Luen ja kirjoitan

Pienesti suuruudenhullu

Olen tullut siihen tulokseen, että kirjailijan on oltava hieman suuruudenhullu kirjoittaakseen kirjan.

On pakko uskoa siihen, että tekee jotain merkityksellistä ja erikoista. Kuinka sitä muuten jaksaisi käyttää parhaimmillaan vuosia saman tekstin parissa, usein vielä selän takana epävarmuus siitä, kelpaako tuotos julkaisuun, jos kelpaa, pitävätkö lukijat siitä. Ja mitä näitä kaikkia on.

Kirjoitan tätä blogitekstiä prokrastinoidakseni. Vieressä on kasoissa 122 käsikirjoitusliuskaa, joissa on tasaisin väliajoin punakynää. Olen käynyt niitä tässä Kirjamessuista lähtien läpi lukemistasolla, aktivoinut aivojani sopiviin suuntiin, pohtinut motiiveja ja lisäyksiä, vilkaissut välillä tekstitiedostoa koneella ja korjannut jonkin lauseen tai kirjoitusvirheen. Pimein talvi hidastaa kaikkea mahdollista, etenkin aivojen toimintaa. Lapsi tuo koulusta flunssan toisensa jälkeen, osa valoisesta ajasta menee palkkatyöläisenä, usein sänky kutsuu voimallisemmin kuin käsikirjoitusliuskat.

Tämän kaiken keskellä on pakko sulkeutua omaan kuplaansa.
Ajatella, että Tämä on tärkeä kirja, tällaista ei ole koskaan ennen tehty.
Ihan niin suuri ei egoni ole, että sanoisin moisen ääneen, mutta omaan tekemisen mielekkyyden etsimiseen se on merkityksellistä. Ja tottakin siina mielessä, että kirjoitan tosiaan jotain aivan uutta… muutenhan sitä kutsuttaisiin plagiaatiksi.

Suuruudenhulluus ruokkii motivaatiota. Kyllä tästä kirja tulee. Hyvä kirja. Loistava kirja. Nih, pienisuuri kirja. Hetken ajan painun miettimään, miltä kansi näyttää, ja sitten kiskon itseni takaisin työn ääreen. Ei vielä kantta, ei ihan vielä, ensi kesänä sitten. Kevät 2019 on kaukana, eikä kuitenkaan niin kaukana.

Ensin kässäri julkaisukelpoiseen kuosiin. Merkityksellinen tarina tarjolle nuorisohenkilöille.

spacer

Charlaine Harris – Harper Connelly -sarja

On kirjoja, joiden lukemisen aikana ja etenkin sen jälkeen miettii, että esimerkiksi korvapuustien leipominen olisi saattanut olla hyödyllisempää puuhaa.

Charlaine Harrisin neliosainen Harper Connelly Mysteries -sarja on tällainen. Minä luin sen läpi. En ole varma miksi. Sarjan idea on kiinnostava, lähtöasetelma toimii… ja mikään muu ei sitten oikeastaan toimikaan.

Sarjan nimihenkilö Harper on reilu parikymppinen naisihminen, joka on teini-iässä joutunut salamaniskun uhriksi ja on siitä lähtien löytänyt kuolleita. Nimenomaan niin. Harper “kuulee” tai “tuntee” kuolleet ja tietää kuinka he ovat menehtyneet.

Harper on syntynyt ns. hyvään perheeseen, joka hänen lapsuus-/nuoruusikänsä aikana on vajonnut surkeuteen huumeiden takia. Harperin elämän varsinainen tragedia on kuitenkin hänen isosiskonsa Cameronin selvittämätön katoaminen lukioikäisenä.

Nykyajassa Harper kiertää maata velipuolensa (huom! ei verisukua, vaan äidin uuden miehen poika, tätä alleviivataan useaan kertaan) Tolliverin kanssa ja tienaa ruokarahansa löytämällä kuolleita. Sekä tietenkin sotkeutuu siinä sivussa murhatapauksiin.

Lähtötilanne on ihan hauska ja persoonallinen. Kuolleiden etsimisestä ja Harperin ja Tolliverin välillä olevasta vetovoimasta/rakkaussuhteesta (vielä hieman emme-ole-oikeasti-sisaruksia -alleviivausta) voisi saada aikaiseksi vaikka mitä. Valitettavasti kirjojen mysteerit ovat puolivillaisia, lukija arvaa murhaajan hyvin pian. Kolmen viimeisen kirjan rakenne ja ratkaisu ovat täysin samankaltaisia. Harper ja/tai Tolliver työntyvät silkkaa typeryyttään vaarallisiin paikkoihin, eivät tajua itsestään selviä vihjeitä, tulevat ammutuksi ja jahdatuksi tai muuten vain kiukuttelevat. Henkilöt ovat epämääräisen paperinohuita, enkä edes jaksa alkaa siitä toisteisuudesta, samat asiat joka osassa.

Harper Connelly Mysteries

Tästä olisi voinut tulla ihan kelvollinen yksittäinen romaani, nyt tämä vain tuntui… laiskalta. Mukaan pari niistä paremmista mysteereistä ja Cameronin katoamisen selviäminen (jep, se selviää viimeisessä osassa), vähän enemmän ajattelua ja hiomista. Mysteeri nimittäin voi olla mysteeri myös silloin, kun päähenkilöt ovat suhteellisen fiksuja. Eikä olisi tarvinnut toistaa samoja asioita. Aineksia oli kermakakkuun, mutta ei tästä paljon köyhiä ritareita kummempaa saatu aikaiseksi.

Tulipahan luettua. Eka osa on ranskankielisenä pokkarina hyllyssä, lahjoitan haluavalle.

Charlaine Harris: Harper Connelly Mysteries:
Grave Sight (2005)
Grave Surprise (2006)
An Ice Cold Grave (2007)
Grave Secret (2009)

spacer

Jussi Valtonen – Siipien kantamat

Siipien kantamat oli kirja, johon tartuin uteliaisuudella etenkin aiheen takia: kaipasin (lähde)kirjallisuutta suurten ikäerojen suhteista. Tarinassa keski-ikäinen lukion äidinkielenopettaja ihastuu kuusitoistavuotiaaseen oppilaaseensa.
Jussi Valtonen: Siipien kantamat -kansi

Nyt olen sitten pureskellut lukukokemusta sen verran, että ajattelin herätellä blogiani henkiin kirjoittamalla siitä muutaman sanan. Lukukokemukseni jätti minut hämmentyneeksi. Samalla sekä hieman kylmäksi että vähintäänkin jollakin objektiivisemmalla tasolla ja kirjoittajapuoleltani ihastuneeksi.

Siipien kantamat on jollain tapaa lähes täydellinen romaani. Se on miltei virheetön esimerkki siitä, miten tehdään Hyvä Romaani, joka (oletettavasti) vetoaa suuriin lukijamassoihin. Kirjassa on:

– Hallittu rakkaustarina, joka ei ole liian konventionaalinen muttei myöskään liian äärimmäisyyksiin menevä. Päähenkilö problematisoi ihastumistaan tarpeeksi, eikä Marianne ole enää mikään pikkutyttö. Teini toki, mutta silleen kivasti varhaiskypsä ja älykäs teini.

– Kirjallisuusviittauksia. Valistuneet lukijat pitävät kirjallisuusviittauksista, kun ne ovat tarpeeksi hyvää kirjallisuutta mutteivät liian erikoisia. Kyllä, seasta löytyy myös maininta Lolitasta, jota lienee mahdoton välttää tämän aiheen kanssa.

– Keski-ikäisen miehen eksistentiaalinen kriisi. Se oli se osa, joka minua kiinnosti vähiten. En taida olla sille otollisinta kohderyhmää. Mutta luulen Juhanin äidinkielenopettajatuskan, koiran kuoleman, eron, mitänäitänyt on vetoavan moniin. Sekä tietenkin joku löytää itsensä tai vähintäänkin kollegansa kirjan opettajanhuoneesta.

Kirjassa on kaikki, mitä odottaa saattaa. Hallittua, kaunista, melko ennalta arvattavaa. Pisteet kunnialla maaliin saatetusta rakkaustarinasta, ei tarvitse upota sokerisuohon eikä mennä myöskään ihan tragedian mittoihin. Samalla kirja oli jotenkin kovin tietoinen itsestään ja Hyvästä Kirjallisuudesta. Kaikki oli millimetrimitan kanssa paikoilleen laitettua. Jäin ehkä kaipaamaan jotain rosoa, se ainoa spekulatiivinen elementtikin (josta kirjan nimi, muuten) selitettiin fiktioksi fiktion sisällä… tai niin ainakin tulkitsin, kai sen saisi tulkita myös jonkinlaiseksi vertauskuvaksi. Niin, ja onhan siellä toki myös harmaatakkinen mies, päähenkilön alter ego ja omatunto.

Mutta kauhean kauniistihan tämä oli kirjoitettu. Valtonen osaa vaivattoman kerronnan, en yhtään ihmettele, että myöhemmällä teoksella on päästy Finlandia-voittajien joukkoon. En vilpittömästi ihastunut mutta vallan vilpittömästi ihastelin osaamista.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi, 2007

spacer

Käännöksiä, käännöksiä!

Ihan saa ihminen sanoa monikossa, jotta käännöksiä, kun kerrassaan kaksi tekstiä on käännetty ja kirjatkin julkaistu!

Osuuskummalta ilmestyy nyt Worldconin alla kaksi englanninkielistä novelliantologiaa, Never Stop ja The Self-Inflicted Relative, minä olen mukana pienellä panoksellani molemmissa.

Never Stop – Finnish Science Fiction and Fantasy Stories

Kansi: Anu Korpinen

The anthology is compiled by Emmi Itäranta and features gems in a wide range of genres, all published in English for the first time.

“These stories invite you to see a glimpse of new lights emerging in the vast sky of international speculative fiction.”
– Emmi Itäranta, Foreword

Minulta mukana on Maija Haaviston kääntämä My Buttercup, My Everything (eli alunperin Ruumiittomissa ilmestynyt Ruusunnuppuni, kaikkeni). Novelli kertoo eräänlaisen kummitustarinan kädestä, joka jää elämään jonnekin kuoleman ja… jalkojen väliin.

   “I fathom it has experience and I’m sure it would be happy to learn whatever you fancy to teach it.”
   The woman nods slowly, lowers her chin almost to her chest. Oleandra lists my price and I nearly faint in shock. No one would have paid anything like that for my companionship when I was still alive. The woman puts her credit card on the desk. I manage to catch the name. Pleased to meet you, Beata, I’m sure we’ll get along.

– – –

The Self-Inflicted Relative – 33 Fantastic Stories in 100 Words

Kansi: Anu Korpinen

Welcome to the world of zombies, tentacles, cats, robots, cheese, unicorns, cell membranes, transhumanist gadgets and a terrifying epidemic that is the self-inflicted relative.

Drabbles are miniature stories of exactly 100 words, no more, no less. Leave it to the Finnish authors of speculative fiction to weave their magic and create 33 entire literary works in such an incredibly small amount of space.

Raapalevihkosen nimi on sellainen, etten saa sitä vahingossakaan kerralla kirjoitettua virheittä. Joten, ihan vain SIR ystäville. Thinking Outside the Box on sekin Maijan kääntämä ja perustuu tositapahtumiin. Tai ainakin tosielämässä käytyyn keskusteluun. Sairaalassa työskenteleminen on vaarallista.

– – –

Hanki oma kappaleesi kummaa suomalaista kustantajan nettikaupasta, Aavetaajuus tai Rosebud City Center -kirjakaupoista Helsingistä tai vaikka Osuuskumman pöydästä Worldconissa (Joku teistä sinnekin eksyy.) E-kirja on saatavilla tavanomaisten jakelijoiden sivuilla, mitä näitä on, Elisa kirja, Amazon, iTunes.

spacer

Aapeli – Pikku Pietarin piha

Pietari näki valokuvaajan menevän valokuvaamoonsa. Hän meni tietenkin sisän kautta. Kaikkiin Ison kadun varrella oleviin liikkeisiin mentiin sekä ulkokautta että sisän kautta. Valokuvaaja oli aina ensimmäinen aamulla. Sen jälkeen meni kelloseppämestari, ellei ollut illalla juonut. Jos oli juonut, meni oppipoika ja avasi kaupan. Sitten tulivat kaksi parturineitiä ja viimeiseksi kangaskauppiaan rouva, jonka piti ensin haukkua piikansa. Heitä oli kaksi, toinen aikuisia, toinen lapsia varten. Nämä kaikki kaupat ja liikkeet olivat samassa talossa, missä Pietari asui ja minkä piharakennuksen katolla hän parhaillaan asui.

Pikku Pietarin piha on kuopiolaispakinoitsija Aapelin (Simo Puupposen) teoksista ehkä tunnetuin. Se on kokoelma pienen Pietarin huomioita kansalaissodan jälkeisen ajan elämästä kotipihallaan. Jokainen naapuri käydään vuorollaan läpi ja talletetaan muistojen lippaaseen. Teoksen sanotaan osiltaan pohjautuvan Aapelin omiin lapsuusmuistoihin Kuopiossa – puutalokorttelissa torin laidalla, osapuilleen siinä, missä on nykyään Sokos. Läkkisepästä on tullut kelloseppä, talonmies Närhestä Harakka ja Pietarillekin löytyy esikuva pienen Simon pihapiiristä.

Kirjan alussa Pietari menettää äitinsä tuberkuloosin takia. Puoliorvon pojan ja vanhaa tavaraa torilla myyvän isä-Jormalaisen elämää tasoittavat pihan asukkaat kukin omilla enemmän tai vähemmän kankeilla keinoillaan. Varsinaisena ihmeenä surun keskelle saapuu kuitenkin vallan maijapoppasmaisesti Karoliina, äitipuoli, joka heti alkuun ilmoittaa, ettei ole satujen paha äitipuoli. Karoliina Jormalainen sanoo olevansa hyvä ihminen, eikä syö sanaansa, vaikka onkin kaikin puolin – ulkoisestikin – Lydia Jormalaisen vastakohta.

– Minä olen tuolta etelän kaupungista, Karoliina sanoi ja viittasi kädellään jonnekin. Sano niille, että se on jostain etelän kaupungista, ne kysyvät sinulta kuitenkin. En ole rikas mutta en köyhäkään, sano sekin niille, sitä ne toiseksi kysyvät.

Aapelin huumori kumpuaa rivien väleistä, siitä mitä ei sanota tai siitä, kuinka savolaisen viäräleuan tyyliin sanottu kumotaan saman tien. Lukijaa ei varsinaisesti pyritä naurattamaan, vaan Aapeli tarkastelee meidän herramme muurahaisia sillä samalla hyväntahtoisuudella kuin muissakin kirjoissaan. Lapsen näkökulma sekä pehmentää tarkkanäköisiä arvioita pihan asukkaista että alleviivaa paitsi ihmisten järjettömyyttä, myös hyväsydämisyyttä. On syvää epätasa-arvoa, mutta on myös vahvaa yhteisöllisyyttä, joka leimaa kaikkea arjessa. On asioita, jotka ovat kuten ovat, koska niin on ylempänä määrätty. Hullulta ei peritä vuokraa, koska sehän vasta olisi hullua. Tattarit ovat tummempi-ihoisia kuin muut, sillä he syövät hevosenlihaa. Housuihin saa nahkaiset perspaikat vain jos on suutari tai ratsumestari, mutta molskihousut sentään voi saada, jos Karoliina niin päättää.

Ja koska kaikkihan tietävät, että Jumala on olemassa, pihan pennutkin, Pietari kysäisee varmuuden vuoksi välillä Taivaan Isältä sopisiko hänen keskustella äitinsä kanssa. Taivaan Isä ei moista voi sallia, mutta lupaa pitää hyvää huolta Lydia Jormalaisesta. Ja lopulta Pietarikin kasvaa surunsa yli ja oppii pitämään huolta sekä itsestään että isästään. Kirjan ilmestyessä v. 1958 sotien jäljet ja suru olivat yhä lähellä, joten useat Pietarin kokemuksista resonoivat varmasti lukijoiden mielessä.

Kirjojen Suomi ja kirjablogit Pikku Pietarin piha on yksi Ylen Kirjabloggaajat ja 101 kirjaa -sarjaan valituista teoksista. Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi aikakautta jollakin tapaa edustava teos, ja kirjabloggaajat lukevat ne kaikki. Näin vuodelle 1958 osui Aapeli ja siinä samassa minun vuoroni. Luinkin kirjan suomalaisiin tapoihin sopivasti kirjastolainana. Ylen sivuilta voi myös käydä kuuntelemassa, mitä Sirpa Kähkönen kertoo romaanista. Tosin Ylen sivujen mielipiteen vastaisesti minun näkökulmastani Pikku Pietarin piha ei ole varsinaisesti lastenromaani, vaan aikuisille silmille kirjoitettu, ainakin jos sitä vertaa vaikkapa Vinskiin ja Vinsenttiin.

spacer

Victoria Aveyard – Punainen kuningatar

Punainen kuningatar avaa taas yhden uuden ja hämmentävän kehutun YA-dystopiasarjan. Tällä kertaa kyse on maailmasta, joka jakautuu kahteen ihmisten veren mukaan: punaveriseen rahvaaseen ja hopeaveriseen eliittiin. Hopeiset hallitsevat ja elävät leveästi, etenkin poikkeuksellisten voimiensa ansiosta. Punaisten palvelijoiden osana on ahtautua slummeihin ja, jos huonosti käy, päätyä sotaväkeen. Kirjan teemojen seasta löytää sotaa, valtapelejä ja terrorismia; sellaisena se on hyvin ajankohtainen.

Joka puolella on Järjestyksenvalvojia, joiden hopeanmustat univormut erottuvat helposti väkijoukosta. Tämä on Ensimmäinen Perjantai, eivätkä hekään malta odottaa esityksen alkamista. Heillä on pitkät kiväärit tai pistoolit, vaikka eivät niitä tarvitsekaan. Valvojat ovat hopeisia, eikä hopeisilla ole mitään pelättävää meidän punaisten taholta. Kaikki sen tietävät. Me emme ole tasavertaisia heidän kanssaan, vaikka ei sitä meistä huomaakaan. Ainoa ulkoinen tuntomerkki, josta meidät erottaa, on se, että hopeiset seisovat suorassa. Meidän selkämme ovat kumarassa uuvuttavan työn, turhan toivon ja pettymyksen painosta.

Aveyard_Punainen-kuningatar_kansiKirjan päähenkilö, 17-vuotias Mare on taskuvaras, jonka elämä mullistuu, kun vastarintaliike Purppurakaarti hyökkää hopeisia vastaan ja Mare jää tapahtumien keskelle. Kummemmin juonta spoilaamatta voi kertoa, että Mare löytää itsestään voimia, joiden piti kuulua ainoastaan hopeisille.

Punainen kuningatar on kirja, josta ei puutu vauhtia ja juonenkäänteitä, saati romantiikkaa tai petoksia. Sellaisena se on helposti lähestyttävä ja pitää yllättävän mukavasti otteessaan. Lukija ei pääse kyllästymään. Vauhti osaltaan koituu myös kirjan kohtaloksi: juuri mitään ei avata kovin perusteellisesti. Maailmanluonti ja etenkin henkilönrakennus jäävät useilta osin pintaraapaisuiksi. Muutamissa kohtauksissa jopa joutuu kysymään, miksi ne on tungettu sekaan, jos niillä ei ole kokonaisuudessa kummempaa merkitystä, eikä niihin malteta paneutua kunnolla. Eikä minua hirveämmin säälittänyt Maren kohtalo tai kiinnostanut kehen hän päättää ihastua tai olla ihastumatta. Joka tapauksessa tyttöraukka piti pelastaa milloin mistäkin.

Punaista kuningatarta vaivaa myös vahva jo-100-kertaa-luetun tuntu. Tunnetusti kirjallisuudessa on jo kaikki tehty, mutta silti hetkittäin huomasin miettiväni, onko tätä alun perin alettu kirjoittaa parodiana kaikista YA-dystopioista. Mikään ei ollut erityisen omaperäistä tai yllättävää, ei edes lopun pakollinen Suuri Käänne.

Kirjan takakannessa mainitaan tulossa olevasta elokuvasta. Ehkä Punainen kuningatar onkin pohjimmiltaan kirjoitettu kuvattavaksi, Aveyardilla on vahva elokuvakäsikirjoittajan tausta. Hyvään elokuvaan ei välttämättä tarvita loistavaa kirjaa. Saatan lukea jatkon silkasta uteliaisuudesta, jos se joskus tielleni osuu, mutta suorastaan kiire ei ole takaisin Maren seikkailujen pariin. Jussi Korhosen käännöstä sen sijaan kehaisen: eleettömän hyvää kieltä, joka kantaa tarinan mukavasti suomenkieliselle lukijalle.

Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow-sivustolla.

 
Victoria Aveyard &ndash Punainen kuningatar (Red Queen, 2015)
Aula&Co, 2016
Suomennos: Jussi Korhonen

spacer

Mielessä yhä se

Pride-lukuviikolle nappaankin tällä kertaa tietokirjallisuutta. Tai mitä faktiota tämä onkaan, kertovaa tietokirjallisuutta. Mielessä yhä se – yli kuusikymppisten naisten eroottisesta elämästä sopikoon teemaan lähinnä aiheellaan. Se puhuu suoraan seksistä yhteyksissä, joihin ihan arjen erotiikkaa harvemmin liitetään. Ohimennen kirjassa mainitaan toki myös naistenvälisiä suhteita.
Mielessä yhä se
Mielessä yhä se
tarttui mukaani joidenkin kirjamessujen alennuskorista. Pitkän vitkuttelun jälkeen tartuin siihen lopulta uteliaisuudella, suhtautuen siihen jonkinlaisena lähdemateriaalina. Kirja perustuu Deirdre Fishelin ja Diana Holzbergin Still Doing It -dokumenttielokuvaprojektiin. Alkusanojen mukaan heille ei annettu elokuvaa tehdessä mahdollisuutta kertoa kaikkea, mitä he olisivat halunneet. Rahoituksen saaminen oli hankalaa (eikö se aina ole!) ja lopulta televisiolevitykseen “rohkeimmat osat ja lesbopari oli leikattu pois”. Kirja siis syntyi tarpeesta painua syvemmälle (pun intended).

Premissi on eittämättä kiehtova. Kirja antaa monenlaista ajateltavaa minunkaltaiselleni kolmikymppiselle, ja ihmiset nyt ovat ylipäätään kiinnostavia, ihan silkkaa ihmisyyttään. Silti kirjan lukeminen oli hidasta ja tahmeaa. Sen jäsentely on hajanainen ja kerronta kuin suoraan pahimmista amerikkalaisista self-help-opuksista. Viidennenkymmenennen hehkutusadjektiivin kohdalla voin melkein pahoin. Viimeistelemätön suomennos ei suorastaan auttanut asiaa.

Connie on 81-vuotias antropologian professori, jolla on kuin filmitähden klassiset piirteet.

Jos amerikkalaistyylin ja puolivälin yli pääsee, siirrytään mielenkiintoisempiin osioihin. Esimerkiksi niihin, joissa puhutaan sooloseksistä (“Jokaisen naisen elämässä on aikoja, jolloin asiat pitää ottaa omiin käsiin.”) tai muuttuvan vartalon mukanaan tuomista rajoituksista. Luopumisesta ja toisaalta iän antamasta uudenlaisesta rohkeudesta.

Kenelle kirjaa sitten voisi suositella? Uteliaille nuorille, jotka haluavat pienen vilkaisun toiseen maailmaan. Vanheneville naisille, jotka ovat painineet oman eroottisen elämänsä muutosten kanssa. Kaikista kirjallisista heikkouksistaan huolimatta Mielessä yhä se on nimittäin hyväntahtoinen kirja, jonka kirjoittaminen on ollut tärkeä teko.

– – –
Deirdre Fishel & Diana Holtzberg: Mielessä yhä se – yli kuusikymppisten naisten eroottisesta elämästä
Alkuteos: Still Doing It
Suomentaja: Mirja Muurinen
Kansi: Ina Kallis
Basam Books, 2010

spacer

Verna Kaunisto-Feodorow – Katusoittajan keittokirja

Katusoittajan keittokirja kansi“Hyvää ruokaa oikeasti pienellä budjetilla”, kertoo keltaisen kirjan kansi. Kansi on kaikessa mustakeltaisuudessaan hieman pelottava, mutta onneksi sisältö korvaa ensimmäiset epäilykset. Olen selaillut tätä kirjaa keväästä saakka, kun sen korruptiokappaleena käsiini sain, ja testannutkin useampia reseptejä. Nyt, kun syksy lähestyy ja nuoriso laajoina parvina muuttaa omilleen, halusin nostaa tämän kirjan esille blogiini. Tämä pieni opus on nimittäin oiva tupaantuliaislahja köyhälle opiskelijalle.

Esipuheessa kerrotaan, että sysäys kirjan kirjoittamiseen lähti Helsingin Sanomien artikkelista, jossa pitkäaikaistyötön kertoi siirtyvänsä terveellisempään ruokavalioon heti kun vaurastuisi. Samoista aiheista on puhuttu nyt aivan viime aikoinakin: köyhyydessä eläessä ei välttämättä ole energiaa miettiä, kuinka ruokavaliosta saisi edes kohtuullisen tasapainoisen.

Katusoittajan keittokirjan ohjeet perustuvat omiin kokemuksiin köyhyysrajan alapuolella elämisestä ja siitä, kuinka euroa voi ainakin yrittää venyttää äärimmilleen.

Köyhyyden vaarana onkin, että se väsyttää ja lannistaa, etenkin jos vallitsee tunne, että tilanteesta ei ole ulospääsyä. Ruoanlaitto voi kuitenkin olla myös nautinto, jonka voi kokea myös pienellä budjetilla. Mukana on myös ohjeita paremmalle päivälle, jolloin on ehkä enemmän budjettia millä mällätä. Oli tuo päivä sitten eläke-, tuki-, palkka- tai muu rahapäivä, on se erityisen tärkeä hetki vähävaraiselle, jonka juhlan aiheet saattavat olla ulkopuoliselle näennäisen mitättömiä.

Olen muutamia reseptejä kokeiltuani ja ylipäätään kirjaa luettuani ollut ilahtunut siitä, kuinka maanläheisesti se suhtautuu ruoanlaittoon. Ohjeet ovat enimmäkseen varsin yksinkertaisia. Ne auttavat arjessa myös sellaista ihmistä, jonka ei varsinaisesti ole pakko saada ruokaa mahdollisimman pienellä budjetilla, mutta joka kaipaa uusia ideoita perustarvikkeiden käyttöön. Kauden vihannekset, pakastekala tai kaapin pohjalle jumiutuneet riisit ja pavut kelpaavat moneen.

Reseptien lisäksi kirjan lopussa on myös esimerkkiostoskasseja viikolle, lista aineista, joita ilman ei kannata olla, ja jämäfilosofiaa.

Kyllä, tämä on tärkeä kirja. Ilahduta itseäsi tai vähävaraisempaa kaveria.

– – –
Verna Kaunisto-Feodorow: Katusoittajan keittokirja
Gummerus, 2015
Kansi: Jenni Noponen

spacer