Blogi

23 tuntia ja 4,5 kiloa (tämä on kirjamessuraportti, ei synnytyskertomus)

Olipahan kirjamessureissu. Oikein poikkeuksellisen kivat ja erittäin kiireiset messut. Ohjelmasta en nähnyt juuri mitään, ehkä siksi, etten malttanut istua aloilleni silloinkaan, kun olisi ollut tovi aikaa. Sen sijaan tapasin hurjan määrän uusia ja vanhoja tuttavia, sain kasvoja nimille ja ääniä kasvoille. Söin lounasta ulkosuomalaiskirjailijoiden seassa ja taisin jopa saada suunvuoron (vahingossa, oletan).

Opin käyttämään kassakonetta ja myymään myös kirjoja, joiden sisällöstä minulla ei ollut suurtakaan käsitystä. Totesin, taas kerran, että Messukeskuksen kahvi on aika pahaa, mutta eittämättä sitä on tarpeeksi (ja marianne-keksit olivat hyviä).

Puhuin J.S:n kanssa sankarinaisista. Ehkä seuraavan kerran sitten naissankareista. Hengasin osastolla ja milloin missäkin. Osuuskumman fb-albumista löytää muuten lisää kuvia.

On tuas ilime.

On tuas ilime.

Kävin Varjokirjamessuilla Rauhanasemalla haastattelemassa Haaviston Maijaa Sisimmäinen-romaanista. Siinä sai hengittää hetken aivan erilaista kirjallisuustapahtumaa. Suosittelen, jos feministiset ja jopa anarkistiset teemat kiinnostavat.

Istuin esiintymislavalla konkareiden mukana. Perjantain sateenkaaripaneeli oli heti aikaisin aamulla ja kaatosateen jälkeen, joten epäilin hiukan, eksyykö sinne kukaan. Mutta siellähän oli sali täynnä porukkaa. Istuin sujuvasti rivissä Maijan ja Salla Simukan kanssa, ja koetin ehkä jopa sanoa jotain suhteellisen fiksua. Salla mainitsi ainakin homoagendan ja homoinvaasion, joten ehkä paneelin tavoite tuli täytettyä.

Sunnuntaina päädyin Louhi-lavalle. KirjaKallion ohjelma on aina mainiota. Minusta on ihastuttavaa ja jotenkin tulevaisuuteen uskoa luovaa tavata fiksuja, aikaansaavia nuoria, sellaisia jotka ovat takuulla lukeneet elämässään enemmän kuin ne kaksi pakollista romaania. Kuulin esitettävän pätkän Tulen tyttäristä. Se oli hämmentävää, hyvällä tavalla hämmentävää, ja jopa melkein liikuttavaa. Omituisen konkreettinen osoitus siitä, että teksti tosiaan on olemassa muualla kuin vain päässäni. Oman haastatteluni jälkeen osallistuin vielä Millainen on hyvä tyttöhahmo -paneeliin, jossa pääsin mm. sanomaan, että: “Iän mukana saa lisää oikeuksia – jopa Ankkalinnassa.” Tai miten se sanatarkasti menikään…

KirjaKallion lavalla.

KirjaKallion lavalla.

Join vaaleanpunaista kuoharia ja olutta sekä julkkareissa että ihan muuten vain pöydän ympärillä Osuuskumman porukan kanssa. Kaadoin tuoremehulasillisen kokolattiamatolle Bonnierin kirjabloggaribrunssilla lauantaiaamuna. Syytän aikaista aamua ja toivon, että matto oli käsitelty. Holiday Innin kahvi oli parempaa kuin Messukeskuksella noin muuten, ja ohjelmassa uteloiduin erityisesti Bonnierin esikoiskirjailijoista. Mielenkiintoista keskustelua käytiin myös varsinaisen ohjelman ulkopuolella.

Roudasin laukussani 4,5 kiloa kirjoja. Ostettuja ja korruptiokirjoja. Enkä edes laskenut niitä kahta kappaletta Tulen tyttäriä. Muutama kirjoista on hyvään tarkoitukseen: lapselle. Mutta aika monta päätyi omaankin hyllyyn.

Pääosa niistä 4,5 kilosta.

Pääosa niistä 4,5 kilosta.

Lopulta matkustin kotiin 23 tunnin ajan. Jep. Oli nimittäin tarkoitus lähteä Helsingistä Pariisiin maanantai-iltapäivänä Tukholman kautta. Vaihtoaika oli melko lyhyt, joten jännäsin etukäteen, tulevatko laukutkin perille. Kun kone kaarsi kiitoradalta takaisin terminaaliin, totesin, että siinä meni vaihtoni. Lopulta lento peruttiin kokonaan.

Jumiuduin jostain syystä viimeisten joukkoon jonoon erään japanilais-pariisittaren kanssa, ja kun me viimein selvisimme tiskille saakka, SAS:n viimeinen suora Tukholman lento oli jo lähtenyt. “Olen pahoillani, teidän on oltava Tukholmassa yötä.” Ruotsiin meidät kierrätettiin Oslon kautta. Mutta saimmepahan illallisen lentokenttähotellissa.

Siinä syödessäni mietin, että kirjamessureissuilta ei ilmeisesti pääse pois olematta yötä Radisson Blussa. Pitääkö ensi vuonna taas viime vuoden tapaan bookata huone suoraan? Mutta tapasinpahan yhden ihmisen lisää, eli ei viivytys suorastaan huono asia ollut. Neljän tunnin levottoman nukkumisen jälkeen nautin hotelliaamiaisen savulohesta, pääsin myöhästymättä Pariisiin ja siitä Lilleen ja miesihmisen kanssa syödyn pikaisen lounaan jälkeen palasin kotiin. Nukuin iltapäivästä pari tuntia nähden omituistakin omituisempia unia.

Nyt alan viimein toipua. Ainakin unenpuutteesta. Kirjamessukrapulaa kärsinen vielä hetken. Kiitos kaikille syyllisille, myös ja etenkin teille joita en tässä erikseen maininnut!

 

spacer

Messuvalmistautumista

Kyllä. Kirjamessuille valmistautuminen on vallan haastavaa.

Joutuu käyttämään kokonaisen iltapäivän pukeutumalla, riisuutumalla, pukeutumalla, vaihtamalla alle ja päälle, kiristämällä ja löysäämällä korsettia.

kaula

Mikä kirjallisuus? Täytyyhän sitä ihmisen tietää, miten pukeutuu. Näköjään mukaan on tylsästi lähdössä paljon mustaa pitsiä. Ja ne kukalliset maiharit. Tällä kertaa laitoin laukkuun heti ensimmäisenä myös pipon ja käsineet. Viime vuonna käsineet päättivät jäädä eteisen pöydälle, mikä Helsingin lokakuisessa kylmyydessä ikävästi kostautui.

Koska aion pitseineni olla vallan katu-uskottava, niin hommaa on vähän tasoitettava matkalaukun kanssa. Se sai uuden takin. Miten niin muka kirjava? Olisitte nähneet ne muut tarjolla olevat kuosit…

kukallinen matkalaukkuKeskiviikkoaamun herätys saattaa olla melko aikainen. Tähtään klo 6.35 junaan. Saa nähdä millainen zombi palaa ensi maanantaina kotiin. Kirjamessuviikonloput eivät ole suorastaan tunnettuja pitkistä levollisista yöunista.

spacer

Lanu-viikon otteita

Tällä viikolla vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tampereelle ovat ihan pystyttäneet kirjallisuusfestivaalinkin, Kirjalitan, aiheesta.

Minä tuon kasaan oman heinänkorteni koostamalla tähän kasaan muutamia sanoja syksyn aikana lukemastani lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

merosvolat

Kansi: Tuuli Juusela

Siri Kolu – Me Rosvolat

Me Rosvoloita on kehuttu, kuvattu ja näytelty laajalti, enkä kirjan luettuani ihmettele ollenkaan miksi. Romaani kertoo tarinan kymmenvuotiaasta Vilja-tytöstä, joka kesälomamatkallaan päätyy Rosvoloiden perheen kidnappaamaksi. Ensijärkytyksen jälkeen Vilja alkaa nauttia olostaan rosvoperheen seurassa.

Hulvaton Me Rosvolat on ehkä lastenromaani, mutta siinä riittää sisältöä aikuisellekin lukijalle. Sivuja on tarpeeksi, niin että kyllä kirjaan saa yhden illan sujuvasti kulumaan. Romaani ei aliarvioi lukijaa, ja käänteet koukuttivat yllättävänkin tehokkaasti. Tässä on tilkka tervettä anarkiaa, henkilöitä joilla on kullakin selkeästi oma luonteensa, ja jopa jonkinlainen opetus, joka ei tunnu osoittelevalta opetukselta. Aika monesta selvitään (perheessäkin), kun pidetään yhtä.

Suosittelisin Rosvoloita alakouluikäiselle, joka jo lukee melko hyvin. Tekstiä on kohtuullisen paljon. Tai sitten yhdessä hekotettavaksi iltasaduksi.

Kansi: Gennadi Kalinovski Suomennos: Martti Anhava

Kansi: Gennadi Kalinovski
Suomennos: Martti Anhava

Eduard Uspenski – Fedja-setä, kissa ja koira

En varmaankaan ole ainoa ihminen, jonka lapsuuteen olennaisena osana kuuluivat sanat: – Kuka siellä? – Minä täällä, posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen.

Minulla on hentoisia muistikuvia siitä, kuinka olen ollut osapuilleen kolmivuotias ja makoillut sängyllä isäni vieressä ja naureskellut Fedja-sedän ja kumppaneiden seikkailuille, Mirri-tädin mukaan nimetylle lehmälle ja traktorille, joka toimii ruoalla. Nyt kun lapsj sai isovanhemmiltaan lahjaksi pokkaripainoksen kirjasta, ahmaisin sen ensin itse ja sittemmin olen lukenut luku kerrallaan iltasaduksi. Juuri sopivan mittaisia lukuja tuommoiselle tirppanalle.

Luin toki kirjan lapsena useammankin kerran ja muistan, että minua kiinnosti Fedja-sedän kyky elää melkein kuin aikuiset. Siinä oli tilkkanen haaveita ja mahdollisuuksia, jotka olivat itselle jonkinlainen utopia. Vaikka toki kirja päättyykin siihen, että Fedja palaa vanhempiensa luo, niin lapselle se oli ikkuna uskallukseen, maailmaan, jossa ei ollut vanhempien asettamia rajoja ja jossa raha-asiatkin hoituvat sillä, että löydetään aarre.

Aikuisena oman hiukkasensa paitsi nostalgiaa, niin etenkin eksotiikkaa tuo vaivaton miljöökuvaus, joka vie pienin vihjein lukijan 70-luvun Venäjälle, jota ei esitetä utopiana, muttei myöskään kauhistuttvana. 70-luvun neuvostoliittolaiseksi lastenkirjaksi Fedja-sedässä ei ole isänmaallisuutta tai vallankumouksellisuutta, siksi se varmaan sensuurin hampaisiin jäikin.

Fedja-setä käveli sisään ja hämmästyi paikan siisteyttä. Kaikki loisti niin kuin kaupunkihuoneistossa. Joka puolella oli kirjakaappeja, nojatuoleja ja pöytiä. Ja keittiö oli vitivalkoinen.

Uspenskin oli tarkoitus tulla vierailemaan tämän vuoden Helsingin Kirjamessuilla, mutta terveydentilansa takia hän ei ilmeisesti pääse paikalle. Harmillista. En varmaankaan ole ainoa, joka oli mieluusti nähnyt vilauksen erään lapsuutensa sankarin isästä.

spacer

Lintu vai kala?

Minulla on identiteettiongelma. Se on varmaan ollut jonkinasteisena olemassa jo pitkään, mutta vasta hiljan siitä on tullut lievän ahdistuksen aihe. En ollenkaan tiedä, mihin sijoitun kirjallisuusihmisten keskellä. Tai maailmassa ylipäätään.

Olen aina kuvitellut itseni suhteellisen fiksuksi ihmiseksi (kyllä, tiedän, että yli 50% ihmisistä ajattelee olevansa keskimääräistä fiksumpia). Olen aina lukenut kirjoja, olen aina osannut kirjoittaa, ainakin jotakin.

Sitten minut heitetään oikeiden aikuisten sivistyneiden keskelle. Lukemaan kirjallisuuskritiikkiä. Lukemaan älyllistä kirjallisuuskeskustelua ja pohdintaa, joka lyö minut kerta toisensa jälkeen ällikällä. “Kuinka tuo osaakaan sanoa asian noin?” Lukemaan kirjoja, joista päällimmäiseksi jää häkellys siitä, kuinka lopputulokseen on saatettu tulla. “Mä en koskaan pystyisi johonkin tällaiseen.” Lukemaan oman kirjoittamisen reflektointia, jossa kaiken muun hienon lisäksi käytetään luontevasti sanastoa, joka omassa päässäni hiippailee siellä jossain passiivisen rajamailla.

Tähän kaikkeen päädyin tällä viikolla siksi, että lueskelin muutaman kuukauden takaisia kirjabloggauksia lukuromaaneista, siitä kuinka ne eroavat viihderomaaneista* tai korkeakirjallisuudesta. Huomasin joutuvani tunnustamaan itselleni, että jos minulle nimetään korkeakirjallinen romaani, en ole lukenut sitä. En saa niistä juuri mitään irti, sillä joko
a) kyllästyn tai
b) tunnen itseni tyhmäksi.
Etenkin jälkimmäinen on vallan tympeä tunne. Harva ihminen suorastaan nauttii siitä, että tuntee itsensä tyhmäksi. Minä en ole edes oppinut käyttämään sitä sellaisena naisellisena selviytymiskeinona. “Oi raavas mies, tule ja pelasta tyhmä blondi!”

Mutta silti. Jo blogissani olevista kirja-arvioista paistaa kauas, etten kykene erityisen analyyttiseen lukemiseen. Minulla ei ole siihen välineitä, eikä oikeastaan kiinnostustakaan. Tai jos analysoin, huomaan analysoivani tekstiä kirjoittajan näkökulmasta, en siitä, mihin osaava kirjallisuuskriitikko ryhtyisi. “Tässä on liikaa raskaita johtolauseita.” “Tässä on liian vähän sitä tai tätä.” “Tää on liian takapainoinen.” “Tuon kohdan olisi voinut kirjoittaa selkeämmin.”

Sama heijastuu muuallekin elämään. En ole koskaan kokenut itseäni duunariksi, minulla on aina ollut tavoitteena korkea-asteen koulutus ja siisti sisätyö. Mutta. Olen kuitenkin ensiharhailujen jälkeen valinnut opintoni varsin konkreettisilta aloilta. Tykkään siitä, että näen kädenjälkeni jossain muodossa. Minulla on ollut hetkeni kirjallisuusanalyysin parissa, enkä tajunnut siitä mitään. Etenkään kun sitä opetettiin ranskaksi…

Ehkä se oli kädenjäljen tarve, joka ajoi minut kirjoittamaan. Ei sisäinen pakko, ei tavoite luoda jotain kuolematonta, ei myöskään yritys jäsentää maailmaa. Minun maailmani on vallan asiallisesti jäsentynyt, vaikken siitä kirjoittaisikaan. Sisäisestä pakosta kielii korkeintaan halu kirjoittaa tiettyjä tilanteita itsestä ulos ja muistiin, muttei sekään ole jatkuvaa. Kirjoittaminen lähtee halusta tehdä jotain, mitä kuvittelen osaavani. Niitä asioita ei ole suurta liutaa, erisorttiset lahjakkuudet ovat vähissä tässä ruumiissa.

Ja sitten minut heitetään sinne jonnekin, missä kirjoittamisen sijaan pitäisi olla älykäs. Kyllä, minä haluan keskustella kirjallisuudesta. Ei, en halua, en sittenkään, en halua näyttää, kuinka tyhmä olenkaan. Ihan kuin vain huijaisin koko ajan. En oikeasti osaa, vain näyttelen osaavani. Missä vaiheessa osaamisen näytteleminen muuttuu oikeaksi osaamiseksi?

Sielustani taistelevat maatiaissavolainen, joka vain haluaisi olla lohnottaa** ja lukea juonivetoisia romaaneja koska lukemisen kuuluu olla kivaa eikä opettavaa, ja se sisäinen älykkö, joka puhuu sujuvaa ranskaa, koettaa lukea Parnassoa ja turhautuu kun ei kykene siihen, mihin ehdottomasti haluaisi kyetä. Koska niin pitää. Eikä kumpikaan, maatiaissavolainen tai sisäinen älykkö tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran.

Fish I

Kuva: KayVeeDee | Deviantart.com | CC by-nd 3.0


* Niin, tämä on keskustelu, jota en silloin keväällä halunnut omassa blogissani käydä, sillä se saa minut vain vihaiseksi. Viihderomaani- / lukuromaani- / korkeakirjallisuuskeskusteluun liittyy oikeastaan poikkeuksetta tympeää arvottamista jollakin tasolla, joka johtaa siihen, että kirjaa ei kohdata yksilönä vaan lajinsa edustajana. …ja sitten kuitenkin kirjaa pitäisi lukea lajinsa edustajana. Äh.

**Tai prokrastinoida kirjoittamalla omasta navastaan, kun pitäisi taistella kasaan kässärin kaksi (2!) viimeistä lukua ja ne potkivat vastaan kaikin voimin.

spacer

Kirjamessulippujen voittajat

kirjamessuliput_random

Näin kertoi random.org suuressa viisaudessaan, että nimimerkit Afeni ja Nanna voittivat kirjamessulipun. Onnittelut! Voittajille on jo lähetetty sähköpostia.

spacer

Kerro kerro Kuvastaja

Hihii, sunnuntain hyvät uutiset tulivat vahvistamaan huhut, joita jo lauantaina somessa liikkui.

Tulen tyttäriä on kuin onkin Kuvastaja-palkinnon tämänvuotisella lyhytlistalla! Suomen Tolkien-seura Kontu ry:n jakama palkinto annetaan vuosittain edellisvuoden parhaalle kotimaiselle fantasiakirjalle. Se jaetaan Helsingin kirjamessuilla, tällä kertaa perjantaina 23.10. klo 18.45. Onpahan syy mennä kurkkimaan palkintojenjakoa.

Kilpakumppanit nimittäin ovat niin kovia, ettei edes malta kunnolla jännittää. Kuvastajan soisin ihan kenelle tahansa.

Kuvastaja-palkinto 2015, lyhytlista:
Maria Carole: Tulen tyttäriä (Osuuskumma)
Jenna Kostet: Lautturi (Robustos)
Silja Susi: Routamieli (Torni kustantamo)
Maria Turtschaninoff: Maresi – Punaisen luostarin kronikoita (Tammi)
Helena Waris: Vuori (Otava)

spacer

Lippuja arvottavana Helsingin kirjamessuille

IMG_0927 Nonnih, koska olen messuilla paitsi kirjailijan, myös bloggaajan nahoissa (monimuotoista tämä olo), nyt olisi mahdollisuus tarjota kirjamessulippu kahdelle onnekkaalle. Nämä ovat yhden päivän pääsylippuja.

Pidemmittä puheitta siis: kommentoi postaukseen nimellä/nimimerkillä ja sähköpostiosoitteesi kanssa, ja kerro, oletko jo käynyt Helsingin kirjamessuilla ja mitä eniten odotat tämän vuoden tapahtumalta.

Kisa-aikaa on tiistaihin 6.10. klo 12 (Suomen aikaa) saakka. Laitan voittajille sähköpostia ja toivon vastausta mahdollisimman nopeasti, että lippu ennättää postissa perille. (9.10. arvon lipun uudestaan, jos voittaja ei ole vastannut.)

Onnea arvontaan!

spacer

Kirjamessuohjelmaa

Pian on taas se aika vuodesta. Lokakuu. Varustaudutaan samppanjalla (ainakin henkisesti), hyvillä kengillä, kahvitarjoilun bongaamisella, mustalla pitsillä ja ööö… karvavuoratulla sukelluspuvulla ulkona oleskelua varten. Niin ja kuulakärkikynällä, jos vaikka sattuu sellainen vahinko, että joku haluaa omistuksen kirjaan.

Kirjamessukausi alkaa. Minä lennähdän (koneen avustuksella) Helsinkiin lokakuun lopulla. Olen jopa esiintymässä messuilla. Kirjamessuilla Ihan Oikealle Lavalle kipuaminen aiheuttaa ajatuksena pikkuisen hyperventilointia, mutta jos sitä vaikka koettaisi näytellä fiksua.

Minut voi siis Helsingin kirjamessuilla bongata seuraavista ohjelmista. Miten musta tuntuu, että tää on jokseenkin tiettyyn aiheeseen painottunutta? Noh, mihinkäs kissa karvoistaan…

Fantasian sankarinaiset
(Osuuskumman, Robustoksen, Haamun ja Reunan yhteisosasto 6e138)
to 22.10. klo 13.00

Kirjailijat Maria Carole ja J.S. Meresmaa käyvät napakan väittelyn siitä, miten nainen voi olla sankari, mikä tekee naisesta sankarillisen ja onko sellainen mahdollista muualla kuin fantasiassa.

Sateenkaaren kirjo
(Kullervo-lava)
pe 23.10. klo 10.15

Sateenkaarikansaa ei ole valettu yhdestä muotista, mutta kirjallisuus pyrkii usein esittämään HLBTQ-hahmot ongelmalähtöisesti. Miten muuten aihetta voisi käsitellä? Millaisia motiiveja kirjailijoilla on sijoittaa sateenkaarihenkilö tarinaansa? Keskustelemassa Maija Haavisto, Maria Carole, Salla Simukka ja Elias Koskimies.

Maria Carole – Tulen tyttäriä
(Louhi-lava)
su 25.10. klo 13.30

Tulen tyttäriä on itsenäinen fantasiaromaani, joka kertoo viihdyttävän tarinan kolmesta tulisieluista naisesta, jotka hakevat osaansa rakkaudesta ja paikkaansa maailmassa. Tulen tyttäriä antaa empimättä naiselle käteen niin miekan kuin puurokauhan. Haastattelijoina KirjaKallion oppilaat.

Minkälainen on hyvä tyttöhahmo?
(Louhi-lava)
su 25.10. klo 14.00

Nuoret tytöt ovat yhä useammin nuortenkirjojen päähenkilöitä. Minkälainen sitten on hyvä tyttöhahmo? Jyräävätkö ”poikatytöt” ja onko kaikissa naishahmoissa ripaus Peppiä? Keskustelussa mukana kirjailijat Paula Noronen, Maria Carole, Iida Sammalisto sekä toimittaja Maria Petterson, opettaja Vesa Linja-Aho ja kirjailija Eppu Nuotio. Haastattelijoina KirjaKallion oppilaat.

Kengät

Joku totesi, että olennaisin kirjamessuvarustus on kauniit kengät. Ne kun ovat lavalla etualalla. Minut siis voi tunnistaa kukallisista maihareista, jotka täyttävät myös “olet koko päivän jaloillasi ilman suurta kärsimystä” -tason vaatimukset.

spacer