Luen ja kirjoitan

Laventelinsininen kirjatraileri

Tällainen siitä sitten tuli, kirjatrailerista ensi kesällä ilmestyvälle.

Jos tarkkoja ollaan, niin laventelia kirjassa vain sivutaan yhdessä keskustelussa, mutta koska se on aivan viime metreille saakka ollut kässärin työnimi ja koodiväri, niin pakko oli tunkea vähän laventeleja kirjatraileriinkin.

Nauttikaa. Myös kirjasta sitten, kun sitä saa.

Sitä odotellessa voitte käydä hakemassa Tulen tyttäriä luettavaksi ilmaisena e-kirjana

spacer

Tulen tyttäriä e-kirjana — ilmaiseksi!

Ensi kesänä – kaikella todennäköisyydellä heinäkuun alussa – ilmestyy Sinisen talon noita.

Sinisen talon noita

kansi: Anu Korpinen

Auri on 17-vuotias ja kaupungin vahvimpia parantajia. Hänestä tulee aikanaan maimo, aivan kuten isoäidistään, jonka opissa hän on ollut pikkutytöstä lähtien. Tulevaisuus on selkeä, Auria varten piiretty polku.

    Nelvikan ulkopuolella kylät ja kaupungit täyttyvät pakolaisista, jotka sekoittavat arkea. Aurin arki sekoittuu kuitenkin pääasiassa miehestä, joka tuoksuu kuparilta ja sulavalta lumelta.

Sinisen talon noita on itsenäinen jatko Tulen tyttärille, mutta koska henkilöt ovat jo Tulen tyttäristä tuttuja, niin kirja toiminee parhaiten, jos TT on luettuna.

Siksipä Tulen tyttäriä on jaossa ilmaisena e-kirjana (ePub, 2 Mt) ainakin sinne heinäkuulle saakka: *Tässä linkissä*.
Käy noutamassa omasi!

Tulen tyttäriä epub-mainos

spacer

Kirjasuosituksia joulusta toipumiseen

Nonnih, kunhan joulu ja lahjapaniikki ovat menneet, voimme keskittyä lukemaan kirjoja (niitähän voi lukea muutoinkin kuin lahjoiksi saatuina).

Loman huvitukseksi tai vaikka uutta vuotta aloittamaan pieni lista tänä vuonna lukemistani Hyvistä Kirjoista, ei-missään-järjestyksessä. Nämä ovat isolta osin 2018 tai 2017 ilmestyneitä. Kauheaa miten omakin lukemisto lipsuu uutuuksiin. Mutta ei anneta sen nyt häiritä, vaan keskitytään asiaan:

Nonna Wasiljeff – Loukkupoika

Kirja, jota odotin innolla ja joka täytti odotukseni. Esikoiskirjailijuus näkyy teoksessa freešiytenä, ei suinkaan amatöörimäisyytenä. Dystooppista fantasiaa, ilman sitä nälkäoutolintupeleistä tuttua maailmanpelastamis-yli-ihmisyyttä. Vaikka toki luonnokkaat vähän yli-ihmisiä ovatkin. Jatkoa seuraa v. 2019.

Anna Kaija – Kristallin lapset -sarja

Neliosaiseksi suunniteltu sarja, josta on tähän mennessä ilmestynyt kolme osaa. Ensimmäisen kirjan pienen hapuilun jälkeen sarja lyö kantapäänsä tiukasti fantasiaperinteeseen, tapahtumiin ja tunteisiin tulee lisäkierroksia, ja kirjat ovat ihanan pehmeää lomaluettavaa. Sisältävät myös vuoden fanityttökuolaushahmoni. Varron päätösosaa kohtuullisella kärsimättömyydellä!

Elina Rouhiainen – Muistojenlukija

Minulla on jokin ongelma suurelti kehuttujen ja palkittujen kirjojen kanssa, mutta Muistojenlukijan kohdalla jouduin toteamaan epäluuloni vääriksi. Kirja on vahvaa ja valloittavaa urbaania fantasiaa, ja vaikka sanoma onkin ajoittain hiukkasen alleviivaava, viihdyin Muistojenlukijan parissa hirveän hyvin. Jatko-osa on vielä lukulistalla, mutta eiköhän se pian tule sopivasti vastaan.

Loukkupoika / Maan mahti / Muistojenlukija

Pauliina Vanhatalo – Keskivaikea vuosi

Olen huono lukemaan elämäkertoja tai autofiktiota, mutta tämä osui ja upposi, ajoittain pelottavankin lähelle. Keskivaikea vuosi on myös kirjana erinomainen näyte siitä, kuinka periaatteessa tylsästä aiheesta (taviselämästä) voi saada hyvää kirjallisuutta, kun sitä käsittelee osaavan kaunokirjallisesti.

Sini Helminen – Väkiveriset-sarja

En tiedä onko kirja(sarja)lle yleisesti ottaen hyväksi tulla verratuksi toiseen kirja(sarja)an, mutta Väkiveriset mainitessa on nostettava lukusuositukseksi myös Mervi Heikkilän Louhi-sarja. Molemmissa on teini-ikäisiä päähenkilöitä, nykyarkeen sekoittuvaa suomalaista mytologiaa, lyhyt mitta ja heikommallekin lukijalle sopiva rakenne. Siitä huolimatta ne viihdyttävät tällaista kokeneempaa aikuislukijaakin. Helmisen kirjoista suosikkini on tähän mennessä ollut kakkososa Kiven sisässä, joka suorastaan yllätti vetävyydellään, vaikka aika ajoin huideltiinkin uskottavuuden rajoilla. Hei, ei kirjallisuuden tarvitse aina vakava juttu olla!

Laura Honkasalo – Vie minut jonnekin

Haluatko lomalukemistoosi viihdettä? Siinä tapauksessa uskallan suositella Honkasalon tuoreinta romaania. Vie minut jonnekin on varmaotteinen ja teemoiltaan vakavampi kuin kansi ja esittely antavat olettaa, silti tyyliltään kivan viihteellisen ennalta-arvattava, kuten lajiin kuuluu. Tiukasti ajassa kiinni. Kolmikymppisille, jotka tempoilevat yhteiskunnan vaatimusten ja nuoruushaaveiden ristivedossa.

Keskivaikea vuosi / Kiven sisässä / Vie minut jonnekin

Inna Airola – Kaaren kertomus

Vallan omaääninen fantasiakirja, jonka persoonalliseen poljentoon kestää hetken päästä sisään, mutta joka palkitsee lukijansa. Päähenkilö Kaare on varsin rohkea valinta päähenkilöksi: vätys, jota tekee useamman kerran mieli lyödä rätillä naamaan. Jo sen takia tarina jättää nälkäiseksi ja haluamaan seuraavaa osaa (jonka muuten hankin eilen. Koboni on syönyt pitkän liudan e-kirjoja.) Niin, ja Kaaren kertomuksessa on kylmä. Suosittelen luettavaksi takkatulen ääressä tai ainakin peiton alla.

J.S. Meresmaa – Ursiini-sarja

Tämä nyt on varmaan sitä työläiskirjallisuutta, jota ei kuulemma enää ole olemassa. 1900-luvun alkuun Tampereen tehdaskortteleihin (Naakkamestari) ja Imatran Valtionhotelliin (Hämäränsäteet) sijoittuviin pienoisromaaneihin pitää suhtautua kuin novelleihin. Et saa kaikkea, mutta saat mainion palan suurta tarinaa, maisemaa ja taistelua vapaudesta.

Helena Waris – Linnunsitoja / Vedenkehrääjä

Linnunsitojan alkusivut naulasivat mielipiteeni: tästä minä aion pitää. Vaikka ajoittain kaipasinkin paneutuvampaa sukellusta henkilöiden syvyyksiin, Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä ovat mahdollisesti parasta Warikselta lukemaani. Ja se on paljon sanottu se: Pohjankontu-trilogiakin nimittäin teki vaikutuksen. Dystopian ja fantasian rajamailla seikkailevat maltillisen mittaiset kirjat eivät vaivaudu selittelemään tai vatvomaan, lukijan on vain otettava maailma sellaisena kuin se tarjotaan.

Kaaren kertomus / Linnunsitoja / Naakkamestari

Magdalena Hai – Kolmas sisar

En tiedä onko yhtään kirjasuosituslistaa näinä päivinä mahdollista tehdä ilman Magdalena Hain valloittavaa, pirskahtelevaa, värikylläistä Kolmatta sisarta. Lainaan kommentiksi Goodreads-arvioni, joka kaikessa syväluotaavuudessaan kuuluu:
“Noh voi että.
Olipas se hyvä kirja.
Pitänee sulatella tovi, mutta vahva suositus fantasialukijoille, jotka kaipaavat tarinoita, joiden perusvire on optimistinen.”

Pasi Ilmari Jääskeläinen – Väärän kissan päivä

Väärän kissan päivä on tavallaan melko ennalta-arvattava mutta ajoittain silti pakahduttavan hieno lukukokemus. Kirjailija piilottaa sekaan viisaita kysymyksiä. Tarina kulkee luontevasti useana kerroksena, uskottavuuden äärirajoilla niin itsestäänselvästi, että tekee sillä itsensä uskottavaksi. Siksi se on – kirjan ajatuksia lainaten – varsin totta. Romaani saattaa olla hieman pettymys, jos sen lukee jonkinlaisena whodunnitina, vain selvittääkseen “mysteerin ratkaisun”, sillä mysteeri ei itse asiassa ole kovinkaan vaikea. Sen sijaan tässä on monia muita, parempia tasoja.

Kolmas sisar / Väärän kissan päivä / Valkoinen kaupunki

Sitten vielä loppuun yksi jokeri…

Anni Nupponen – Valkoinen kaupunki

Tätä ette saa vielä välipäivinä luettavaksi, sillä romaani ilmestyy vasta ensi helmikuussa, mutta olen aikahitonkauhian innoissani, joten suosittelen jo nyt: jos kirja alkaa keskeltä jäätyvää maailmaa, ehkä yhdellä hämmentävimmistä (hyvällä tavalla hämmentävä) lukemistani rakastelukohtauksista, sen on oltava hyvä.
Siinä on taidetta ja vinoja henkilöhahmoja ja kyberkäsiä ja vallan väärinkäyttöä ja maanpintaturismia ja buduaari… ja nainen, joka kurkottaa kohti aurinkoa jäätyneessä kaupungissa. Ihan parasta Nupposta.

spacer

Miranda July – Avokämmen

Olipas tämä melkoisen vuoristoratamainen lukukokemus. Ainakin pääsee heittämällä « vuoden omituisimmaksi ».

Mutta ensin jaarittelua. Sanotaan Kirjamessujen makulointilaareista mitä hyvänsä, niin ainakin toisinaan niistä tarttuu mukaan kirjallisuutta, johon ei ehkä muuten olisi tullut tartuttua. Se ei välttämättä ole sivistyksen kannalta huono asia.

Miranda Julyn Avokämmenen otin kassiin, koska muistin jonkun bloggaajan kehuneen kirjaa ja samalla kritisoineen kantta. Liityn seuraan. Seitkytlukuhenkinen kansi on vallan kaunis, muttei se kyllä kirjasta kerro juuri mitään. (Eipä sillä, alkuperäisteoksen kansi on ihan oma… taiteenlajinsa.)

Ulkoasu: Aleksi Salokannel

Mutta sitten itse kirja… noh, olipas reissu!

Romaani kertoo nelikymppisestä Cherylista, joka työskentelee naisten itsepuolustusvideoita ja –(liikunta)kursseja myyvässä yrityksessä. Cherylin elämä pyörii arjen suorastaan pakonomaisten rutiinien ja vuosia kestäneen romanttisen haaveilun ympärillä. Alku näyttää perusneuroottisen naisen, joka sattumalta saa sohvalleen asumaan parikymppisen Cleen. Clee on kaikkea, mitä Cheryl inhoaa, ja kun tarina pääsee kunnolla vauhtiin, naisten välinen suhde kiertyy silkasta väkivallasta intohimoksi.

Parhaimmillaan tarina vie lukijaa vauhdilla oudosta käänteestä toiseen. July karrikoi ihmisten arkisia tapoja ja neurooseja, eikä pyytele anteeksi. Vaikka kaikki on itsestäänselvää, kaikki on myös pohjattoman absurdia, erittäin lihallista ja hirvittävän tarkkanäköistä. Suurimman osan kirjasta olin melko valmis antamaan tälle neljä tähteä.

Minusta oli hauska katsella, kuinka miehet tuijottivat Cleetä ja nähdä heidän ilmeensä muuttuvan, kun tartuin Cleen käteen. Minä! Nainen joka oli liian vanha hyväksyttäväksi ja joka oli oikeastaan aina ollut sopimaton hyväksyttäväksi, jo Cleen ikäisenäkin. Jos joku asettaa kyseenalaiseksi sen tyydytyksen, jota puolet nuorempi tyhjäpäinen tyttöystävä ihmiselle tuottaa, hänellä ei ole koskaan ollut sellaista. Se tuntuu kauttaaltaan hyvältä. Kuin olisi koko ajan yllä kauniit vaatteet ja samalla söisi jotain oikein herkullista.

Mutta se loppu. Kirjan loppu on sinänsä kaunokirjalliselta tasoltaan toimiva. July tietää mitä tekee. Säikeet kiedotaan taitavasti kauniiseen pakettiin, kaikki on lopussa ilmiselvää, loppuratkaisu on myönteinen, positiivinen… ja konservatiivinen. Se jätti minut nälkäiseksi emotionaalisella tasolla, mutta harmitti myös ihan temaattiselta puoleltaan. Kuin kirjailija olisi hullutellut olan takaa ja sitten viime tingassa tajunnut, että: ”eihän näin voi tehdä, keski-ikäisen naisen tulee palata ruotuun”. Lyönyt jarrut pohjaan. Kukaan ei oikeastaan pohjimmiltaan kasva tai muutu. Kirja on suurimman osan aikaa yksinkertaisesti niin liikaa, että olisi ollut kivaa, jos se liika olisi riittänyt loppusivuille saakka, tavalla tai toisella.

Joku toinen lukija olisi todennäköisesti vain nyökytellyt loppuluvuille, juuri näinhän sen kuuluu mennä, minun arviostani se rokotti yhden tähden, ja vieläkin kummastelen, pidinkö varsin paljon vai en oikein ollenkaan.

Miranda July: Avokämmen (The First Bad Man)
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Siltala, 2016

spacer

Anna Kaija – Kristallin lapset -sarja

Seikkailuni indie-fantasian maailmassa jatkuvat. Muutama aika sitten kirjoitin Inna Airolan Kaaren kertomuksesta, nyt on vuorossa aavistuksen verran perinteisempää fantasiaa.

Anna Kaijan käsittääkseni neliosaiseksi suunnitellusta sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt kolme ensimmäistä. Maan mahti vuonna 2015, Tulen tahto 2017 ja Veden vaisto nyt viime kesänä. Neljännen osan nimen oletan viittaavan tuuleen.

Nemurian maailmassa valtakunnat on jaettu ihmisten, dragonioiden, kissaihmismäisten félinien ja useammansorttisten haltioiden kesken. Maailmaa hallitsevat neljä voimakristallia, kullekin elementille omansa. Kristallien ympärille on muodostunut temppeleitä, joissa – valtakunnasta riippuen – papit tai papittaret tekevät parhaansa kristalliaan palvellakseen. Ihmisten valtakunnassa, Minolassa, oleva Maakristallin temppeli joutuu papittaria vastustavan hyökkäyksen kohteeksi ja kristalli tuhoutuu palasiksi huojuttaen myös luonnonjärjestystä. Papittaret kuolevat tai katoavat maan alle. Henkiin jääneiden joukosta valitaan nuori Momi ja hänen paras ystävänsä temppelineito Senna hankalalle matkalle kiertämään kolmen muun kristallin temppelit, jotta maakristalli saataisiin jälleen herätettyä henkiin. Nuoret naiset saavat matkalle seurakseen varsin kirjavan joukon: kaksi temppelin vartijaa ja pikkurikoksilla itsensä elättävän félinepariskunnan. Minolaan jääneistä papittarista kirja seuraa Sonjaa, jolla on kunnianhimoa ja vahva aikomus ratkaista ongelma omin keinoin.

Kristallin lapset -sarjan kannet

Kannet: Eveliina Kronqvist

On aina ilo huomata, kun kirjailija kehittyy julkaisujen myötä. Niinpä tätäkin sarjaa on parempi tarkastella kokonaisuutena. Ensimmäinen osa, Maan mahti ei vielä täysin vakuuttanut minua. Kirja tuntui hieman prologilta ja pohjustukselta, enkä aivan saanut hahmojen toiminnan motivaatioista otetta. Seuraavissa osissa kirjailija kuitenkin nostaa kierroksia tuntuvasti ja hahmotkin saavat lihaa luiden päälle. Varsinkin ensimmäisessä osassa hyvin etäiseksi jäänyt Sonja saa myöhemmin selkeän, melko ristiriitaisen roolin, ja nouseekin ehkä sarjan kiinnostavimmaksi hahmoksi. Hänen varalleen lienee varattu tulisia siirtoja päätösosaan. Odotan uteliaisuudella. Päähenkilöitä Momia ja Sennaa sen sijaan tekee mieli välillä lyödä rätillä naamaan. Puhukaa, naiset! Ja onhan seassa tietysti myös se henkilö, joka on kokoelma kaikkea, mikä vetoaa höpsöön fanityttöpuoleeni: kriitillinen lukija sulaa Sennaan rakastunutta vartija-Neraa seuratessaan…

Bref, takaisin asiaan. Kristallin lasten kokonaisuus on jatkuvajuonista matkustusfantasiaa. Anna Kaija tietää mihin tarina on suuntaamassa. Kerronta on melko kilttiä ja tavallaan myös melko helppoa. Aikuisille kirjoitettua, mutta sopii nuoremmillekin lukijoille. Tämä menisi mainiosti YA-fantasian lokeroon. Kirjat eivät kärsi möhköfanttiudesta ja käänteitäkin on tarpeeksi, jotta lukijan keskittyminen ei herpaannu. Varsinkin tähän kolmannen osan, Veden vaiston loppuun on ladattu enemmälti cliffhangereita. Matkan varrella kyseenalaistetaan sukupuolirooleja ja eri kulttuurit eroavat toisistaan ilahduttavan paljon myös ajattelutapojen osalta.

Kristallin lapset sopii luettavaksi vaivattoman perinteisen fantasian tarpeeseen ja on mainio esimerkki uuden ammattimaisemman omakustannekirjailijuuden aallosta.

Tutustu kirjoihin ja niiden ostopaikkoihin Anna Kaijan kotisivulla.

Anna Kaija: Maan mahti (2015), Tulen tahto (2017), Veden vaisto (2018)
Books on Demand

spacer

Slow art

Kirjallisuus on vallan hidas taiteenlaji.
Paitsi, että sen lukemiseen pitää ihan keskittyä ja varata aikaa, niin sen kirjoittaminen vasta projekti onkin.

Toisinaan tulee vastaan somepäivityksiä, joissa tekijä joskus heinäkuussa toteaa saaneensa kustannussopimuksen kirjalleen, jonka on tarkoitus ilmestyä seuraavan vuoden alkupuolella. Ja sitten hän alkaa kirjoittamaan teosta.

Ne päivitykset hämmentävät suuresti. Useimpien kirjojen reitti kansiin on vuosien mittainen. Joillakin on vakikustantajia ja työkapasiteetti, jotka mahdollistavat kirja per vuosi -tahdin. Monet työstävät teostaan vuositolkulla ja vasta sitten alkavat toivoa, että joku julkaisisi sen. Kyllä, julkaisseet kirjailijatkin saavat hylsyjä. Minä olen napannut ison liudan viime vuosina.

Tämän syksyn kirjaa on hyvin todennäköisesti luonnosteltu jo viisi tai kymmenen vuotta sitten. Kirjailijan olennaisin työväline lienee kärsivällisuus.

Bref, piti kääntämäni katse omaan napaan. Tulen tyttäriä ilmestyi 2014. Melkein neljä vuotta sitten. Se on kvartaalitaloudessa vanha kirja. Minulla on selkeä muistikuva itsestäni istumassa junassa työmatkalla, edessä tietokone, jolla minun oli tarkoitus editoida Tulen tyttärien käsikirjoitusta. Mutta eksyin kirjoittamaan muuta. “17 vuotta myöhemmin.”
Koska kuva junatyömatkasta on niin selkeä, ajankohdan täytyy olla kevättä 2013.

Tulen tyttäriä on itsenäinen fantasiaromaani. Se on sellaiseksi tietoisesti kirjoitettu. Ja yhtä tietoisesti kirjoitin sen loppupuolelle kohtauksen petaamaan tulevaa. Minulla oli aavistus siitä, että kaikkea ei ole vielä kerrottu.

katkelma Tulen tyttäristä

Ne keväällä 2013 kirjoitetut rivit ovat kässärissä yhä lähes samankaltaisina. Käsikirjoitus on välillä maannut virtuaalisessa pöytälaatikossa vuoden verran, siitä on mennyt paljon aivan kokonaan uusiksi, kässäri on maannut toisen vuoden ja antanut tilaa muille projekteille. Se on käynyt hakemassa yhden “joo mut ei vielä” -hylsyn, siitä on leikattu irti viimeiset ~10 000 sanaa ja kehitetty uusi loppu.

Sen rinnalla oikea elämä seuraa vääjäämätöntä virtaa. Elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta kirja on yllättävän staattinen.
Hidasta taidetta.

Sen verran silti huijasin, etten kirjoittanut jatko-osaa seitsemäätoista vuotta, vaikka tarinassa sen verran loikataankin. Nyt se on toimittamista vaille kasassa, kustannusohjelmaan huolittu… ja yhä nimetön. Minulle Laventelinsininen, kässäri, jolla on ainoastaan koodiväri.

Ilmestyy ensi vuonna, Osuuskummalta. Jos tähdet ovat oikeassa linjassa, niin kesällä. Riippumattolukemiseksi. Jos eivät ole, niin syksyllä.
Joka tapauksessa toivon sen saavan (laventelin)sinisen kannen.

spacer

Inna Airola – Kaaren kertomus: Ensimmäinen osa

Ajoittain tartun indie-fantasiaan, jo ihan sen takia, että on kiinnostavaa nähdä mitä toteutetaan perinteisten kustannustahojen ulkopuolella. Omakustanne antaa mahdollisuuden ottaa riskejä ja tehdä omanlaistaan juttua – hyvässä ja pahassa. Parhaimmillaan indiekirjallisuus on huolella tehtyä ja toimitettua.
Kaaren kertomus kansi
Nyt e-kirjanlukijaan tarttui Inna Airolan esikoisteos Kaaren kertomus – Ensimmäinen osa, joka on trilogian aloitus. Vahvasti muinaisesta Suomesta sekä suomalaisista ja venäläisistä mytologioista inspiraationsa saaneeseen maailmaan sijoittuva tarina kertoo nimensä mukaisesti Kaare Vilgarrinpojasta, joka tulee syytetyksi seppä-isänsä kisällin, Herja Hildirin murhasta. Kaare ei saa kyläläisiä uskomaan syyttömyyteensä ja päättää paeta kylästä etsimään Herjan poikaa sekä selityksiä tapahtuneelle. Mukaan matkalle tarttuvat Kaaren sisarpuoli Ana ja tämän ystävä Raude.

“Minunkin äitini on kuollut ja isän kanssa en eronnut hyvissä väleissä”, Kaare nieleksi puukon terää puolihuolimattomasti sormissaan pyöritellen ja katsahti takan hehkun suuntaan. “Mutta minun äitini olikin hullu — hukuttautuikin tiettävästi omasta tahdostaan. Minä olen miettinyt monta kertaa, että ehkäpä minä vain kuvittelinkin kaiken. Että minä tapoin Herjan, enkä muista siitä mitään. Että olenkin oikeasti hullu, niin kuin äitini.” Kaare huomasi turhaumansa vellovan yli äyräiden ja itkun purkautuvan hervottomana, voimattomana tulvana silmäkulmista, eikä hän voinut tehdä mitään estääkseen.

Kirjaan tarttuessa ensimmäinen huomio oli sen kielen hyvin persoonallinen poljento. Tätä ainakin voi kutsua omaääniseksi. Kielen rytmi ja sanasto on saanut innoitustaan vanhasta suomesta, ja menee hetki, että siihen tottuu. Alkusivuilla mietin, että sitä olisi pitänyt lukea ääneen. Ajoittain pitkät polveilevat lauseet kävivät vaikeaselkoisiksi ja olisivat hyötyneet keventämisestä, mutta pääosin lukeminen oli miellyttävää vanhahtavassa sortissaan.

Tarinan osalta kirjan voi luokitella varsin perinteiseksi matkafantasiaksi. Oikeastaan lähinnä sillä poikkeuksella, että sankarin matkan tavoite jää yhä hieman hämäräksi, eikä lukija ole siitä sankaruudestakaan niin varma. Kaare nimittäin on kaikkea muuta kuin sankarillinen hahmo. Oikeastaan Kaare on protagonistiksi varsin uskalias valinta – hänessä ei ole juuri mitään pidettävää, säälikin on siinä ja siinä. Kaare on jänishousu vänkyjä, helposti kiukustuva ja suurimman osan aikaa vallan kiittämätön. Sellainen, jota olisi tehnyt mieli lyödä rätillä naamaan useamman kerran kirjan kuluessa. Toivoa voi, että hahmo hiukan kasvaa sarjan myötä. Tilaa riittää. Toisaalta tällaisen päähenkilön tapaaminen on virkistävää. Henkilökaartin osalta nitinäni koskee lähinnä sitä, että suosikkini tapettiin heti ensisivuilla. Kyllä, ärhäkät naissoturit ovat sattuneesta syystä heikko kohtani.

Ajoittain olisin kaivannut kirjaan hieman jämäkämpää tavoitetta. Nyt tarina välillä jumiutuu liiaksi metsään ja hidastuu matkan varrelle, eivätkä sen paremmin henkilöt kuin lukijakaan tiedä, minne oikeasti pyrkivät ja mitä tavoittelevat. Tai oikeastaan kaikilla muilla henkilöillä on jonkinlainen tavoite, mutta protagonisti-parka vain roikkuu mukana. Tästä huolimatta Kaaren kertomus on parhaimmillaan kekseliäs ja omaäänisesti kirjoitettu (taisin jo sen mainita, mutta kannattaa sanoa uudestaan) kirja lukijalle, joka pitää kylmältä tuoksuvasta ja muinaisesta Suomesta inspiroituneesta fantasiasta, jonka maailma on rakennettu huolella ja pohjatyöt tehden.

– – –

Inna Airola: Kaaren kertomus. Ensimmäinen osa
BoD, 2018

Lisätietoa ja ostopaikat kirjailijan kotisivuilla.

spacer

Tarvetyttäriä, öidenvartijoita ja ranskankielistä kauhua

Tulen tyttärien tarvepainoksen kansi.

Katsokaas, kirjoitan välillä kirjoittamisestakin.

Kevään aikana olen hionut niin jo kertaalleen julkaistua, piakkoin julkaistavaa kuin myös melkein valmista ja ihan uutta. Ulkomuotoa ja sisältöä. Moneen täytyy renessanssitaiteilijan taipua.

Aloitetaan vanhoilla kuulumisilla: Tulen tyttäristä on saatavilla nyt tarvepainosversio. Osuuskumman painos on ollut lopussa jo ikuisuudet, joten päätin viimeinkin saada aikaiseksi tehdä taiton uudelleen ja tarjota kirjaa BoD:n valikoimiin. Se löytyy heidän verkkokaupastaan, jos jollakulla on fantasiaromantiikan kokoinen kolo kirjahyllyssään ja sielussaan.

Ja hei, sen voi tilata myös ulkomaille!

Tulen tyttärien henkiinherättelyn syy on se, että olen hiljakseen kirjoittanut sille itsenäistä jatko-osaa. Toivoa sopii, että se olisi pian julkaisukelpoinen ja julkaisuohjelmaan mahtuva. Ei vielä tänä vuonna, mutta vuosi se on ensi vuosikin.

Hieman varmemmin sanoin uskallan kertoa, että ensi keväänä ilmestyy ainakin nuortenkirjallisuutta, Otavalta. Kässäri on kulkenut pitkän mutkikkaan tien Öidenvartijan kirja -työnimellä, mutta saa vielä nähdä, minkä nimen se lopullisesti saa. Täällä blogissa olen joskus aiemmin viitannut siihen sähkönsinisenä. Joka tapauksessa luvassa on öidenvartija. Ja pahanilmanlintu. Ja muistonsyöjiä. Ja tarinoidenmetsästäjiä.

Eikä se ole vaaleanpunainen.

Julkaisua odotellessa olen käyttänyt hyvän osan kevätpäivistä vielä kaukaisemman tulevaisuuden pohtimiseen, ja kirjoittanut sarjaan lisää. Mutta sillä ei vielä ole edes koodiväriä. Pitäisi olla. Sammalenvihreä? Vai karmiini? Tämä pitää päättää pian…

Quand je ne regarde pas

Viehättävä kansi on J.S. Meresmaan tekemä.

Viime viikkoina renessanssitaiteilija on ollut myös taittelija. Kesällä ilmestyvä Quand je ne regarde pas pitäisi saada ihan kirjapainokelpoiseen kuosiin. Ja sitä paitsi minä tökin nenääni esipuheeseen ja kirjailijaesittelyihin. Ranskaksi. Kaikkeen sitä ihminen ryhtyy.

Quand je ne regarde pas on Osuuskumma International -julkaisusarjan ensimmäinen ranskankielinen teos. Martin Carayolin kääntämät novellit esittelevät ranskankieliselle yleisölle suomispefiä kauhutwistillä. Tätä on saatavilla ainakin Eurocon Nemosta, joka pidetään Ranskassa Amiensissa ensi heinäkuussa. Ja toki sitten myös verkkokaupastamme.

Minulta mukana on Mon roudoudou, mon adorée, eli Ruusunnuppuni, kaikkeni. Kukapa irtokäsistä eroon pääsisi…

Kyllä riittää siis kummallista kirjallisuutta lähitulevaisuudessa, moneen makuun.

spacer