Jussi Valtonen – Siipien kantamat

Siipien kantamat oli kirja, johon tartuin uteliaisuudella etenkin aiheen takia: kaipasin (lähde)kirjallisuutta suurten ikäerojen suhteista. Tarinassa keski-ikäinen lukion äidinkielenopettaja ihastuu kuusitoistavuotiaaseen oppilaaseensa.
Jussi Valtonen: Siipien kantamat -kansi

Nyt olen sitten pureskellut lukukokemusta sen verran, että ajattelin herätellä blogiani henkiin kirjoittamalla siitä muutaman sanan. Lukukokemukseni jätti minut hämmentyneeksi. Samalla sekä hieman kylmäksi että vähintäänkin jollakin objektiivisemmalla tasolla ja kirjoittajapuoleltani ihastuneeksi.

Siipien kantamat on jollain tapaa lähes täydellinen romaani. Se on miltei virheetön esimerkki siitä, miten tehdään Hyvä Romaani, joka (oletettavasti) vetoaa suuriin lukijamassoihin. Kirjassa on:

– Hallittu rakkaustarina, joka ei ole liian konventionaalinen muttei myöskään liian äärimmäisyyksiin menevä. Päähenkilö problematisoi ihastumistaan tarpeeksi, eikä Marianne ole enää mikään pikkutyttö. Teini toki, mutta silleen kivasti varhaiskypsä ja älykäs teini.

– Kirjallisuusviittauksia. Valistuneet lukijat pitävät kirjallisuusviittauksista, kun ne ovat tarpeeksi hyvää kirjallisuutta mutteivät liian erikoisia. Kyllä, seasta löytyy myös maininta Lolitasta, jota lienee mahdoton välttää tämän aiheen kanssa.

– Keski-ikäisen miehen eksistentiaalinen kriisi. Se oli se osa, joka minua kiinnosti vähiten. En taida olla sille otollisinta kohderyhmää. Mutta luulen Juhanin äidinkielenopettajatuskan, koiran kuoleman, eron, mitänäitänyt on vetoavan moniin. Sekä tietenkin joku löytää itsensä tai vähintäänkin kollegansa kirjan opettajanhuoneesta.

Kirjassa on kaikki, mitä odottaa saattaa. Hallittua, kaunista, melko ennalta arvattavaa. Pisteet kunnialla maaliin saatetusta rakkaustarinasta, ei tarvitse upota sokerisuohon eikä mennä myöskään ihan tragedian mittoihin. Samalla kirja oli jotenkin kovin tietoinen itsestään ja Hyvästä Kirjallisuudesta. Kaikki oli millimetrimitan kanssa paikoilleen laitettua. Jäin ehkä kaipaamaan jotain rosoa, se ainoa spekulatiivinen elementtikin (josta kirjan nimi, muuten) selitettiin fiktioksi fiktion sisällä… tai niin ainakin tulkitsin, kai sen saisi tulkita myös jonkinlaiseksi vertauskuvaksi. Niin, ja onhan siellä toki myös harmaatakkinen mies, päähenkilön alter ego ja omatunto.

Mutta kauhean kauniistihan tämä oli kirjoitettu. Valtonen osaa vaivattoman kerronnan, en yhtään ihmettele, että myöhemmällä teoksella on päästy Finlandia-voittajien joukkoon. En vilpittömästi ihastunut mutta vallan vilpittömästi ihastelin osaamista.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi, 2007

Jaa eteenpäin...
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on Tumblr
spacer

Leave a reply