Monthly Archives: elokuu 2017

Käännöksiä, käännöksiä!

Ihan saa ihminen sanoa monikossa, jotta käännöksiä, kun kerrassaan kaksi tekstiä on käännetty ja kirjatkin julkaistu!

Osuuskummalta ilmestyy nyt Worldconin alla kaksi englanninkielistä novelliantologiaa, Never Stop ja The Self-Inflicted Relative, minä olen mukana pienellä panoksellani molemmissa.

Never Stop – Finnish Science Fiction and Fantasy Stories

Kansi: Anu Korpinen

The anthology is compiled by Emmi Itäranta and features gems in a wide range of genres, all published in English for the first time.

“These stories invite you to see a glimpse of new lights emerging in the vast sky of international speculative fiction.”
– Emmi Itäranta, Foreword

Minulta mukana on Maija Haaviston kääntämä My Buttercup, My Everything (eli alunperin Ruumiittomissa ilmestynyt Ruusunnuppuni, kaikkeni). Novelli kertoo eräänlaisen kummitustarinan kädestä, joka jää elämään jonnekin kuoleman ja… jalkojen väliin.

   “I fathom it has experience and I’m sure it would be happy to learn whatever you fancy to teach it.”
   The woman nods slowly, lowers her chin almost to her chest. Oleandra lists my price and I nearly faint in shock. No one would have paid anything like that for my companionship when I was still alive. The woman puts her credit card on the desk. I manage to catch the name. Pleased to meet you, Beata, I’m sure we’ll get along.

– – –

The Self-Inflicted Relative – 33 Fantastic Stories in 100 Words

Kansi: Anu Korpinen

Welcome to the world of zombies, tentacles, cats, robots, cheese, unicorns, cell membranes, transhumanist gadgets and a terrifying epidemic that is the self-inflicted relative.

Drabbles are miniature stories of exactly 100 words, no more, no less. Leave it to the Finnish authors of speculative fiction to weave their magic and create 33 entire literary works in such an incredibly small amount of space.

Raapalevihkosen nimi on sellainen, etten saa sitä vahingossakaan kerralla kirjoitettua virheittä. Joten, ihan vain SIR ystäville. Thinking Outside the Box on sekin Maijan kääntämä ja perustuu tositapahtumiin. Tai ainakin tosielämässä käytyyn keskusteluun. Sairaalassa työskenteleminen on vaarallista.

– – –

Hanki oma kappaleesi kummaa suomalaista kustantajan nettikaupasta, Aavetaajuus tai Rosebud City Center -kirjakaupoista Helsingistä tai vaikka Osuuskumman pöydästä Worldconissa (Joku teistä sinnekin eksyy.) E-kirja on saatavilla tavanomaisten jakelijoiden sivuilla, mitä näitä on, Elisa kirja, Amazon, iTunes.

spacer

Aapeli – Pikku Pietarin piha

Pietari näki valokuvaajan menevän valokuvaamoonsa. Hän meni tietenkin sisän kautta. Kaikkiin Ison kadun varrella oleviin liikkeisiin mentiin sekä ulkokautta että sisän kautta. Valokuvaaja oli aina ensimmäinen aamulla. Sen jälkeen meni kelloseppämestari, ellei ollut illalla juonut. Jos oli juonut, meni oppipoika ja avasi kaupan. Sitten tulivat kaksi parturineitiä ja viimeiseksi kangaskauppiaan rouva, jonka piti ensin haukkua piikansa. Heitä oli kaksi, toinen aikuisia, toinen lapsia varten. Nämä kaikki kaupat ja liikkeet olivat samassa talossa, missä Pietari asui ja minkä piharakennuksen katolla hän parhaillaan asui.

Pikku Pietarin piha on kuopiolaispakinoitsija Aapelin (Simo Puupposen) teoksista ehkä tunnetuin. Se on kokoelma pienen Pietarin huomioita kansalaissodan jälkeisen ajan elämästä kotipihallaan. Jokainen naapuri käydään vuorollaan läpi ja talletetaan muistojen lippaaseen. Teoksen sanotaan osiltaan pohjautuvan Aapelin omiin lapsuusmuistoihin Kuopiossa – puutalokorttelissa torin laidalla, osapuilleen siinä, missä on nykyään Sokos. Läkkisepästä on tullut kelloseppä, talonmies Närhestä Harakka ja Pietarillekin löytyy esikuva pienen Simon pihapiiristä.

Kirjan alussa Pietari menettää äitinsä tuberkuloosin takia. Puoliorvon pojan ja vanhaa tavaraa torilla myyvän isä-Jormalaisen elämää tasoittavat pihan asukkaat kukin omilla enemmän tai vähemmän kankeilla keinoillaan. Varsinaisena ihmeenä surun keskelle saapuu kuitenkin vallan maijapoppasmaisesti Karoliina, äitipuoli, joka heti alkuun ilmoittaa, ettei ole satujen paha äitipuoli. Karoliina Jormalainen sanoo olevansa hyvä ihminen, eikä syö sanaansa, vaikka onkin kaikin puolin – ulkoisestikin – Lydia Jormalaisen vastakohta.

– Minä olen tuolta etelän kaupungista, Karoliina sanoi ja viittasi kädellään jonnekin. Sano niille, että se on jostain etelän kaupungista, ne kysyvät sinulta kuitenkin. En ole rikas mutta en köyhäkään, sano sekin niille, sitä ne toiseksi kysyvät.

Aapelin huumori kumpuaa rivien väleistä, siitä mitä ei sanota tai siitä, kuinka savolaisen viäräleuan tyyliin sanottu kumotaan saman tien. Lukijaa ei varsinaisesti pyritä naurattamaan, vaan Aapeli tarkastelee meidän herramme muurahaisia sillä samalla hyväntahtoisuudella kuin muissakin kirjoissaan. Lapsen näkökulma sekä pehmentää tarkkanäköisiä arvioita pihan asukkaista että alleviivaa paitsi ihmisten järjettömyyttä, myös hyväsydämisyyttä. On syvää epätasa-arvoa, mutta on myös vahvaa yhteisöllisyyttä, joka leimaa kaikkea arjessa. On asioita, jotka ovat kuten ovat, koska niin on ylempänä määrätty. Hullulta ei peritä vuokraa, koska sehän vasta olisi hullua. Tattarit ovat tummempi-ihoisia kuin muut, sillä he syövät hevosenlihaa. Housuihin saa nahkaiset perspaikat vain jos on suutari tai ratsumestari, mutta molskihousut sentään voi saada, jos Karoliina niin päättää.

Ja koska kaikkihan tietävät, että Jumala on olemassa, pihan pennutkin, Pietari kysäisee varmuuden vuoksi välillä Taivaan Isältä sopisiko hänen keskustella äitinsä kanssa. Taivaan Isä ei moista voi sallia, mutta lupaa pitää hyvää huolta Lydia Jormalaisesta. Ja lopulta Pietarikin kasvaa surunsa yli ja oppii pitämään huolta sekä itsestään että isästään. Kirjan ilmestyessä v. 1958 sotien jäljet ja suru olivat yhä lähellä, joten useat Pietarin kokemuksista resonoivat varmasti lukijoiden mielessä.

Kirjojen Suomi ja kirjablogit Pikku Pietarin piha on yksi Ylen Kirjabloggaajat ja 101 kirjaa -sarjaan valituista teoksista. Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi aikakautta jollakin tapaa edustava teos, ja kirjabloggaajat lukevat ne kaikki. Näin vuodelle 1958 osui Aapeli ja siinä samassa minun vuoroni. Luinkin kirjan suomalaisiin tapoihin sopivasti kirjastolainana. Ylen sivuilta voi myös käydä kuuntelemassa, mitä Sirpa Kähkönen kertoo romaanista. Tosin Ylen sivujen mielipiteen vastaisesti minun näkökulmastani Pikku Pietarin piha ei ole varsinaisesti lastenromaani, vaan aikuisille silmille kirjoitettu, ainakin jos sitä vertaa vaikkapa Vinskiin ja Vinsenttiin.

spacer