Blogi

Liebster

Sain taannoin ilahduttavan Liebster-tunnustuksen Maijalta. Kiitokset. Näitä palkintoja on tällä nimellä ja eri logoilla kulkenut blogistaniassa varmaan viimeiset 10 vuotta. Tässä on vissiin jotain sääntöjäkin. Ja säännöt on tehty rikottaviksi.

liebsteraward

Liebster Award-tunnustuksen ideana on tuoda ihmisten tietoisuuteen uusia hyviä blogeja, joilla on alle 200 lukijaa. Homma toimii näin:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi. 3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen. 4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa. 5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat. 6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen. 7. Ilmoita palkitsemasi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Hupaisa tuo “alle 200 lukijaa”. Kun kaikkihan bloggaavat Bloggerissa, niiden Googlen härpäkkeiden kanssa. Eiks je? Kuvitellaan sitten, että mulla on alle 200 lukijaa, tottahan se on, jollakin aikavälillä.

Mutta vastaanpa Maijan kysymyksiin:

1. Mihin maahan lähtisit, matkalle tai pysyvästi, jos raha (tai terveydentila tai muu syy) ei olisi este?
Olisi kiva käydä muutama viikko / muutama kuukausi Uudessa-Seelannissa. Siellä on kuulemma lampaita ja komeita maisemia ja lampaita.

2. Missä Suomen kaupungissa asuisit mieluiten (ei nykyinen asuinpaikka)?
Tampereella tai Jyväskylässä. Jyväskylä on aikojen takaa rakas, Tampere tuoreempi ihastus.

3. Mitä kieltä haluaisit opetella?
Olen tässä hiljakseen opetellut saksaa Duolingon avulla. Sen esimerkkilauseet ovat toisinaan hämmentäviä. Ich bin eine Banane. Suunnilleen tuolla tasolla on osaamiseni yhäkin. Jos joskus opin enemmän, niin sitten voisi tuonne itärajalle muutettua olla seuraavana urakkana “dialecte”, eli Elsassisch, jolle ei edes ole yhtä vakiintunutta kirjoitusasua.
Langsam kummt au wit, tai jotain sinne päin.

4. Missä järjestyksessä syöt karkkipussin karkit?
Hämmentävä kysymys. En tiedä. En muista milloin olisin syönyt karkkipussista.

5. Mitä haluaisit tehdä tai mihin mennä virtuaalilasien avulla?
Jonnekin oikein korkealle. Tai johonkin maahan, johon minä eurooppalaiseen mukavuuteen tottunut en ihan heti oikeasti lähtisi matkalle.

6. Mihin ammattiin haluaisit, jos ei olisi mitään esteitä ja voisit olla siinä maailman paras?
Kyllä silloin olisi varmaan aika kivaa olla kirjailija. “Maailman paras kirjailija.” Hmm. Ei kovin huono tavoite.

7. Mikä on ensimmäinen muistosi Internetin käytöstä?
Jos ajatellaan “Internetillä” verkkoja yleisemmin, niin varmaan jotkut kaupunginkirjaston Unix-päätteet. Niillä saattoi ircata. Olin vähän toisellakymmentä. Sitten tulivatkin jo tosi pian ihan nämä www-verkot.

8. Mikä muiden normaalina pitämä asia on sinusta ällöttävää?
Suolakurkut.

9. Mikä muiden ällöttävänä pitämä asia on sinusta normaalia?
Jos jatketaan ruokalinjalla, niin kaikki sisäelinruoat.

10. Mikä on hyödyllisin käyttötarkoitus jeesusteipille, jonka olet keksinyt?
Pitää ihan miettiä. Olen teipannut ikkunoiden saumoja, mutta se oli huonoa teippiä se, eli lopputulos ei paljoa hyödyttänyt. Ja korjannut lapsen rantapallon, se on tärkeää.

11. Minkä sukupuuttoon kuolleen eläimen haluaisit herättää henkiin?
Jonkin semmoisen oikein karvaisen mammutin.

– – –

Ja sitten omat kysymykseni uhreille. Näiden pähkäilyssä meni varmaan päivätolkulla.

1. Mihin käyttäisit yhtäkkiä saamasi 1000 euroa, jos sinun pitäisi käyttää se “turhuuteen”? (Ei siis arkielämään, perusvaatteisiin, terveyteen, jne.)
2. Minkä vitsin kerrot jos on pakko?
3. Mikä on ärsyttävintä kesässä?
4. Mitä laulat karaokessa? Kyllä, kyllä, mikrofoni on jo tungettu käteesi ja innokas humalainen yleisö odottaa. Mitä laulat?
5. Kuinka pukeudut/pukeutuisit Pride-kulkueeseen?
6. Mikä oli viimeksi noloa? Edes pikkuisen noloa?
7. Uudessa ylioppilaskokeessa eteen tulee suullisia tehtäviä kielikokeessa. Osaisitko neuvoa ruotsiksi reitin lähimpään apteekkiin?
8. Mikä on oudoin paikka, josta olet herännyt?
9. Mitä ostit viimeksi?
10. Millaisia mattoja on asuntosi lattioilla?
11. Haluaisitko lemmikiksi mieluummin pienen lohikäärmeen vai kerberoksen pennun?

Ainiin, piti varmaan nimetä muutama lukemisen arvoinen blogi. Olen ollut laiska blogilukija viime aikoina, mutta muutamia tulee vilkaistua säännöllisesti. Palkinto menköön siis Lampun varjoon, Margaret Pennyn muistikirjaan, kurkkimaan Päiväunien salaista elämää, Päättymätöntä tarinaa ja Fifin fiinejä fiiliksiä, sekä totuutta ihmeellisemmälle Tarulle.

spacer

Viimeisten aikojen luettuja

Tämä nyt ei ole enää toviin ollut kovinkaan kunnianhimoinen kirjablogi (jos koskaan). Mutta olen minä vahingossa joskus jotain lukenut. Viime aikoina esimerkiksi sotaa, teiniromansseja ja huonoja runoja.

JP Koskinen – Kuinka sydän pysäytetään

jp-koskinen_kuinka_sydan_pysaytetäänOnneksi minun ei ole pakko antaa tähtiä kirja-arvioissani. Hyvin pian aloitettuani lukemisen kävi selväksi, että Kuinka sydän pysäytetään olisi äärimmäisen vaikea tähdittää. Tämä ansaitsisi jopa viisi tähteä siinä mielessä, että kirja tuntuu jollain tapaa “uudelta suurelta sotaromaanilta”. Sellaiselta, jota ilomielin näkisin tulevien sukupolvien lukevan koulussa Tuntemattoman sijaan tai rinnalla. Neljä tähteä annettakoon tarinasta ja talvisodan asiantuntevasta käsittelystä. Pitkään tärkeimmät sotaromaanit Suomessa olivat sodan kokeneiden kirjoittamia. Kirjailijoissakin on syntynyt monia sukupolvia sen jälkeen, hienoa etteivät teemat kuole. Kolme tähteä antaisin taas sille, että kaikesta edeltävästä taituruudesta huolimatta päähenkilö jätti minut hieman kylmäksi. Hänen tuskansa ja rakkautensa ei ihan tullut iholle. Hieno lukukokemus silti, eittämättä. Suosittelen, ainakin niille koululaisille.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY, 2015
Kansi: Martti Ruokonen

Anna Hallava – Sammakkoprinsessa

Hallava-sammakkoprinsessaSodan jälkeen ihan muuta tasapainon saamiseksi. Hallavan nuortenkirjan päähenkilö Ofelia saa 14-vuotissyntymäpäivänään kuulla olevansa puoliksi keiju. Puolikeijuuteen liittyy myös teinitytön näkökulmasta katsoen hyvin ikävä kummilahja: Ofelia voi suudella ainoastaan todellista rakkauttaan, muut pojat muuttuvat sammakoiksi. Sammakkoprinsessa on eittämättä nuorisoviihdettä. Siinä mielessä nuorisoviihdettä, että tunsin itseni ajoittain vähän vanhaksi. Kirja oli kuitenkin käsittämättömän koukuttava ja oikein hyvää kieltä ja kerrontaa. Papukaijamerkki annettakoon myös siitä, että tämä nuorten chick littinä markkinoitu teos oli vallan “true to style”. Hyvin lajityypillinen chikkari, vaikka välillä valuttiinkin fantasian puolelle ja päähenkilö oli 14-vuotias.

Anna Hallava: Sammakkoprinsessa
WSOY, 2015
Kansi: Laura Lyytinen

Antti Holma – Kauheimmat runot

holma_kauheimmat_runotEn oikein tiedä, mitä kuvittelin saavani, kun e-kirjastosta tarttui lukijalle Kauheimmat runot. Ehkä humoristisia tyylipastisseja ja kikkelivitsejä. Sain sitä kaikkea, mutta huiman paljon enemmänkin. Kirjahan on nerokas! Holma marssittaa kokoelmassaan esiin neljä oman elämänsä runoilijasankaria, jotka esitellään heti alkusanoissa: Reino Leino, Sirsi Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske. Vähänkään runoutta tuntevan ei tarvitse pitkään kaivaa esimerkkejä.

Ars gratia artis, sanovat runoilijamme ja avaavat morfiinilaatikon. Taide on heille raskas mutta rakas sotisopa, jumalten langettama kirous ja mahdollisuus rahoittaa päihderiippuvuutta apurahoin.

Hörähtelin paikoittain ääneen, mutta häkellyin myös siitä, kuinka paljon Holmalla on sanottavaa siellä kikkelivitsiensä alla. Kirja on täynnä kannanottoa, satiiria ja ajateltavaa. Se on kaikesta humoristisuudestaan huolimatta luettava hitaasti. Kaikki ei ole täydellisen onnistunutta ja runot ovat ehkä kauheita, mutta huonoiksi niitä ei voi yksinomaan kutsua. Ne ovat usein yllättävän painavaa arkista asiaa ja taitavia pastisseja.

arvakka mitä
mää tapasi suami-neiro
naantali juna-asemal
 
onk mittä siiderihommi
see kysy
emmää sil vastannu
nii paha näkön
 
see oli tehny liideli kassist
hame
ja pääs sil oli
mäyräkoirapahvikuari
 
siin laituri seiso kaks
etelämiäst
suoami-neito näytti nii
pimp
ja huus et
tämänk peräs olet tul,
karvase syäpäläise?
 
nee miähe teki
ristimerk
ja meni kulma taakke
piilo

Runosta: itsenäispäivän (Karin Toisiks-Paraske)

Kas sellainen pallo on maamme,
että toinen pois toiselta on:
Kun aamua katsella saamme,
on toisilla yö valoton.
Siis lintuni, lentämään luotu,
vie siipesi Siperiaan.
Ei suvea muualle suotu
kuin sinne ainoastaan.
 
Voi pääskyset, pyyt, talitintit
siellä vapaina liihottaa,
mutta vankilaan pannaan hintit.
Joku laskun ain’ maksaa saa.

Runosta: Helteinen Venäjä (Reino Leino)

Antti holma: Kauheimmat runot
Otava, 2015
Kansi: Elina Warsta

spacer

Joe Abercombie – Vain puoliksi kuningas

Vain puoliksi kuningas on Joe Abercombien uuden Särkynyt meri -trilogian avausosa ja sellaisena varsin lupaava lukupaketti. Yksikätisenä syntynyt kuningasperheen kuopus Yarvi on aiottu papin uralle, sillä koko ikänsä hän on saanut kuulla olevansa vain puoliksi mies. Juuri hänen antaessaan pappislupaustaan hänen tulevaisuutensa mullistuu: hän saa kuulla isänsä ja isoveljensä tulleen tapetuiksi. Yarvi on siis tahtomattaan uusi kuningas ja vannoo kostavansa tappajille. Kuten olettaa sopii, mikään ei suju suunnitelmien mukaan.

Vain puoliksi kuningas - kansi

Kansi: David G. Stevenson / Mike Bryan

Romaani on hengeltään ehkä hiukkasen nuoremmille suunnattu kuin Abercombien edelliset kirjat. Yhdysvalloissa tätä markkinoidaan Young Adults -fantasiana. Mistään varsinaisesta nuortenkirjallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, Abercombien aikuisille suunnattuihin kirjoihin tutustuneet viihtynevät tämänkin parissa. Veri valuu, kerronta on letkeää, ja lukija huomaa helposti jatkavansa ”vielä yhden sivun” aamukolmelta. Abercombie taitaa lukijan koukuttamisen ja juonen pyöräyttelyn juuri niin kuin parhaissa fantasiaseikkailuissa saattaa.

”Hänhän on oikea paholainen”, Sumael murisi kiristellen leukalihaksiaan ja punniten samalla kirvestä kädessään.
”Kun ollaan helvetissä, vain paholainen osaa opastaa sieltä ulos”, Yarvi sanoi.

Vain puoliksi kuningas ei ehkä tuo mitään poikkeuksellisen uutta fantasiakirjallisuuteen. Se ammentaa totutuista kliseistä: valtakuntien juonitteluista, papistosta ja uljaista (mutta kärsineistä) sankareista; selkäänpuukotuksista, matkanteosta ja verisistä taistoista. Romaani on kuitenkin osoitus siitä, että laittamalla kaiken tämän samaan kulhoon ja sekoittamalla taitavasti, voi saada aikaiseksi erinomaisen sekoituksen. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, pituutta on juuri sopivasti, eikä henkilöitä ole lykätty liian mustavalkoisesti hyvä–paha-akselille. Etenkin päähenkilö Yarvi on miellyttävän samastuttava kaikessa epätäydellisyydessään, eikä sivuhenkilökavalkadia voi syyttää homogeenisyydestä. Kirja tuntuu läpikotaisin kokeneen ja osaavan kirjailijan teokselta, sellaisena ehkä jopa hiukan laskelmoivalta. Abercombie tietää, mitä on tekemässä.

Oikastaan ainoa harmi kirjassa on suomennos, joka on sinänsä ansiokas ja värikäs, mutta tuntui viimeistelemättömältä. Sekaan oli jäänyt omituisia epäsuomalaisia viittauksia ja muuta vastaavaa pikkusälää. Jos käännöskosmeettiset asiat sivuuttaa, Vain puoliksi kuningas on mainio avaus vauhdikkaan anteeksipyytelemättömän fantasiakirjallisuuden ystäville.

– – –
Joe Abercombie – Vain puoliksi kuningas
Suom. Mika Kivimäki
Jalava, 2016
397 s.

– – –
Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow.fi -sivustolla.

spacer

Syys ja Marraskesi saapuvat

…älkää huolestuko, sitten vasta kesän jälkeen. Mutta onpahan jo jotain vihjailtavaa, kun minäkin olen pitkästä aikaa saanut aikaan muutakin kuin romaanikässärien kanssa painimista.

Kansi Marraskesi

Kansi: J.S. Meresmaa

Lokakuussa ilmestyy Marraskesi. Olen aivan varma, että typoan ilmestymiskuukauden marraskuuksi jossain tiedotteessa. Se annettakoon hataralle päälleni anteeksi. Mutta lokakuussa se on tuleva. 11 novellia iholta ja ihon alta. Minä olen mukana tarinalla, joka flirttailee scifin kanssa. Eli loikka mukavuusalueen ulkopuolelle hämmentää minua itseänikin. Mutta kun satuin lukemaan artikkelin, jossa tekoihoa valmistettiin hämähäkin seittiin. Kaikki on hyvää varastettavaksi.

Lisäksi olen tökkinyt punakynälläni niin ollen syksyllä ilmestyvää kummakollegan Maija Haaviston Adeno-romaania, joka on jo paljon uskottavampaa scifiä ja pelien keskellä tulevaisuudenkuva, joka ei ehkä ole kovinkaan spekulatiivinen. Kaikkea jännittävää olen oppinut toimittaessa.

Odotan siis syksyä melkein yhtä innolla kuin nyt valon lisääntymistä ja silkkaa kesää.

spacer

#pojatkinlukee

Kun nyt on kerran kirjavinkkejä ympäri intterwebsiä annettu, niin osallistunpa minäkin #pojatkinlukee-kampanjaan. Saavat näitä tytötkin lukea, suosittelen jopa.

7+

kuka pelkää noitiaRoald Dahl: Kuka pelkää noitia
Tämä ei ole satu, tämä on tarina oikeista noidista. Oikeat noidat ovat vaarallisimpia olentoja maanpäällä. Mistä voit tietää kuka on oikea noita ja kuka vain tavallinen herttainen rouva? Jos et vielä tiedä, sinun on parasta ottaa se nopeasti selville – sillä oikeat noidat eivät inhoa mitään niin paljon kuin lapsia ja heillä on kaikenmoisia keinoja päästä näistä eroon. Tämä tarina kertoo kaiken mitä sinun tarvitsee tietää.

Roald Dahlin kirjat ovat hupaisessa anarkistisuudessaan ehdotonta luettavaa. Hyvä voittaa, lapset samoin, ainakin jos päättävät olla tarpeeksi fiksuja. Kuka pelkää noitia -kirjan päähenkilö on isoäitinsä kanssa lomaileva poika, joka kirjan myötä muutetaan hiireksi. Sopivasti vinoutunut tarina ei ehkä sovi herkimmille tai pienimmille, mutta huvittaa hurjasti niitä, jotka eivät noitia pelkää.

10+

KerjäläisprinsessaMagdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry -sarjan aloittava osa.)
Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Prinsessa-sanaa tämän trilogian avausosan nimessä ei pidä säikähtää. Kirja on silkkaa vauhtia, vaarallisia tilanteita ja Magdalena Hain hienoa sanankäyttöä alusta loppuun. Sopii jokaiselle seikkailunnälkäiselle lapselle, osapuilleen kymmenestä vuodesta ylöspäin.

jadeTaru Mäkinen: Jade ja autiotalon jengi (Jade-sarjan aloittava osa.)
14-vuotias Janni asuu äitinsä ja chileläisen isänsä kanssa vanhassa puutalossa Linnunlaulun alueella, Töölönlahden rannalla. Samassa talossa asuu myös Jannin ystävä ja luokkatoveri Reija. Puutaloalueen idylliä alkavat häiritä oudot tapahtumat: ryöstöt, pahoinpitelyt, uhkailut. Naitä asioita joutuu selvittämään Jannin poliisi-äiti, Hurja-Helluksi kutsuttu. Juttuja ratkaisemassa on myös Jade, ketterä ja voimakas, joka tyrmää kovimmankin jengiläisen. Mutta kuka Jade on? Sitä ei tunnu kukaan tietävän. Hän tulee ja menee, mutta on aina mukana ratkaisevalla hetkellä.

Luin Jade-kirjoja ahmimalla tuossa joskus 10-12-vuotiaana. Vielä nytkin niiden aihepiireissä tuntuu olevan paljon ajankohtaisuutta: joukkoon kuulumisesta, ennakkoluuloista, maahanmuuttajista, erilaisuudesta (näkövammasta), sukupuolirooleista. Kirjat koskettavat rankkojakin aiheita, mutta rennolla ja humoristisella otteella.

14+

saloranta_hopea-arkun-metsastajatTuomas Saloranta: Hopea-arkun metsästäjät
Hurlannin kuningaskunnassa eletään vaaran vuosia. Itäisten provinssien rajanaapurit, julma Idän keisari ja häijy Pohjolan emäntä, aiheuttavat jatkuvia kahnauksia, ja rajaseudun linnoittaminen kohtaa odottamattoman takaiskun, kun tukkilaistyömaan palkkarahat anastetaan. Tämän selkkauksen keskelle saapuvat tohelo velho-oppilas Taavetti Rummukainen sekä suurisuinen kulkumies Retuperän Aapo. Heidät pestataan hopea-arkun jäljille lähetettävään seurueeseen, jota johtaa häväistysjutun vuoksi epäsuosioon joutunut upseerikokelas Anders Kippelström. Mukaan liittyvät harhaoppinen apupappi isä Jeremias sekä varjoaankin säikkyvä jäljittäjä Oravainen, eikä kenelläkään joukosta tunnu olevan aivan puhtaita jauhoja pussissaan.

Hopea-arkun metsästäjät on kevyttä seikkailukirjallisuutta parhaimmillaan. Se ei edes yritä ottaa itseään vakavasti. Kirjassa sekoitetaan autuaasti suomalaisia perinteitä rillumareihengessä, vanhoja taruja ja uudempia aarteenmetsästyskertomuksia. Kirja on nopealukuinen ja juuri siinä nopealukuisuudessaan äärimmäisen viihdyttävä. Jo aikoinaan tämän lukiessani tuli mieleen, että tämä pitäisi ehdottomasti laittaa yläasteikäisille pojille vinkattavaksi.

sokkeloportaikkoWilliam Sleator: Sokkeloportaikko
”Peter näki ympärillään pelkkiä portaita. Korkeuksissa sijaitseva lepotaso, jolla hän seisoi, näytti olevan ainoa tasainen paikka. Ylä- ja alapuolella näkyi porrassyöksyjä niin laajalti kuin saattoi erottaa. Kaiteita ei ollut. Portaat nousivat ja laskivat, kääntyivät jyrkästi, haarautuivat, yhtyivät vaarallisiksi kierteiksi, ylittivät ja alittivat toisensa. Ne eivät olleet ulkotilassa, mutta Peter ei pystynyt erottamaan seiniä, kattoa tai lattiaa. Hän näki pelkkiä portaita.
Miksi hänet oli tuotu tänne?”
Kammottavasta, suljetusta sokkeloportaikosta löytyy neljä muutakin nuorta. Kestää kuitenkin kauan ennen kuin heille alkaa paljastua, miksi heidät on eristetty tähän epäinhimilliseen rakennukseen. Ja kun se selviää, alkaa armoton kamppailu, jossa hyvä ja paha käyvät taistelua ihmisen sisimmästä.

Tämä kiehtoi nuorena niin, että olen lukenut kirjan useita kertoja. Taitaa vieläkin olla hyllyssä kotipuolessa. Voisi sanoa
Sokkeloportaikon olevan jokseenkin dystooppista scifiä ihmiselle, joka ei koskaan ole kummemmin välittänyt dystopioista tai scifistä.

spacer

Toisen kirjan kynnys

Usein sanotaan, että toinen kirja on se vaikein. Esikoista saatetaan raapustella hiljakseen vuosikausia, ilman kummempaa sisäistä tai ulkoista painetta. Sen kanssa onnistutaan – tai sitten ei, ja otetaan uusiksi. Toisen kirjan kanssa paineena on jo se, mitä ensimmäinen mahdollisesti kantaa mukanaan. Useilla paineena on myös kasvanut tietoisuus omasta kirjoittamisesta: mitä enemmän kehittyy, sitä kriittisemmäksi tulee myös itseään kohtaan.

Muistelisinkin lukeneeni, että huima määrä esikoiskirjailijoista jää esikoiskirjailijoiksi. Puolet? Kolmannes? Suuri luku kuitenkin.

Lainattakoon tähän väliin Riku Korhosen viisautta muutaman vuoden takaa:

Tarkoitan koko sitä tiedostettujen ja tiedostamattomien lainalaisuuksien monimutkaista sekasotkua, jota kirjalliseen maailmaan astuessaan alkaa haluamattaankin itseensä iskostaa. Siihen ensi kertaa tutustuessani ainakin minä olen ailahdellut toiveikkuudesta kyynisyyteen, piittaamattomuudesta pakenemisen haluun, viheliäisestä inhosta iloon. Nyt toista kirjaa vaivihkaa valmistellessani tunnen kuuluvani niihin, jotka uskovat jotenkuten sen maailman liepeillä selviävänsä. Silti huomaan aika ajoin haikailevani takaisin menetettyä harrastajakirjoittajan viattomuuttani. Kaiketi hivenen surumielinen totuus on, ettei neitsyyttään voi menettää särkemättä jotain itsestään, ja tämähän sivumennen sanoen pätee myös poikuuteen, vaikkei sitä aina ääneen myönnetäkään.

(Sivumennen sanoen, Riku Korhonen on sittemmin julkaissut neljäkin varsin tunnustettua romaania.)

Olen tässä Tulen tyttärien ilmestymisen jälkeen lyönyt varpaita säännöllisin väliajoin toisen kirjan kynnykseen. Kauhean vaikea yrittää kirjoittaa mitään älykästä, kun tietää, että sen pitäisi olla julkaisukelpoista. Olen kuopassa, jossa tietoa ja itsekritiikkiä on liikaa, mutta silkkaa kokemusta ja rutiinia vielä liian vähän.

Sitten kummastelen ajatuksiani. Ei nyt työn alla oleva kässäri ole mikään “toinen kirja”. Se on neljäs kirjoittamani täysmittainen romaanikäsikirjoitus. Neljäs. Siihen nähden, että ihkaensimmäisen kirjoitin puolivahingossa joskus talvella 2011-2012, tätä voisi pitää ihan kohtuullisena tuotteliaisuutena, vaikka vasta yksi on kansien väliin päätynyt.

Olen ollut kässärin kanssa siinä vaiheessa, jossa kaikki mahdollinen tuntuu huonolta. Surffaan aallonharjalta niiden pohjalle: yhtenä hetkenä kerron innoissani tarinaa, josta haluan saada kaiken selville. Toisena hetkenä olen varma, ettei kukaan halua lukea sitä. Vain minua kiinnostaa. (Muotoilin tämän toisaalla sanoin: “Tekisi mieli mennä komeroon itkemään, kun en osaa.”) Paitsi että minuahan juuri pitääkin kiinnostaa. Ylös, alas ja taas ylös. Kustantajien sähköpostihylsyt (nro kolmosesta) kirpaisevat, mikäli mahdollista, vielä enemmän kuin esikoista tyrkyttäessä. Minunhan pitäisi osata. Olen osannut kerran, miksi en kelpaa enää?

Eilen tuijotin 40 000 sanan rajapyykin ylittänyttä kässäriä. Istuin takamukselleni, vedin kirjoituskynsikkäät käteen (täällä on viileää, ranteita vihloo muuten) ja koetin kirjoittaa. Muutaman sanan. Muutaman lauseen. Sata sanaa, kaksisataa. Sitten tökkäsi. Olen saanut kirjoittamiseen tiettyä arkirutiinia ja osaan jopa pakottaa itseni kirjoittamaan, huvitti tai ei. Mutta eilen tökkäsi.

Hengitin syvään ja päätin ottaa selvää, mikä kässärissä on niin huonoa. Luin läpi mitä on tullut sanottua. Aamuyhteen saakka. Ei se nyt niin susihuono olekaan. Siinä on ongelmansa, mutta taidan lakaista ne piiloon maton alle. Ryömikööt sieltä esiin kunhan kässärin eka versio on valmis. Nyt en rupea tappelemaan yhdenkään demonin kanssa. Ihan tarpeeksi on kiukuttelevia romaanihenkilöitä taltutettavana tulevilla sivuilla.

Jos ei hypähtely kevätlampaan tapaan onnistu, niin ryömitään sitten sen toisen neljännen kirjan kynnyksen yli. Olkoon huono. Se on vasta käsikirjoitus. Ja siinä on kurpaleita. Voiko olla täysin onneton, jos maailmassa on kurpaleita?

Writer's Mental Map

[Kuva: Anne Emond, bongasin täältä.]

spacer

Kannellista kirjabisnestä

Suomessa puhutaan tasaisin väliajoin kirjan hinnasta. Ja kyllähän se niin on, että kirjat ovat kalliita. 35-40 euroa uutuuskirjasta on paljon rahaa, vaikka kuinka olisi rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto kirjallisuuden tukemiseen.

Jos nyt jätetään pois laskuista yleinen kustannusrakenne ja pienen kielialueen haasteet, niin olen hiljakseen hämmästellyt erästä suomalaisen kirjakulttuurin piirrettä, joka osaltaan pitää kirjojen hintoja ylhäällä. Joka osaltaan tuntuu olevan vanhoihin kaavoihin kangistunut. Enkä nyt puhu pelkästään kustantajista, vaan myös kuluttajista.

Pohjustukseksi kuva-arvoitus. Nappasin nämä pari räpsyä paikallisen (siis ranskalaisen) kirjakaupan uutuushyllyistä:

Mitä kuvista puuttuu? Ottaen huomioon, että kyseessä on uutuuskirjoja.
Juuri niin, kuinka monta kovakantista näette?

Ranskassa romaanit julkaistaan nykyään lähes yksinomaan pehmeäkantisina, usein ns. frech flapina (puolipehmeä tai pehmeä kansi sisäliepeellä, näkyy tuossa ekan kuvan Transfert-kirjassa hyvin). Koviin kansiin sidottuja löytyy lähinnä taide- ja lastenkirjoista. Pehmeäkantisuus on ollut trendi jo pitkään, mutta yleistynyt tässä määrin ihan muutaman viime vuoden aikana. En tiedä, ovatko kuluttajat edistäneet pehmeäkantisten leviämistä halvempien hintojen toivossa, vai tuleeko se ylhäältä, kustantajien kisatessa. Ehkä molempia. Kovakantisen painokulut saattavat olla 10%-20% suuremmat kuin pehmeäkantisella. Painosmääristä ja jopa jakelukanavista riippuu, kuinka se sitten siirretään kirjan hintaan.

Suomessa kuitenkin kovakantinen on yhä jonkinlainen puolijumala ja Oikea Kirja. Enkä edes syytä niitä suuria ikäluokkia, joilla on varaa kirjoja ostaa, vaan vuosien foorumikeskustelun seuraamisen perusteella nuoret ovat yhtä konservatiivisia. Kovakantisen tarpeen ymmärtää lähinnä kirjastoissa ja oppikirjoissa, yksityishenkilö harvemmin satunnaista romaania lukee kymmeniä kertoja.

Siinä meillä on vielä työsarkaa. Jos ei päästä yli paperin tuoksusta, niin sitten jumiudutaan koviin kansiin. Kauniitahan ne usein ovat, ei sillä, mahdollistavat kaikenlaista esteettistä leikkiä. Mutta minä olen niin vanhanaikainen, että kiinnostun eniten kirjan sisällöstä, en kansista. Toivottavasti Suomeenkin saadaan pian laajemmalti pehmeäkantisia uutuuskirjoja. Se olisi kaikkien etu, se hintaero, vaikkei oliskaan kuin muutaman euron luokkaa.

spacer

Ja minäkö en muka tunne omaa lastani?

Kyllä sitä esikoiskirjailijan elämään mahtuu kaikkea uutta.

Esimerkiksi kun huomaa, ettei ole koskaan kirjoittanut kirjasarjaa. Sitten kun alkaa kirjoittaa jatko-osaa (tunnustetaan: tässä tapauksessa Tulen tyttärien jatko-osaa), niin joutuu hämmentävien uusien tilanteiden eteen. Kasassa on parikymmentätuhatta sanaa, ja joudun jatkuvasti tarkistamaan erinäisiä yksityiskohtia kirjasta.
Mitä ilmausta käytinkään tästä asiasta?
Mitä sanaa tästä aiheesta?
Millä rytmillä tämä henkilö puhuikaan?
Kirjoitinko tämän saman asian jo toisin?
Jos sanon näin, toistanko liikaa itseäni?
Miltä se-ja-se sivuhenkilö näyttikään?
Oliko sillä sukunimi? Mikäihmeseon?
Kuinka kuvailin tämän paikan?

Ja minä kun kuvittelin tuntevani Tulen tyttäret etu- ja takaperin. Yllättävän äkkiä se unohtuu. Tai äkkiä ja äkkiä, onhan ilmestymisestä jo toista vuotta ja olen puuhannut muuta tässä välissä.

Oikein mukavaa on kuitenkin ollut päästä kunnolla kiinni Laventelinsiniseen (raukalla ei ole edes kunnon työnimeä). Paljon sieltä nousee taas pintaan. Maailma on tuttu. En ole enää aivan uuden äärellä. En epäröi kykenenkö kirjoittamaan kokonaisen fantasiaromaanin; siihen kyllä pystyn. Eri asia minkälaisen. Joudun tasapainoilemaan uuden ja jo kerrotun välillä. Kuinka paljon on oikea määrä vanhojen tapahtumien ja taustojen avaamista, jotta mahdollinen uusi lukija pysyy kärryillä mutta Tulen tyttäriä lukenut ei kyllästy toistoon. Joudun valitsemaan mukaan otettavia ja pois jätettäviä henkilöitä ja juonikuvioita. Moneen kertaan olen pistänyt soppaa uusiksi.

Vaan, eipä siinä. Eletään vuotta 17 j.e.k.t. (jälkeen edellisen kirjan tapahtumien). Luvassa on vanhoja tuttuja, mutta myös aivan uusi keskushenkilö. Vähemmän romantiikkaa ja enemmän inhottavaa ajankohtaisuutta (kaikkea sattuu). Olen oikeastaan aika innoissani, vaikka kässäri onkin vielä pääosin kuvia mielessä ja aikajanoja muistikirjassa. Tätä on kiva kirjoittaa! Ehkä tästä vielä tulee kirja.

gairaut-falicon-201109-0038

Kissaa ei kiinnosta.

spacer