sivuuttamisella on?

Toinen Mosterin virhe on horjuva passiiviargumentointi. Minulla ei itse asiassa ole aavistustakaan, onko “passiiviargumentointi” sana, mutta käytän sitä silti. Sillä tarkoitan esim. maahanmuuttokeskustelusta kipeän tuttua tapaa rakentaa argumentti yksittäistapauksen pohjalle, tehdä siitä yleistys ja laittaa se passiivimuotoon.

Teoksen menetelmien ja sanoman merkityksen kyseenalaistaminen otetaan henkilökohtaisena loukkauksena, eikä mahdollisuutena syventää ja monipuolistaa näkökulmaa ilmiöihin, joista kirjailija kirjoittaa – ja puhuu.

Mihin edellä olevalla lauseella viitataan? Kuka on loukkaantunut? Ilmeisesti joku tai jotkut, koska tällaista Moster väittää, mutta mitään konkreettista esimerkkiä sanotulle ei ole. On turhan helppoa tehdä passiivimuotoinen yleistys jostain niinkin kirjavasta joukosta kuin kirjailijat, ja olettaa, että kaikki käyttäytyvät samalla tavalla. Argumentointi on siis samaa sorttia kuin usein maahanmuutto-ongelmien kanssa.

Mitä tulee koko kolumnin/haastattelun viimeiseen lauseeseen, niin se taisi olla se, joka sai aamukahvikuppini läikkymään ylitse:

Suomessa kirjailijat väistävät ajankohtaisia ilmiöitä. He haluavat, että heidät nähdään, mutta he eivät halua, että heidät nähdään yhteiskunnallisina ajattelijoina.

Anteeksi nyt, mutta tuo on täyttä sontaa. Minua ei yhteiskunnallinen vaikuttaminen kirjoilla kummemmin kiinnosta, mutta kollegoistani useilla on/olisi halua ja kompetenssia ottaa kantaa aika pirun moniin aiheisiin, jos heiltä kysyttäisiin. He ottavatkin. Eivät ehkä niin, että se aina ja joka kerta kuuluisi Stefan Mosterin korviin saakka. Minä suosittelen vaikkapa haastattelusarjaa (Särö-lehti hoi, ottakaa nyt koppi, kun aloitittekin!) jossa kysyttäisiin jotain aivan muuta kuin vaatekaapin sisältöä, matkavinkkejä tai ruokareseptejä, tai edes viimeisen kirjan synnyttämistuskia. Järjestäkää kirjallisia tapahtumia, jotka pohjautuvat teosten yhteiskunnalliselle sisällölle. Pitkään on vaadittu, että vähemmistöille pitää antaa ääni. Antakaa siis ääni myös kirjailijoille sen sijaan, että valitatte etteivät he halua sanoa. Saatatte yllättyä.

Ja kun jotain sanotaan, tulkaa kuuntelemaan. Vaikkapa viime syksyn Helsingin Kirjamessujen Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin -paneelin yleisössä olisi ollut aivan varmasti tilaa vielä yhdelle, joka olisi sisältöä raportoinut laajemminkin tiedotusvälineisiin.

Myös kommentti kirjailijan asemasta Suomessa on kummallinen. Helposti kolumnistiksi? Niin, ja kun siitä sitten vielä maksettaisiinkin. Apurahoin hemmoteltuja? Suomessa tuotetaan valtavasti kirjallisuutta ilman laajempia apurahoja. Harva täyspäiväiseksi kirjailijaksi heittäytyvä edes kuvittelee elävänsä vuodesta toiseen pelkillä apurahoilla. Useimmille sen “täyspäiväinen kirjailijuus” -termin takana on journalismia, opettamista, niitä helppoja kolumneja, esiintymisiä, tilaustöitä. Tuloa tipoittain. Helppoa elämää, tosiaan. Myös vertaaminen Saksaan ontuu. Luulisi olevan selvää, etteivät markkinat tai kirjailijan tulorakenne ole lainkaan samat. Potentiaalisia lukijoita on se 20 kertaa enemmän. Kirjamyynnillä saattaa jopa elää, toisin kuin Suomessa. Voi kysyä, kenen suhteellisuudentaju tässä huojuu? Ilmeisesti henkilöityvä julkisuus hämärtää myös alan ihmisten käsitystä arjesta.

Loppukevennys vielä. “Suomi on ainoa maa, jossa kirjailija pääsee naistenlehden kanteen tai iltapäivälehtien lööppeihin.”
Niin, täällä Ranskassa ne bestselleristit päätyvät metrisiksi julisteiksi asemille tai bussien kylkeen.

Kiitän myös annetusta maantiedontunnista. Ruotsi siis on nykyään osa Suomea:

Kuvassa Camilla Läckberg.

Kuvassa Camilla Läckberg.

Jaa eteenpäin...
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on Tumblr
spacer

Leave a reply