Luen ja kirjoitan

Jussi Valtonen – Siipien kantamat

Siipien kantamat oli kirja, johon tartuin uteliaisuudella etenkin aiheen takia: kaipasin (lähde)kirjallisuutta suurten ikäerojen suhteista. Tarinassa keski-ikäinen lukion äidinkielenopettaja ihastuu kuusitoistavuotiaaseen oppilaaseensa.
Jussi Valtonen: Siipien kantamat -kansi

Nyt olen sitten pureskellut lukukokemusta sen verran, että ajattelin herätellä blogiani henkiin kirjoittamalla siitä muutaman sanan. Lukukokemukseni jätti minut hämmentyneeksi. Samalla sekä hieman kylmäksi että vähintäänkin jollakin objektiivisemmalla tasolla ja kirjoittajapuoleltani ihastuneeksi.

Siipien kantamat on jollain tapaa lähes täydellinen romaani. Se on miltei virheetön esimerkki siitä, miten tehdään Hyvä Romaani, joka (oletettavasti) vetoaa suuriin lukijamassoihin. Kirjassa on:

– Hallittu rakkaustarina, joka ei ole liian konventionaalinen muttei myöskään liian äärimmäisyyksiin menevä. Päähenkilö problematisoi ihastumistaan tarpeeksi, eikä Marianne ole enää mikään pikkutyttö. Teini toki, mutta silleen kivasti varhaiskypsä ja älykäs teini.

– Kirjallisuusviittauksia. Valistuneet lukijat pitävät kirjallisuusviittauksista, kun ne ovat tarpeeksi hyvää kirjallisuutta mutteivät liian erikoisia. Kyllä, seasta löytyy myös maininta Lolitasta, jota lienee mahdoton välttää tämän aiheen kanssa.

– Keski-ikäisen miehen eksistentiaalinen kriisi. Se oli se osa, joka minua kiinnosti vähiten. En taida olla sille otollisinta kohderyhmää. Mutta luulen Juhanin äidinkielenopettajatuskan, koiran kuoleman, eron, mitänäitänyt on vetoavan moniin. Sekä tietenkin joku löytää itsensä tai vähintäänkin kollegansa kirjan opettajanhuoneesta.

Kirjassa on kaikki, mitä odottaa saattaa. Hallittua, kaunista, melko ennalta arvattavaa. Pisteet kunnialla maaliin saatetusta rakkaustarinasta, ei tarvitse upota sokerisuohon eikä mennä myöskään ihan tragedian mittoihin. Samalla kirja oli jotenkin kovin tietoinen itsestään ja Hyvästä Kirjallisuudesta. Kaikki oli millimetrimitan kanssa paikoilleen laitettua. Jäin ehkä kaipaamaan jotain rosoa, se ainoa spekulatiivinen elementtikin (josta kirjan nimi, muuten) selitettiin fiktioksi fiktion sisällä… tai niin ainakin tulkitsin, kai sen saisi tulkita myös jonkinlaiseksi vertauskuvaksi. Niin, ja onhan siellä toki myös harmaatakkinen mies, päähenkilön alter ego ja omatunto.

Mutta kauhean kauniistihan tämä oli kirjoitettu. Valtonen osaa vaivattoman kerronnan, en yhtään ihmettele, että myöhemmällä teoksella on päästy Finlandia-voittajien joukkoon. En vilpittömästi ihastunut mutta vallan vilpittömästi ihastelin osaamista.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi, 2007

spacer

Käännöksiä, käännöksiä!

Ihan saa ihminen sanoa monikossa, jotta käännöksiä, kun kerrassaan kaksi tekstiä on käännetty ja kirjatkin julkaistu!

Osuuskummalta ilmestyy nyt Worldconin alla kaksi englanninkielistä novelliantologiaa, Never Stop ja The Self-Inflicted Relative, minä olen mukana pienellä panoksellani molemmissa.

Never Stop – Finnish Science Fiction and Fantasy Stories

Kansi: Anu Korpinen

The anthology is compiled by Emmi Itäranta and features gems in a wide range of genres, all published in English for the first time.

“These stories invite you to see a glimpse of new lights emerging in the vast sky of international speculative fiction.”
– Emmi Itäranta, Foreword

Minulta mukana on Maija Haaviston kääntämä My Buttercup, My Everything (eli alunperin Ruumiittomissa ilmestynyt Ruusunnuppuni, kaikkeni). Novelli kertoo eräänlaisen kummitustarinan kädestä, joka jää elämään jonnekin kuoleman ja… jalkojen väliin.

   “I fathom it has experience and I’m sure it would be happy to learn whatever you fancy to teach it.”
   The woman nods slowly, lowers her chin almost to her chest. Oleandra lists my price and I nearly faint in shock. No one would have paid anything like that for my companionship when I was still alive. The woman puts her credit card on the desk. I manage to catch the name. Pleased to meet you, Beata, I’m sure we’ll get along.

– – –

The Self-Inflicted Relative – 33 Fantastic Stories in 100 Words

Kansi: Anu Korpinen

Welcome to the world of zombies, tentacles, cats, robots, cheese, unicorns, cell membranes, transhumanist gadgets and a terrifying epidemic that is the self-inflicted relative.

Drabbles are miniature stories of exactly 100 words, no more, no less. Leave it to the Finnish authors of speculative fiction to weave their magic and create 33 entire literary works in such an incredibly small amount of space.

Raapalevihkosen nimi on sellainen, etten saa sitä vahingossakaan kerralla kirjoitettua virheittä. Joten, ihan vain SIR ystäville. Thinking Outside the Box on sekin Maijan kääntämä ja perustuu tositapahtumiin. Tai ainakin tosielämässä käytyyn keskusteluun. Sairaalassa työskenteleminen on vaarallista.

– – –

Hanki oma kappaleesi kummaa suomalaista kustantajan nettikaupasta, Aavetaajuus tai Rosebud City Center -kirjakaupoista Helsingistä tai vaikka Osuuskumman pöydästä Worldconissa (Joku teistä sinnekin eksyy.) E-kirja on saatavilla tavanomaisten jakelijoiden sivuilla, mitä näitä on, Elisa kirja, Amazon, iTunes.

spacer

Aapeli – Pikku Pietarin piha

Pietari näki valokuvaajan menevän valokuvaamoonsa. Hän meni tietenkin sisän kautta. Kaikkiin Ison kadun varrella oleviin liikkeisiin mentiin sekä ulkokautta että sisän kautta. Valokuvaaja oli aina ensimmäinen aamulla. Sen jälkeen meni kelloseppämestari, ellei ollut illalla juonut. Jos oli juonut, meni oppipoika ja avasi kaupan. Sitten tulivat kaksi parturineitiä ja viimeiseksi kangaskauppiaan rouva, jonka piti ensin haukkua piikansa. Heitä oli kaksi, toinen aikuisia, toinen lapsia varten. Nämä kaikki kaupat ja liikkeet olivat samassa talossa, missä Pietari asui ja minkä piharakennuksen katolla hän parhaillaan asui.

Pikku Pietarin piha on kuopiolaispakinoitsija Aapelin (Simo Puupposen) teoksista ehkä tunnetuin. Se on kokoelma pienen Pietarin huomioita kansalaissodan jälkeisen ajan elämästä kotipihallaan. Jokainen naapuri käydään vuorollaan läpi ja talletetaan muistojen lippaaseen. Teoksen sanotaan osiltaan pohjautuvan Aapelin omiin lapsuusmuistoihin Kuopiossa – puutalokorttelissa torin laidalla, osapuilleen siinä, missä on nykyään Sokos. Läkkisepästä on tullut kelloseppä, talonmies Närhestä Harakka ja Pietarillekin löytyy esikuva pienen Simon pihapiiristä.

Kirjan alussa Pietari menettää äitinsä tuberkuloosin takia. Puoliorvon pojan ja vanhaa tavaraa torilla myyvän isä-Jormalaisen elämää tasoittavat pihan asukkaat kukin omilla enemmän tai vähemmän kankeilla keinoillaan. Varsinaisena ihmeenä surun keskelle saapuu kuitenkin vallan maijapoppasmaisesti Karoliina, äitipuoli, joka heti alkuun ilmoittaa, ettei ole satujen paha äitipuoli. Karoliina Jormalainen sanoo olevansa hyvä ihminen, eikä syö sanaansa, vaikka onkin kaikin puolin – ulkoisestikin – Lydia Jormalaisen vastakohta.

– Minä olen tuolta etelän kaupungista, Karoliina sanoi ja viittasi kädellään jonnekin. Sano niille, että se on jostain etelän kaupungista, ne kysyvät sinulta kuitenkin. En ole rikas mutta en köyhäkään, sano sekin niille, sitä ne toiseksi kysyvät.

Aapelin huumori kumpuaa rivien väleistä, siitä mitä ei sanota tai siitä, kuinka savolaisen viäräleuan tyyliin sanottu kumotaan saman tien. Lukijaa ei varsinaisesti pyritä naurattamaan, vaan Aapeli tarkastelee meidän herramme muurahaisia sillä samalla hyväntahtoisuudella kuin muissakin kirjoissaan. Lapsen näkökulma sekä pehmentää tarkkanäköisiä arvioita pihan asukkaista että alleviivaa paitsi ihmisten järjettömyyttä, myös hyväsydämisyyttä. On syvää epätasa-arvoa, mutta on myös vahvaa yhteisöllisyyttä, joka leimaa kaikkea arjessa. On asioita, jotka ovat kuten ovat, koska niin on ylempänä määrätty. Hullulta ei peritä vuokraa, koska sehän vasta olisi hullua. Tattarit ovat tummempi-ihoisia kuin muut, sillä he syövät hevosenlihaa. Housuihin saa nahkaiset perspaikat vain jos on suutari tai ratsumestari, mutta molskihousut sentään voi saada, jos Karoliina niin päättää.

Ja koska kaikkihan tietävät, että Jumala on olemassa, pihan pennutkin, Pietari kysäisee varmuuden vuoksi välillä Taivaan Isältä sopisiko hänen keskustella äitinsä kanssa. Taivaan Isä ei moista voi sallia, mutta lupaa pitää hyvää huolta Lydia Jormalaisesta. Ja lopulta Pietarikin kasvaa surunsa yli ja oppii pitämään huolta sekä itsestään että isästään. Kirjan ilmestyessä v. 1958 sotien jäljet ja suru olivat yhä lähellä, joten useat Pietarin kokemuksista resonoivat varmasti lukijoiden mielessä.

Kirjojen Suomi ja kirjablogit Pikku Pietarin piha on yksi Ylen Kirjabloggaajat ja 101 kirjaa -sarjaan valituista teoksista. Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi aikakautta jollakin tapaa edustava teos, ja kirjabloggaajat lukevat ne kaikki. Näin vuodelle 1958 osui Aapeli ja siinä samassa minun vuoroni. Luinkin kirjan suomalaisiin tapoihin sopivasti kirjastolainana. Ylen sivuilta voi myös käydä kuuntelemassa, mitä Sirpa Kähkönen kertoo romaanista. Tosin Ylen sivujen mielipiteen vastaisesti minun näkökulmastani Pikku Pietarin piha ei ole varsinaisesti lastenromaani, vaan aikuisille silmille kirjoitettu, ainakin jos sitä vertaa vaikkapa Vinskiin ja Vinsenttiin.

spacer

Victoria Aveyard – Punainen kuningatar

Punainen kuningatar avaa taas yhden uuden ja hämmentävän kehutun YA-dystopiasarjan. Tällä kertaa kyse on maailmasta, joka jakautuu kahteen ihmisten veren mukaan: punaveriseen rahvaaseen ja hopeaveriseen eliittiin. Hopeiset hallitsevat ja elävät leveästi, etenkin poikkeuksellisten voimiensa ansiosta. Punaisten palvelijoiden osana on ahtautua slummeihin ja, jos huonosti käy, päätyä sotaväkeen. Kirjan teemojen seasta löytää sotaa, valtapelejä ja terrorismia; sellaisena se on hyvin ajankohtainen.

Joka puolella on Järjestyksenvalvojia, joiden hopeanmustat univormut erottuvat helposti väkijoukosta. Tämä on Ensimmäinen Perjantai, eivätkä hekään malta odottaa esityksen alkamista. Heillä on pitkät kiväärit tai pistoolit, vaikka eivät niitä tarvitsekaan. Valvojat ovat hopeisia, eikä hopeisilla ole mitään pelättävää meidän punaisten taholta. Kaikki sen tietävät. Me emme ole tasavertaisia heidän kanssaan, vaikka ei sitä meistä huomaakaan. Ainoa ulkoinen tuntomerkki, josta meidät erottaa, on se, että hopeiset seisovat suorassa. Meidän selkämme ovat kumarassa uuvuttavan työn, turhan toivon ja pettymyksen painosta.

Aveyard_Punainen-kuningatar_kansiKirjan päähenkilö, 17-vuotias Mare on taskuvaras, jonka elämä mullistuu, kun vastarintaliike Purppurakaarti hyökkää hopeisia vastaan ja Mare jää tapahtumien keskelle. Kummemmin juonta spoilaamatta voi kertoa, että Mare löytää itsestään voimia, joiden piti kuulua ainoastaan hopeisille.

Punainen kuningatar on kirja, josta ei puutu vauhtia ja juonenkäänteitä, saati romantiikkaa tai petoksia. Sellaisena se on helposti lähestyttävä ja pitää yllättävän mukavasti otteessaan. Lukija ei pääse kyllästymään. Vauhti osaltaan koituu myös kirjan kohtaloksi: juuri mitään ei avata kovin perusteellisesti. Maailmanluonti ja etenkin henkilönrakennus jäävät useilta osin pintaraapaisuiksi. Muutamissa kohtauksissa jopa joutuu kysymään, miksi ne on tungettu sekaan, jos niillä ei ole kokonaisuudessa kummempaa merkitystä, eikä niihin malteta paneutua kunnolla. Eikä minua hirveämmin säälittänyt Maren kohtalo tai kiinnostanut kehen hän päättää ihastua tai olla ihastumatta. Joka tapauksessa tyttöraukka piti pelastaa milloin mistäkin.

Punaista kuningatarta vaivaa myös vahva jo-100-kertaa-luetun tuntu. Tunnetusti kirjallisuudessa on jo kaikki tehty, mutta silti hetkittäin huomasin miettiväni, onko tätä alun perin alettu kirjoittaa parodiana kaikista YA-dystopioista. Mikään ei ollut erityisen omaperäistä tai yllättävää, ei edes lopun pakollinen Suuri Käänne.

Kirjan takakannessa mainitaan tulossa olevasta elokuvasta. Ehkä Punainen kuningatar onkin pohjimmiltaan kirjoitettu kuvattavaksi, Aveyardilla on vahva elokuvakäsikirjoittajan tausta. Hyvään elokuvaan ei välttämättä tarvita loistavaa kirjaa. Saatan lukea jatkon silkasta uteliaisuudesta, jos se joskus tielleni osuu, mutta suorastaan kiire ei ole takaisin Maren seikkailujen pariin. Jussi Korhosen käännöstä sen sijaan kehaisen: eleettömän hyvää kieltä, joka kantaa tarinan mukavasti suomenkieliselle lukijalle.

Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow-sivustolla.

 
Victoria Aveyard &ndash Punainen kuningatar (Red Queen, 2015)
Aula&Co, 2016
Suomennos: Jussi Korhonen

spacer

Mielessä yhä se

Pride-lukuviikolle nappaankin tällä kertaa tietokirjallisuutta. Tai mitä faktiota tämä onkaan, kertovaa tietokirjallisuutta. Mielessä yhä se – yli kuusikymppisten naisten eroottisesta elämästä sopikoon teemaan lähinnä aiheellaan. Se puhuu suoraan seksistä yhteyksissä, joihin ihan arjen erotiikkaa harvemmin liitetään. Ohimennen kirjassa mainitaan toki myös naistenvälisiä suhteita.
Mielessä yhä se
Mielessä yhä se
tarttui mukaani joidenkin kirjamessujen alennuskorista. Pitkän vitkuttelun jälkeen tartuin siihen lopulta uteliaisuudella, suhtautuen siihen jonkinlaisena lähdemateriaalina. Kirja perustuu Deirdre Fishelin ja Diana Holzbergin Still Doing It -dokumenttielokuvaprojektiin. Alkusanojen mukaan heille ei annettu elokuvaa tehdessä mahdollisuutta kertoa kaikkea, mitä he olisivat halunneet. Rahoituksen saaminen oli hankalaa (eikö se aina ole!) ja lopulta televisiolevitykseen “rohkeimmat osat ja lesbopari oli leikattu pois”. Kirja siis syntyi tarpeesta painua syvemmälle (pun intended).

Premissi on eittämättä kiehtova. Kirja antaa monenlaista ajateltavaa minunkaltaiselleni kolmikymppiselle, ja ihmiset nyt ovat ylipäätään kiinnostavia, ihan silkkaa ihmisyyttään. Silti kirjan lukeminen oli hidasta ja tahmeaa. Sen jäsentely on hajanainen ja kerronta kuin suoraan pahimmista amerikkalaisista self-help-opuksista. Viidennenkymmenennen hehkutusadjektiivin kohdalla voin melkein pahoin. Viimeistelemätön suomennos ei suorastaan auttanut asiaa.

Connie on 81-vuotias antropologian professori, jolla on kuin filmitähden klassiset piirteet.

Jos amerikkalaistyylin ja puolivälin yli pääsee, siirrytään mielenkiintoisempiin osioihin. Esimerkiksi niihin, joissa puhutaan sooloseksistä (“Jokaisen naisen elämässä on aikoja, jolloin asiat pitää ottaa omiin käsiin.”) tai muuttuvan vartalon mukanaan tuomista rajoituksista. Luopumisesta ja toisaalta iän antamasta uudenlaisesta rohkeudesta.

Kenelle kirjaa sitten voisi suositella? Uteliaille nuorille, jotka haluavat pienen vilkaisun toiseen maailmaan. Vanheneville naisille, jotka ovat painineet oman eroottisen elämänsä muutosten kanssa. Kaikista kirjallisista heikkouksistaan huolimatta Mielessä yhä se on nimittäin hyväntahtoinen kirja, jonka kirjoittaminen on ollut tärkeä teko.

– – –
Deirdre Fishel & Diana Holtzberg: Mielessä yhä se – yli kuusikymppisten naisten eroottisesta elämästä
Alkuteos: Still Doing It
Suomentaja: Mirja Muurinen
Kansi: Ina Kallis
Basam Books, 2010

spacer

Verna Kaunisto-Feodorow – Katusoittajan keittokirja

Katusoittajan keittokirja kansi“Hyvää ruokaa oikeasti pienellä budjetilla”, kertoo keltaisen kirjan kansi. Kansi on kaikessa mustakeltaisuudessaan hieman pelottava, mutta onneksi sisältö korvaa ensimmäiset epäilykset. Olen selaillut tätä kirjaa keväästä saakka, kun sen korruptiokappaleena käsiini sain, ja testannutkin useampia reseptejä. Nyt, kun syksy lähestyy ja nuoriso laajoina parvina muuttaa omilleen, halusin nostaa tämän kirjan esille blogiini. Tämä pieni opus on nimittäin oiva tupaantuliaislahja köyhälle opiskelijalle.

Esipuheessa kerrotaan, että sysäys kirjan kirjoittamiseen lähti Helsingin Sanomien artikkelista, jossa pitkäaikaistyötön kertoi siirtyvänsä terveellisempään ruokavalioon heti kun vaurastuisi. Samoista aiheista on puhuttu nyt aivan viime aikoinakin: köyhyydessä eläessä ei välttämättä ole energiaa miettiä, kuinka ruokavaliosta saisi edes kohtuullisen tasapainoisen.

Katusoittajan keittokirjan ohjeet perustuvat omiin kokemuksiin köyhyysrajan alapuolella elämisestä ja siitä, kuinka euroa voi ainakin yrittää venyttää äärimmilleen.

Köyhyyden vaarana onkin, että se väsyttää ja lannistaa, etenkin jos vallitsee tunne, että tilanteesta ei ole ulospääsyä. Ruoanlaitto voi kuitenkin olla myös nautinto, jonka voi kokea myös pienellä budjetilla. Mukana on myös ohjeita paremmalle päivälle, jolloin on ehkä enemmän budjettia millä mällätä. Oli tuo päivä sitten eläke-, tuki-, palkka- tai muu rahapäivä, on se erityisen tärkeä hetki vähävaraiselle, jonka juhlan aiheet saattavat olla ulkopuoliselle näennäisen mitättömiä.

Olen muutamia reseptejä kokeiltuani ja ylipäätään kirjaa luettuani ollut ilahtunut siitä, kuinka maanläheisesti se suhtautuu ruoanlaittoon. Ohjeet ovat enimmäkseen varsin yksinkertaisia. Ne auttavat arjessa myös sellaista ihmistä, jonka ei varsinaisesti ole pakko saada ruokaa mahdollisimman pienellä budjetilla, mutta joka kaipaa uusia ideoita perustarvikkeiden käyttöön. Kauden vihannekset, pakastekala tai kaapin pohjalle jumiutuneet riisit ja pavut kelpaavat moneen.

Reseptien lisäksi kirjan lopussa on myös esimerkkiostoskasseja viikolle, lista aineista, joita ilman ei kannata olla, ja jämäfilosofiaa.

Kyllä, tämä on tärkeä kirja. Ilahduta itseäsi tai vähävaraisempaa kaveria.

– – –
Verna Kaunisto-Feodorow: Katusoittajan keittokirja
Gummerus, 2015
Kansi: Jenni Noponen

spacer

Lukulistalle: 42 kotimaista spefiteosta naiskirjailijoilta

Törmäsin taannoin Twitterissä linkkiin, jonka takaa löytyi “must read” -lista sadasta naisten kirjoittamasta sf/f-romaanista. Mietin siinä ääneen, että tällainen pitäisi tehdä suomalaiskirjailijattaristakin, ainakin “vaaditut viiskyt”.

Luku kutistui lopulta neljäänkymmeneenkahteen. Koska tietenkin 42.

books free of rights

Listan ehdotukset olen saanut pääasiassa Twitterissä ja Facebookissa spefikirjallisuuden suurkuluttajilta. Listalla on spefiteoksia laidasta laitaan. Perinteisempää fantasiaa ja scifiä, suomikummaa, historiallisia tarinoita, lasten- ja nuortenkirjoja, nuorille aikuisille suunnattua paranormaalia romantiikkaa, uutta ja vanhaa. Listan pääpaino on 2000-luvulla, mutta mukana ovat esim. Memmoin arvat (1952), Sudenmorsian (1928), Mestaritontun seikkailut (1921) tai Ugudibuu (1975).

Listan teokset ovat kirjoja, jotka ovat paitsi hyvää kirjallisuutta, myös edustavat mainiosti genreään. Kukin kirjailija on mukana vain yhdellä teoksella, vaikka puolen tuotantoa olisi voinut mainita monilta kirjailijoilta: Sinisalo, Krohn, Leinonen, Holopainen… Kirjasarjoista on myös mainittu vain ensimmäinen osa, vaikka sarjat voidaan usein käsittää kokonaisuutena.

Ja, kuten tässä vaiheessa kuuluu sanoa, lista ei edes yritä olla täydellinen, eihän se voisikaan, kun kirjailijattaria ja laatuproosaa on huiman paljon. Se on vain yksi mahdollinen katsaus kotimaiseen naisten kirjoittamaan spekulatiiviseen kirjallisuuteen. Nämä teokset lukemalla saa varmasti käsityksen siitä, mitä suomalainen spekulatiivinen kirjallisuus voi moninais(e)uudessaan olla.

1. Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää
2. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
3. Aira Brink: Memmoin arvat
4. Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
5. Carita Forsgren: Auringon kehrä
6. Laura Gustafsson: Huorasatu
7. Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry -sarja)
8. Anu Holopainen: Welman tytöt (Syysmaa-sarja)
9. Päivi Honkapää: Viides tuuli (Tuulitrilogia)
10. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

11. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november)
12. Raita Jauhiainen: Allianssi.125: Hirunda, ensimmäinen kirja / Terra Unionia, ensimmäinen kirja (Allianssi.125-sarja)
13. Aino Kallas: Sudenmorsian
14. Lilian Kallio: Ugudibuu
15. Jenny Kangasvuo: Sudenveri
16. Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä
17. Siri Kolu: PI, Pelko ihmisessä / IP, Ihmisen puolella
18. Jenna Kostet: Lautturi
19. Leena Krohn: Tanairon
20. Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset (Routasisarukset-sarja)

21. Anne Leinonen: Valkeita lankoja
22. J.S. Meresmaa: Mifongin perintö (Mifonki-sarja)
23. Anni Nupponen: Kauheat lapset
24. Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt
25. Elina Pitkäkangas: Kuura (Kuura-sarja)
26. Tiina Raevaara: Korppinaiset
27. Elina Rouhiainen: Kesytön (Susiraja-sarja)
28. Annukka Salama: Käärmeenlumooja (Faunoidit-sarja)
29. Anne Salminen ja Tero Niemi: Nimbus ja tähdet
30. Salla Simukka: Jäljellä / Toisaalla

31. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
32. Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
33. Miina Supinen: Mantelimaa
34. Silja Susi: Routamieli
35. Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla (Fem knivar hade Andrej Krapl)
36. Vuokko Tolonen: Tampereen ilmasto
37. Maria Turtschaninoff: Maresi (Punaisen luostarin kronikat / Krönikor från Röda klostret)
38. Maarit Verronen: Pimeästä maasta
39. Seita Vuorela: Karikko
40. Mia Vänskä: Musta kuu
41. Taru ja Tarmo Väyrynen: Kuuman tuulen aika (Vuorileijonan varjo -sarja)
42. Helena Waris: Uniin piirretty polku (Pohjankontu-sarja)
– – –

Hmm. Listalla, jolla pitäisi olla 42 naisten kirjoittamaa spefiteosta, on itse asiassa 45 kirjaa ja sitä paitsi kaksi miestä. Kirjailija huijatkoon teidät luulemaan, ettei listassa ole mitään outoa… tai siis, outoja on.

spacer

Viimeisten aikojen luettuja

Tämä nyt ei ole enää toviin ollut kovinkaan kunnianhimoinen kirjablogi (jos koskaan). Mutta olen minä vahingossa joskus jotain lukenut. Viime aikoina esimerkiksi sotaa, teiniromansseja ja huonoja runoja.

JP Koskinen – Kuinka sydän pysäytetään

jp-koskinen_kuinka_sydan_pysaytetäänOnneksi minun ei ole pakko antaa tähtiä kirja-arvioissani. Hyvin pian aloitettuani lukemisen kävi selväksi, että Kuinka sydän pysäytetään olisi äärimmäisen vaikea tähdittää. Tämä ansaitsisi jopa viisi tähteä siinä mielessä, että kirja tuntuu jollain tapaa “uudelta suurelta sotaromaanilta”. Sellaiselta, jota ilomielin näkisin tulevien sukupolvien lukevan koulussa Tuntemattoman sijaan tai rinnalla. Neljä tähteä annettakoon tarinasta ja talvisodan asiantuntevasta käsittelystä. Pitkään tärkeimmät sotaromaanit Suomessa olivat sodan kokeneiden kirjoittamia. Kirjailijoissakin on syntynyt monia sukupolvia sen jälkeen, hienoa etteivät teemat kuole. Kolme tähteä antaisin taas sille, että kaikesta edeltävästä taituruudesta huolimatta päähenkilö jätti minut hieman kylmäksi. Hänen tuskansa ja rakkautensa ei ihan tullut iholle. Hieno lukukokemus silti, eittämättä. Suosittelen, ainakin niille koululaisille.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY, 2015
Kansi: Martti Ruokonen

Anna Hallava – Sammakkoprinsessa

Hallava-sammakkoprinsessaSodan jälkeen ihan muuta tasapainon saamiseksi. Hallavan nuortenkirjan päähenkilö Ofelia saa 14-vuotissyntymäpäivänään kuulla olevansa puoliksi keiju. Puolikeijuuteen liittyy myös teinitytön näkökulmasta katsoen hyvin ikävä kummilahja: Ofelia voi suudella ainoastaan todellista rakkauttaan, muut pojat muuttuvat sammakoiksi. Sammakkoprinsessa on eittämättä nuorisoviihdettä. Siinä mielessä nuorisoviihdettä, että tunsin itseni ajoittain vähän vanhaksi. Kirja oli kuitenkin käsittämättömän koukuttava ja oikein hyvää kieltä ja kerrontaa. Papukaijamerkki annettakoon myös siitä, että tämä nuorten chick littinä markkinoitu teos oli vallan “true to style”. Hyvin lajityypillinen chikkari, vaikka välillä valuttiinkin fantasian puolelle ja päähenkilö oli 14-vuotias.

Anna Hallava: Sammakkoprinsessa
WSOY, 2015
Kansi: Laura Lyytinen

Antti Holma – Kauheimmat runot

holma_kauheimmat_runotEn oikein tiedä, mitä kuvittelin saavani, kun e-kirjastosta tarttui lukijalle Kauheimmat runot. Ehkä humoristisia tyylipastisseja ja kikkelivitsejä. Sain sitä kaikkea, mutta huiman paljon enemmänkin. Kirjahan on nerokas! Holma marssittaa kokoelmassaan esiin neljä oman elämänsä runoilijasankaria, jotka esitellään heti alkusanoissa: Reino Leino, Sirsi Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske. Vähänkään runoutta tuntevan ei tarvitse pitkään kaivaa esimerkkejä.

Ars gratia artis, sanovat runoilijamme ja avaavat morfiinilaatikon. Taide on heille raskas mutta rakas sotisopa, jumalten langettama kirous ja mahdollisuus rahoittaa päihderiippuvuutta apurahoin.

Hörähtelin paikoittain ääneen, mutta häkellyin myös siitä, kuinka paljon Holmalla on sanottavaa siellä kikkelivitsiensä alla. Kirja on täynnä kannanottoa, satiiria ja ajateltavaa. Se on kaikesta humoristisuudestaan huolimatta luettava hitaasti. Kaikki ei ole täydellisen onnistunutta ja runot ovat ehkä kauheita, mutta huonoiksi niitä ei voi yksinomaan kutsua. Ne ovat usein yllättävän painavaa arkista asiaa ja taitavia pastisseja.

arvakka mitä
mää tapasi suami-neiro
naantali juna-asemal
 
onk mittä siiderihommi
see kysy
emmää sil vastannu
nii paha näkön
 
see oli tehny liideli kassist
hame
ja pääs sil oli
mäyräkoirapahvikuari
 
siin laituri seiso kaks
etelämiäst
suoami-neito näytti nii
pimp
ja huus et
tämänk peräs olet tul,
karvase syäpäläise?
 
nee miähe teki
ristimerk
ja meni kulma taakke
piilo

Runosta: itsenäispäivän (Karin Toisiks-Paraske)

Kas sellainen pallo on maamme,
että toinen pois toiselta on:
Kun aamua katsella saamme,
on toisilla yö valoton.
Siis lintuni, lentämään luotu,
vie siipesi Siperiaan.
Ei suvea muualle suotu
kuin sinne ainoastaan.
 
Voi pääskyset, pyyt, talitintit
siellä vapaina liihottaa,
mutta vankilaan pannaan hintit.
Joku laskun ain’ maksaa saa.

Runosta: Helteinen Venäjä (Reino Leino)

Antti holma: Kauheimmat runot
Otava, 2015
Kansi: Elina Warsta

spacer