Pienesti suuruudenhullu

Olen tullut siihen tulokseen, että kirjailijan on oltava hieman suuruudenhullu kirjoittaakseen kirjan.

On pakko uskoa siihen, että tekee jotain merkityksellistä ja erikoista. Kuinka sitä muuten jaksaisi käyttää parhaimmillaan vuosia saman tekstin parissa, usein vielä selän takana epävarmuus siitä, kelpaako tuotos julkaisuun, jos kelpaa, pitävätkö lukijat siitä. Ja mitä näitä kaikkia on.

Kirjoitan tätä blogitekstiä prokrastinoidakseni. Vieressä on kasoissa 122 käsikirjoitusliuskaa, joissa on tasaisin väliajoin punakynää. Olen käynyt niitä tässä Kirjamessuista lähtien läpi lukemistasolla, aktivoinut aivojani sopiviin suuntiin, pohtinut motiiveja ja lisäyksiä, vilkaissut välillä tekstitiedostoa koneella ja korjannut jonkin lauseen tai kirjoitusvirheen. Pimein talvi hidastaa kaikkea mahdollista, etenkin aivojen toimintaa. Lapsi tuo koulusta flunssan toisensa jälkeen, osa valoisesta ajasta menee palkkatyöläisenä, usein sänky kutsuu voimallisemmin kuin käsikirjoitusliuskat.

Tämän kaiken keskellä on pakko sulkeutua omaan kuplaansa.
Ajatella, että Tämä on tärkeä kirja, tällaista ei ole koskaan ennen tehty.
Ihan niin suuri ei egoni ole, että sanoisin moisen ääneen, mutta omaan tekemisen mielekkyyden etsimiseen se on merkityksellistä. Ja tottakin siina mielessä, että kirjoitan tosiaan jotain aivan uutta… muutenhan sitä kutsuttaisiin plagiaatiksi.

Suuruudenhulluus ruokkii motivaatiota. Kyllä tästä kirja tulee. Hyvä kirja. Loistava kirja. Nih, pienisuuri kirja. Hetken ajan painun miettimään, miltä kansi näyttää, ja sitten kiskon itseni takaisin työn ääreen. Ei vielä kantta, ei ihan vielä, ensi kesänä sitten. Kevät 2019 on kaukana, eikä kuitenkaan niin kaukana.

Ensin kässäri julkaisukelpoiseen kuosiin. Merkityksellinen tarina tarjolle nuorisohenkilöille.

Jaa eteenpäin...
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on Tumblr
spacer

Leave a reply