Luen ja kirjoitan

Syys ja Marraskesi saapuvat

…älkää huolestuko, sitten vasta kesän jälkeen. Mutta onpahan jo jotain vihjailtavaa, kun minäkin olen pitkästä aikaa saanut aikaan muutakin kuin romaanikässärien kanssa painimista.

Kansi Marraskesi

Kansi: J.S. Meresmaa

Lokakuussa ilmestyy Marraskesi. Olen aivan varma, että typoan ilmestymiskuukauden marraskuuksi jossain tiedotteessa. Se annettakoon hataralle päälleni anteeksi. Mutta lokakuussa se on tuleva. 11 novellia iholta ja ihon alta. Minä olen mukana tarinalla, joka flirttailee scifin kanssa. Eli loikka mukavuusalueen ulkopuolelle hämmentää minua itseänikin. Mutta kun satuin lukemaan artikkelin, jossa tekoihoa valmistettiin hämähäkin seittiin. Kaikki on hyvää varastettavaksi.

Lisäksi olen tökkinyt punakynälläni niin ollen syksyllä ilmestyvää kummakollegan Maija Haaviston Adeno-romaania, joka on jo paljon uskottavampaa scifiä ja pelien keskellä tulevaisuudenkuva, joka ei ehkä ole kovinkaan spekulatiivinen. Kaikkea jännittävää olen oppinut toimittaessa.

Odotan siis syksyä melkein yhtä innolla kuin nyt valon lisääntymistä ja silkkaa kesää.

spacer

#pojatkinlukee

Kun nyt on kerran kirjavinkkejä ympäri intterwebsiä annettu, niin osallistunpa minäkin #pojatkinlukee-kampanjaan. Saavat näitä tytötkin lukea, suosittelen jopa.

7+

kuka pelkää noitiaRoald Dahl: Kuka pelkää noitia
Tämä ei ole satu, tämä on tarina oikeista noidista. Oikeat noidat ovat vaarallisimpia olentoja maanpäällä. Mistä voit tietää kuka on oikea noita ja kuka vain tavallinen herttainen rouva? Jos et vielä tiedä, sinun on parasta ottaa se nopeasti selville – sillä oikeat noidat eivät inhoa mitään niin paljon kuin lapsia ja heillä on kaikenmoisia keinoja päästä näistä eroon. Tämä tarina kertoo kaiken mitä sinun tarvitsee tietää.

Roald Dahlin kirjat ovat hupaisessa anarkistisuudessaan ehdotonta luettavaa. Hyvä voittaa, lapset samoin, ainakin jos päättävät olla tarpeeksi fiksuja. Kuka pelkää noitia -kirjan päähenkilö on isoäitinsä kanssa lomaileva poika, joka kirjan myötä muutetaan hiireksi. Sopivasti vinoutunut tarina ei ehkä sovi herkimmille tai pienimmille, mutta huvittaa hurjasti niitä, jotka eivät noitia pelkää.

10+

KerjäläisprinsessaMagdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry -sarjan aloittava osa.)
Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Prinsessa-sanaa tämän trilogian avausosan nimessä ei pidä säikähtää. Kirja on silkkaa vauhtia, vaarallisia tilanteita ja Magdalena Hain hienoa sanankäyttöä alusta loppuun. Sopii jokaiselle seikkailunnälkäiselle lapselle, osapuilleen kymmenestä vuodesta ylöspäin.

jadeTaru Mäkinen: Jade ja autiotalon jengi (Jade-sarjan aloittava osa.)
14-vuotias Janni asuu äitinsä ja chileläisen isänsä kanssa vanhassa puutalossa Linnunlaulun alueella, Töölönlahden rannalla. Samassa talossa asuu myös Jannin ystävä ja luokkatoveri Reija. Puutaloalueen idylliä alkavat häiritä oudot tapahtumat: ryöstöt, pahoinpitelyt, uhkailut. Naitä asioita joutuu selvittämään Jannin poliisi-äiti, Hurja-Helluksi kutsuttu. Juttuja ratkaisemassa on myös Jade, ketterä ja voimakas, joka tyrmää kovimmankin jengiläisen. Mutta kuka Jade on? Sitä ei tunnu kukaan tietävän. Hän tulee ja menee, mutta on aina mukana ratkaisevalla hetkellä.

Luin Jade-kirjoja ahmimalla tuossa joskus 10-12-vuotiaana. Vielä nytkin niiden aihepiireissä tuntuu olevan paljon ajankohtaisuutta: joukkoon kuulumisesta, ennakkoluuloista, maahanmuuttajista, erilaisuudesta (näkövammasta), sukupuolirooleista. Kirjat koskettavat rankkojakin aiheita, mutta rennolla ja humoristisella otteella.

14+

saloranta_hopea-arkun-metsastajatTuomas Saloranta: Hopea-arkun metsästäjät
Hurlannin kuningaskunnassa eletään vaaran vuosia. Itäisten provinssien rajanaapurit, julma Idän keisari ja häijy Pohjolan emäntä, aiheuttavat jatkuvia kahnauksia, ja rajaseudun linnoittaminen kohtaa odottamattoman takaiskun, kun tukkilaistyömaan palkkarahat anastetaan. Tämän selkkauksen keskelle saapuvat tohelo velho-oppilas Taavetti Rummukainen sekä suurisuinen kulkumies Retuperän Aapo. Heidät pestataan hopea-arkun jäljille lähetettävään seurueeseen, jota johtaa häväistysjutun vuoksi epäsuosioon joutunut upseerikokelas Anders Kippelström. Mukaan liittyvät harhaoppinen apupappi isä Jeremias sekä varjoaankin säikkyvä jäljittäjä Oravainen, eikä kenelläkään joukosta tunnu olevan aivan puhtaita jauhoja pussissaan.

Hopea-arkun metsästäjät on kevyttä seikkailukirjallisuutta parhaimmillaan. Se ei edes yritä ottaa itseään vakavasti. Kirjassa sekoitetaan autuaasti suomalaisia perinteitä rillumareihengessä, vanhoja taruja ja uudempia aarteenmetsästyskertomuksia. Kirja on nopealukuinen ja juuri siinä nopealukuisuudessaan äärimmäisen viihdyttävä. Jo aikoinaan tämän lukiessani tuli mieleen, että tämä pitäisi ehdottomasti laittaa yläasteikäisille pojille vinkattavaksi.

sokkeloportaikkoWilliam Sleator: Sokkeloportaikko
”Peter näki ympärillään pelkkiä portaita. Korkeuksissa sijaitseva lepotaso, jolla hän seisoi, näytti olevan ainoa tasainen paikka. Ylä- ja alapuolella näkyi porrassyöksyjä niin laajalti kuin saattoi erottaa. Kaiteita ei ollut. Portaat nousivat ja laskivat, kääntyivät jyrkästi, haarautuivat, yhtyivät vaarallisiksi kierteiksi, ylittivät ja alittivat toisensa. Ne eivät olleet ulkotilassa, mutta Peter ei pystynyt erottamaan seiniä, kattoa tai lattiaa. Hän näki pelkkiä portaita.
Miksi hänet oli tuotu tänne?”
Kammottavasta, suljetusta sokkeloportaikosta löytyy neljä muutakin nuorta. Kestää kuitenkin kauan ennen kuin heille alkaa paljastua, miksi heidät on eristetty tähän epäinhimilliseen rakennukseen. Ja kun se selviää, alkaa armoton kamppailu, jossa hyvä ja paha käyvät taistelua ihmisen sisimmästä.

Tämä kiehtoi nuorena niin, että olen lukenut kirjan useita kertoja. Taitaa vieläkin olla hyllyssä kotipuolessa. Voisi sanoa
Sokkeloportaikon olevan jokseenkin dystooppista scifiä ihmiselle, joka ei koskaan ole kummemmin välittänyt dystopioista tai scifistä.

spacer

Toisen kirjan kynnys

Usein sanotaan, että toinen kirja on se vaikein. Esikoista saatetaan raapustella hiljakseen vuosikausia, ilman kummempaa sisäistä tai ulkoista painetta. Sen kanssa onnistutaan – tai sitten ei, ja otetaan uusiksi. Toisen kirjan kanssa paineena on jo se, mitä ensimmäinen mahdollisesti kantaa mukanaan. Useilla paineena on myös kasvanut tietoisuus omasta kirjoittamisesta: mitä enemmän kehittyy, sitä kriittisemmäksi tulee myös itseään kohtaan.

Muistelisinkin lukeneeni, että huima määrä esikoiskirjailijoista jää esikoiskirjailijoiksi. Puolet? Kolmannes? Suuri luku kuitenkin.

Lainattakoon tähän väliin Riku Korhosen viisautta muutaman vuoden takaa:

Tarkoitan koko sitä tiedostettujen ja tiedostamattomien lainalaisuuksien monimutkaista sekasotkua, jota kirjalliseen maailmaan astuessaan alkaa haluamattaankin itseensä iskostaa. Siihen ensi kertaa tutustuessani ainakin minä olen ailahdellut toiveikkuudesta kyynisyyteen, piittaamattomuudesta pakenemisen haluun, viheliäisestä inhosta iloon. Nyt toista kirjaa vaivihkaa valmistellessani tunnen kuuluvani niihin, jotka uskovat jotenkuten sen maailman liepeillä selviävänsä. Silti huomaan aika ajoin haikailevani takaisin menetettyä harrastajakirjoittajan viattomuuttani. Kaiketi hivenen surumielinen totuus on, ettei neitsyyttään voi menettää särkemättä jotain itsestään, ja tämähän sivumennen sanoen pätee myös poikuuteen, vaikkei sitä aina ääneen myönnetäkään.

(Sivumennen sanoen, Riku Korhonen on sittemmin julkaissut neljäkin varsin tunnustettua romaania.)

Olen tässä Tulen tyttärien ilmestymisen jälkeen lyönyt varpaita säännöllisin väliajoin toisen kirjan kynnykseen. Kauhean vaikea yrittää kirjoittaa mitään älykästä, kun tietää, että sen pitäisi olla julkaisukelpoista. Olen kuopassa, jossa tietoa ja itsekritiikkiä on liikaa, mutta silkkaa kokemusta ja rutiinia vielä liian vähän.

Sitten kummastelen ajatuksiani. Ei nyt työn alla oleva kässäri ole mikään “toinen kirja”. Se on neljäs kirjoittamani täysmittainen romaanikäsikirjoitus. Neljäs. Siihen nähden, että ihkaensimmäisen kirjoitin puolivahingossa joskus talvella 2011-2012, tätä voisi pitää ihan kohtuullisena tuotteliaisuutena, vaikka vasta yksi on kansien väliin päätynyt.

Olen ollut kässärin kanssa siinä vaiheessa, jossa kaikki mahdollinen tuntuu huonolta. Surffaan aallonharjalta niiden pohjalle: yhtenä hetkenä kerron innoissani tarinaa, josta haluan saada kaiken selville. Toisena hetkenä olen varma, ettei kukaan halua lukea sitä. Vain minua kiinnostaa. (Muotoilin tämän toisaalla sanoin: “Tekisi mieli mennä komeroon itkemään, kun en osaa.”) Paitsi että minuahan juuri pitääkin kiinnostaa. Ylös, alas ja taas ylös. Kustantajien sähköpostihylsyt (nro kolmosesta) kirpaisevat, mikäli mahdollista, vielä enemmän kuin esikoista tyrkyttäessä. Minunhan pitäisi osata. Olen osannut kerran, miksi en kelpaa enää?

Eilen tuijotin 40 000 sanan rajapyykin ylittänyttä kässäriä. Istuin takamukselleni, vedin kirjoituskynsikkäät käteen (täällä on viileää, ranteita vihloo muuten) ja koetin kirjoittaa. Muutaman sanan. Muutaman lauseen. Sata sanaa, kaksisataa. Sitten tökkäsi. Olen saanut kirjoittamiseen tiettyä arkirutiinia ja osaan jopa pakottaa itseni kirjoittamaan, huvitti tai ei. Mutta eilen tökkäsi.

Hengitin syvään ja päätin ottaa selvää, mikä kässärissä on niin huonoa. Luin läpi mitä on tullut sanottua. Aamuyhteen saakka. Ei se nyt niin susihuono olekaan. Siinä on ongelmansa, mutta taidan lakaista ne piiloon maton alle. Ryömikööt sieltä esiin kunhan kässärin eka versio on valmis. Nyt en rupea tappelemaan yhdenkään demonin kanssa. Ihan tarpeeksi on kiukuttelevia romaanihenkilöitä taltutettavana tulevilla sivuilla.

Jos ei hypähtely kevätlampaan tapaan onnistu, niin ryömitään sitten sen toisen neljännen kirjan kynnyksen yli. Olkoon huono. Se on vasta käsikirjoitus. Ja siinä on kurpaleita. Voiko olla täysin onneton, jos maailmassa on kurpaleita?

Writer's Mental Map

[Kuva: Anne Emond, bongasin täältä.]

spacer

Ja minäkö en muka tunne omaa lastani?

Kyllä sitä esikoiskirjailijan elämään mahtuu kaikkea uutta.

Esimerkiksi kun huomaa, ettei ole koskaan kirjoittanut kirjasarjaa. Sitten kun alkaa kirjoittaa jatko-osaa (tunnustetaan: tässä tapauksessa Tulen tyttärien jatko-osaa), niin joutuu hämmentävien uusien tilanteiden eteen. Kasassa on parikymmentätuhatta sanaa, ja joudun jatkuvasti tarkistamaan erinäisiä yksityiskohtia kirjasta.
Mitä ilmausta käytinkään tästä asiasta?
Mitä sanaa tästä aiheesta?
Millä rytmillä tämä henkilö puhuikaan?
Kirjoitinko tämän saman asian jo toisin?
Jos sanon näin, toistanko liikaa itseäni?
Miltä se-ja-se sivuhenkilö näyttikään?
Oliko sillä sukunimi? Mikäihmeseon?
Kuinka kuvailin tämän paikan?

Ja minä kun kuvittelin tuntevani Tulen tyttäret etu- ja takaperin. Yllättävän äkkiä se unohtuu. Tai äkkiä ja äkkiä, onhan ilmestymisestä jo toista vuotta ja olen puuhannut muuta tässä välissä.

Oikein mukavaa on kuitenkin ollut päästä kunnolla kiinni Laventelinsiniseen (raukalla ei ole edes kunnon työnimeä). Paljon sieltä nousee taas pintaan. Maailma on tuttu. En ole enää aivan uuden äärellä. En epäröi kykenenkö kirjoittamaan kokonaisen fantasiaromaanin; siihen kyllä pystyn. Eri asia minkälaisen. Joudun tasapainoilemaan uuden ja jo kerrotun välillä. Kuinka paljon on oikea määrä vanhojen tapahtumien ja taustojen avaamista, jotta mahdollinen uusi lukija pysyy kärryillä mutta Tulen tyttäriä lukenut ei kyllästy toistoon. Joudun valitsemaan mukaan otettavia ja pois jätettäviä henkilöitä ja juonikuvioita. Moneen kertaan olen pistänyt soppaa uusiksi.

Vaan, eipä siinä. Eletään vuotta 17 j.e.k.t. (jälkeen edellisen kirjan tapahtumien). Luvassa on vanhoja tuttuja, mutta myös aivan uusi keskushenkilö. Vähemmän romantiikkaa ja enemmän inhottavaa ajankohtaisuutta (kaikkea sattuu). Olen oikeastaan aika innoissani, vaikka kässäri onkin vielä pääosin kuvia mielessä ja aikajanoja muistikirjassa. Tätä on kiva kirjoittaa! Ehkä tästä vielä tulee kirja.

gairaut-falicon-201109-0038

Kissaa ei kiinnosta.

spacer

Itsevalaisevaa tarinankerrontaa

Marko Hautala: Itsevalaisevat Tammi, 2008 kansi: Saku Heinänen

Marko Hautala: Itsevalaisevat
Tammi, 2008
kansi: Saku Heinänen

Luin Marko Hautalan Itsevalaisevat. Siitä ensin muutama sana.

Marko Hautalan nimi kipusi varsinaisesti tietoisuuteeni tässä joskus taannoin, kun erinäisissä nettiyhteyksissä kuiskailtiin Kuokkamummo, Kuokkamummo… Itsevalaisevat tarttui mukaani Kirjamessuilta, ja nyt sitten onnistuin jopa sen lukemaankin. Kirjassa on hirveästi hyvää: se on nopealukuinen eri genrejen välimaastoon sijoittuva romaani. Se on jännitystä, eikä sitten kuitenkaan. Kauhua vain osin, tosin niiltä osin… kauhua. Spekulatiivisyys on varsin spekulatiivista, sitä saattaa olla tai sitten ei.

Kieltä on arvioitu suuntaan ja toiseen. Minä viihdyin kielen ja kerronnan kanssa hirveän hyvin. Se oli jotenkin kotoisaa. Tunnistin seasta piirteitä, jotka toistuvat omassanikin, ehkä jopa maneeriksi saakka. Mutta kirjan lukeminen oli mukavaa kuin lämpimässä vedessä kelluminen.

Varsinaisesti kuitenkin se, mikä minut kirvoitti kirjoittamaan, oli tarina. Tai oikeastaan sen lopetus, jota ei ole. Kaikki langanpäät jäävät leijumaan ilmaan. Minä odotin jotain enemmän. Jotain solmimista, jotain mikä olisi selitetty. Saattaa olla, että olin huolimaton lukija; että ratkaisu tiettyihin asioihin oli tarjottu aiemmilla sivuilla, että minä vain olin ohittanut sen huomaamatta.

Tämä sai (taas kerran) pohtimaan itseäni lukijana ja kirjoittajana. Olen selkeiden tarinoiden ystävä. Alku, loppu, kuljeskelua siinä välissä. Minusta ei saa ihailijaa kovin monimutkaisilla viritelmillä. Useat sanovat, että kirjallisuus on sitä parempaa, mitä haastavampaa se on… siihen mielipiteeseen en voi yhtyä. Ei, tarinan ei pidä olla mitätön, päinvastoin. Se voi olla monipolvinen ja kekseliäs. Mutta jos kirjan ainoa tarkoitus on haastaa lukija, kieputtaa abstrakteja käsitteitä ja jättää lopulta kaikki tulkinnan varaan, niin se ei ole minun kirjani.

Tämän pohjalta sitten pähkäilin, eikö kirja saisi haastaa ollenkaan? Saa mutta niin, että päälimmäinen tunne ei ole turhautuminen. Minä esimerkiksi pidän kielestä, joka ei anna kaikkea ilmaiseksi. Muttei myöskään vaadi pohtimaan jokaista luettua lausetta. Kirjoittajana teen sitä mitä haluaisin lukea. Satunnainen hyppelehtiminen epämukavuusalueelle on kuitenkin antoisaa, joten ehkä joskus kirjoitan jotain aivan omituista. Vaikeaa. Nih, vapiskaa.

Itsevalaisevat ei ollut vaikea, ei edes hyppy epämukavuusalueelle, kunhan jätti vähän nälkäiseksi. Luen Hautalalta varmasti muutakin, niin miellyttävää oli kielessä kelluminen.

spacer

Kevään 2016 parhaat kirjatärpit (pienkustantajaversio)

Vuosi on kääntynyt valoa kohden. On siis hyvä katsoa kevääseen. Kirjoitin taannoin pienkustantajaversion syksyn parhaista lukuvinkeistä. Koska tällaisia listoja ja vinkkejä pienlevikkisistä kirjoista ehdottomasti tarvitaan, tässäpä lukemista etsiville tärppejä kevään 2016 kirjoista. Kuten viimeksikin sanoin, lista ei ole millään tapaa kattava, joten itse kukin saa vapaasti antaa omat kirjavinkkinsä kommenteissa! Ja saatanpa tätä hieman täydentää myös sitten, kun viimeisetkin saavat kevään ennakkotietoja eetteriin.

books spring

Kaunokirjallisuus

Stepanin koodeksi -antologia

“Siitä saakka, kun Stepanin koodeksina tunnettu kirja löydettiin Kutná Horan hopeakaivoksista 1400-luvun alkupuolella, se on kylvänyt ympärilleen hulluutta, tuhoa ja kuolemaa. Sen salakavala voima ei ole lainkaan vähentynyt vuosien saatossa, vaan pikemminkin kasvanut.”
Kyselyni varmisti, että kolmas Stepanin koodeksi -antologia ilmestyy tämän kevään aikana. Kirjan nimestä ei tosin minulla ole vielä tietoa. Korvamerkkaan silti yhden niteen heti itselleni! Edelliset olivat vallan hienoja, etenkin Hopeoidun vainajan olen kehunut moneen kertaan. On meillä tässä maassa hurjasti taitavia novellikirjoittajia… (Kuoriaiskirjat)

 

Liliana LentoDionnen tytöt

Uteloiduin Liliana Lennon esikoisromaanista, sillä olen lukenut useita tähän maailmaan ja näihin henkilöihin liittyviä tekstejä aiemminkin. Eikä Suomessa ole liikaa chick littiä ja fantasiaa sekoittavaa kirjallisuutta… Dionnen tytöt vie lukijan kuvitteelliseen maahan, Fretanniaan, keijujen, ihmisten ja menninkäisten luo. Ilahduttavaa on se, että tässä ei olla ns. perinteisessä fantasiamaailmassa, vaan hyvin nykyaikaisissa oloissa. (Torni)

 

Aleksi PeuraBalladi eksyneille

Aleksi Peuran nimi on tuttu muualta, mutta hänen romaanejaan en vielä ole lukenut. Tämä saattaa hyvinkin eksyä lukulistalle. Tornin sivuilla sanotaan, että Balladi eksyneille on pseudo-historiallinen fantasiaromaani: se on kirjoitettu kuin historiallinen romaani, mutta se sijoittuu fantasiamaailmaan. Romaanin maailmassa ei räiskitä tulipalloja rynnistävien örkkien päälle, taikuutta ei tunneta ja hirviötkin ovat pääosin ihmisiä. (Torni)

 

Anna AhmatovaOlen äänenne. Kootut runot 1904-1966

Tästä teoksesta kiinnostuin taannoin lukiessani jonkin lehtijutun Anneli Heliön laajasta ja pitkäaikaisesta suomennustyöstä. Anna Andrejevna Ahmatova kuului runoilijoiden suureen kvartettiin, jossa hänen lisäkseen olivat Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam ja Boris Pasternak. Heidän runoutensa hallitsi Venäjän kirjallisuutta vallankumouksen jälkeen puolen vuosisadan ajan. 840-sivuinen teos sisältää lähes 600 sivua runoja, Ahmatovan laajan elämäkerran sekä ainutlaatuisen Ahmatovan elämästä kertovan valokuvaliitteen. (Kirjokansi)

 

Kari VälimäkiSikafarmari

Minun oli vaikea valita Osuuskumman kevätkirjoista yhtä tai kahtakaan, joten vilkaiskaa mitä kaikkea muuta hienoa siellä on: http://osuuskumma.fi/osuuskumman-kevat-2016/ Hirviöitä! Historiaa! Ritareita! Siipirattaita!

Mutta mennään nyt Sikafarmarilla, koska Välimäen aiempi Todensanat minua niin suuresti ilahdutti. Sikafarmari on taattua Välimäkeä, absurdi veijaritarina, jonka rivien väleissä karjuu leijona. Nuoruudestaan toipuva Kalevi vihaa kylmyyttä ja pimeyttä. Kun hänelle tarjoutuu tilaisuus lähteä Afrikkaan tahkoamaan rahaa, hän ei epäröi vaan tökkää nimensä sopimuspaperiin. Afrikassa hän kohtaa noitanaisen, Habikan, joka houkuttelee miehen takaisin Suomeen viljelemään sikoja ja tarjoamaan elämyksiä ihmisille. Kun mutkat suoristuvat, paluuta entiseen ei ole. (Osuuskumma)

 

Erkka Leppänen & Petri HiltunenKirotun maan ritari

Kah, lisää Praedoreja. Vaskikirjojen takapiru Erkka Leppänen julkaisee kokonainen kokoelmallisen Petri Hiltusen luomaan fantasiamaailmaan sijoittuvia novelleja. Tarinat ovat perinteitä kunnioittavaa miekkaa ja magiaa modernilla otteella. Kirotun maan ritari kokoaa kaikki Leppäsen vanhat ja uudet praedor-novellit kronologiseen järjestykseen. Sarjakuvataiteilija Petri Hiltusen luoma Jaconia on harmaasävyinen fantasiamaailma, joka on tuttu Praedor-sarjakuvista ja -roolipelistä sekä monen muunkin kirjoittajan tarinoista. Falacin seikkailut ovat Hiltusen itsensä kuvittamia. (Vaskikirjat)

 

Teresa Myllymäki Karhulehto

Myllymäen Karhulehdon sanotaan saaneen inspiraationsa heavymusiikista ja suomalaisesta luonnosta. Romaanin tapahtumat vievät takautumien avulla 1900-luvun alkuun, sota-aikaan ja lopulta nykypäivään, joka saa selityksensä menneisyydestä. Vaikka suru, mustasukkaisuus ja kuolema ovat kirjassa vahvasti läsnä, on kirjan tärkein sanoma kuitenkin ikuinen rakkaus. (Reuna)

 

Kari HanhisuantoPelkopeli

Pelkopeli on jo Hanhisuannon yhdeksäs kirja ja viides rikosromaani, mutta tässä kirjassa mielenkiintoista on sen tekotapa. Sitä on kirjoitettu julkisilla paikoilla (mm. suorassa radiolähetyksessä) ja kirjoittaessa tavatuilta ihmisiltä on kerätty materiaalia tarinaan. Pelkopeli kertoo sarjamurhaajasta, joka valitsee uhrinsa ensin sattumanvaraisesti ja myöhemmin kotikaupunkinsa asukkaista. Alkaa peli, jolla tekijä haluaa mahdollisimman paljon julkisuutta. Hän yrittää saada pikkukaupunkilaiset pelkäämään. (Reuna)

lukeva tyttö

Tietokirjallisuus

Esa SeppänenRaavi niskaa – matka tietokirjailijaksi

Avaimen kevätkuvastossa on vaikka mitä jännää. Minua kiinnostaa etenkin tämä omaelämäkerrallinen tietokirjoittamisopas. Ehkä kuvittelen joskus kirjoittavani tietokirjallisuutta. Katalogin esittely: Pitkän uran tietokirjailijana tehnyt Esa Seppänen antaa kirjassaan ohjeita arkistossa asioimiseen ja lähteiden käyttämiseen, mutta keskittyy myös siihen, millaisen henkisen prosessin kirjailija käy läpi, kuinka paljon kirjan vastaanotto jännittää ja miten tietokirjailija ajattelee ja toimii. (Avain)

 

Katja Jalkanen ja Aino-Maria SavolainenKorot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon.

Eikä parane unohtaa myöskään Lumiomenan Katjan ja Amman lukuhetken Aino-Marian jo toista yhteiskirjaa, joka on selkeästi äärimmäisen vakavalla mielellä kirjoitettu opus siitä, mistä löytää taidetta, mitä kirjoja lukea, miten pukeutua teatteriin ja kuinka herättää kulttuurinälkä. (Avain)

 

Pirjo SuvilehtoLeikki vuoden jokaiselle päivälle

Siitä kirja meille kaikille mielikuvituksettomille vanhemmille. Kirjan ensimmäisessä osassa perehdytään leikin tarkoitukseen ja tärkeyteen lapsen elämässä, ja sen toisessa osassa tarjotaan pelejä, leikkejä, tarinoita ja muita tehtäviä vuoden jokaiselle päivälle. (Nemo)

spacer

Vuosikatsaus

Olen joskus (usein) hyvin kuuluvasti sanonut, että inhoan lehtien “tän vuoden parhaat kirjat” -listoja, jotka julkaistaan vuoden lopussa. Hitostako ne tietävät, kun joulukuuta on vielä jäljellä? Kaikkiko olette lukeneet, häh? Ja joka tapauksessa listoilla on aina ja samaa…

Mutta nyt syyllistyn samaan syntiin. Teen vuosikatsauksen, vaikka vuosi ei ole vielä aivan lopussa. Vuodenvaihteessa en aio vaivata tällä päätäni, ja nyt on tarve prokrastinoida.

Viime vuoden katsaukseni otsikoin sanoilla “isoja onnistumisia ja epätoivon suota“. Vähän samaa se on ollut tänäkin vuonna.

Kirjoittamisesta

Kirjailijan vuotta on tietenkin leimannut yksi romantillinen romaani. Tulen tyttäriä ilmestyi loppuvuodesta 2014, joten iso osa palautteesta on tullut vasta tämän vuoden puolella. Ja voi mitä palautetta se on ollutkaan! Olen ollut suorastaan häkeltynyt siitä, kuinka hyviä arvioita ja kuinka laajaa blogihuomiota kirja on saanut. Vaikka kaikkia ei voikaan aina miellyttää… tai ylittää lehtiarviokynnystä. (Tai, Tähtivaeltajassa oli pieni arvio.)

Alkuvuodesta ajattelin työstäväni sitä yhä jokseenkin hypoteettista jatko-osaa Tulen tyttärille, mutta olin niin kurkkuani myöten täynnä koko maailmaa, että oli pakko ottaa muuta työn alle. Annoin itseni tarttua takaraivossa vaivanneeseen ideaan järvestä kadonneista kaloista. Kirjoittelin suunnitelmaa hiljakseen kasaan, kunnes Kirjastoapurahalautakunta hämmästyksekseni uskoi siihen, ja sen tuen avulla olen voinut keskittyä kirjoittamiseen jokseenkin rauhallisemmin mielin tämän syksyn aikana.

Sähkönsinisen suunnitelma on venynyt ja paukkunut moneen kertaan, ja käsikirjoituksen ensimmäisen version lopun kirjoittaminen oli melko konkreettisesti tuskaa. Lause. Kerrallaan. Mutta nyt on kasassa. Minulla on vahva tunne, että siitä puuttuu jotain olennaista. Jotain jota en vielä ole aivan oivaltanut. Mutta se oivallus on lähettyvillä, se hiipii luokseni yksittäisinä kuvina.

vuoret

Olen myös jälleen piirtänyt vuoria, version toisensa jälkeen.

Tämän joulukuun alun maanisemman kauden käytin hyväkseni myös editoidakseni vanhaa kässäriä, joka on roikkunut pöytälaatikossa useamman vuoden. Siihen liittyvä epävarmuus taas on aivan toisenlaista. Siinä ei ole paljoa oivallettavaa, mutta pelkään, että se tippuu jonkinlaiseen kohdeyleisötyhjiöön. Päättäkööt kustantajat.

Nyt olen sitten ollut melko lailla takki tyhjänä. Väittävät, että pitäisi tehdä seuraavaa, jottei jumiutuisi miettimään kustantajia, mutta minä olen istunut sohvalla ja siivonnut ja istunut sohvalla. Ei herranjesta kirjoittamista ennen ensi vuotta. Ainakaan muuta kuin kirjoittamisopintojen pakollisia.

Tosiaan, olen tekstieni kanssa jokseenkin samalla viivalla kuin ensiteoksensa julkaisusta haaveilevat: kustantajaa ei vielä ole. Kumpikaan ei sovi Osuuskumman linjaan (toinen on nuortenkirja, toinen realistinen), joten samassa kustantamokierteessä ollaan, taas.

Tapahtumista

Ulkosavolaisen kirjailijan elämää tahdittavat ne olennaisimmat tapahtumat. Minulle ne ovat tänä vuonna olleet kesäkuinen Archipelacon Maarianhaminassa ja lokakuiset Helsingin kirjamessut.

Archipelacon oli mukavaa vaihtelua Finnconille. Ahvenanmaalle ei nimittäin tule lähdettyä täältä kaukaa ilman hyvää syytä, vaikka olenkin jo pitkään halunnut roudata sinne koko perheen. Nyt oli tilaisuus. Paljon fandom-porukkaa kahdesta maasta ja kauempaakin, monta päivää pienissä tiloissa. Oikein onnistumisen avaimet siinä. Osallistuin minä pariin ohjelmaankin ja raportoin raadollisen totuuden bloggaripaneelin tapahtumista.

Kirjamessuilla minulla taas oli onni osaltani näyttää, että kirjan elinikä on pidempi kuin puoli vuotta. Olin ohjelmassa mukana mm. KirjaKallion lukiolaisten haastateltavana Tulen tyttärien osalta. Aika tarkalleen kirjan yksivuotissynttäreiden aikaan.

KirjaKallion lavalla.

KirjaKallion lavalla.

Vaan enpähän ollut lainkaan niin paniikissa osallistumisesta kuin viime vuonna. Muistan vieläkin kuinka käteni tärisivät, kun kirjoitin ensimmäisiä omistuksia uunituoreisiin Tulen tyttäriin. Nyt onnistuin jopa satunnaisesti kuulostamaan fiksulta. Ehkä.

Jotain muuta

Syksyn hyvä uutinen oli Tulen tyttärien pääseminen Kuvastaja-palkinnon lyhytlistalle. Se oli hyvä asia se, vaikka kyllähän tuota valehtelisin jos sanoisin, etteikö voittaminenkin olisi käynyt hetkellisesti toiveissa.

Atorox-kilvan lyhytlistalla taas oli Ruumiittomat-antologiasta löytyvä novelli Ruusunnuppuni, kaikkeni. Mutta siinä raukka ei kivunnut edes kärkikymmenikköön. Ilahduttavaa silti, eittämättä!

Ja jos mietitään tämän blogin vuotta 2015, niin pitää katsastaa hieman kaikkea luettuakin. Luulen, että vuoden parhaimmistoon ovat kuuluneet kesällä luetut fantasiasarjat sekä Hopeoitu vainaja -antologia. Näitä olen iljennyt suositella aina, kun suosittelua tarvitaan.

Siinä kai olennaisimmat. Pian vetäydyn puolittaiselle joululomalle. Vielä olisi taitettavaa, luettavaa ja kommentoitavaa jonossa. Ja ne hiivatin kirjoittamisopinnot, joita vältelläkseni naputtelin tätäkin…

spacer

Upposin vanhaan vaaleanpunaiseen

Olen koettanut viime päivinä/viikkoina saada kasaan kirjoittamisopintoja. Kuten kaikki tietävät, mikään ei ole tehokkaampaa motivointia ihan muun kirjoittamisen pariin kuin keskeneräisenä poltteleva essee tai novellianalyysi.

Olen siis kaiken muun ohessa viettänyt iltojani myös perkaamalla ikivanhaa kässäriä, josta olen nyt päättänyt saada kasaan sellaisen, että sitä ilkeäisi vaikka joskus ehdottaa jollekulle julkaistavaksi. Melkoista hommaa on vanhan uudelleenkäsittely:

1) Tuijota tiedostoa epätoivoisena. Lue palasia sieltä täältä ja ole varma, ettei koko homma kelpaa mihinkään muuhun kuin virtuaalisen saunan sytykkeeksi.

2) Löydä kovalevyltä myöhemmin kirjoitettuja palasia, jotka saattaisivat… ehkä, mahdollisesti… kelvata osiksi kokonaisuuteen.

3) Koe uusi epätoivon hetki: “Jos mä liitän nää tähän, mun pitää aloittaa hela hoito ihan uudesta kohdasta. Mutta kun tää aloitus oli hyvä!”

4) Tulosta kaikki. Ihan kaikki. Kiitä itseäsi siitä, että hankit taannoin lasertulostimen.

5) Levitä se kaikki eteisen matolle. Tuijota kasaa turtuneena. Lue koneella olevaa tiedostoa uudestaan. Lue paperikasaa.

6) Tee vihdoin päätös siitä, mikä noin niin kuin näppituntumalta vaikuttaa kässärin heikoimmalta puolelta. Niitä on kaksi. Ensinnäkin rakenne. Liikaa toimintaa pysäyttäviä takaumia. Aloitetaan sitten aiemmin aikajanalta. Toinen heikkous on kerronnan tasolla. Ihmeellisiä selostuspätkiä siellä seassa, ne on kirjoitettava… dynaamisemmiksi.

IMG_1169

7) Järjestele luvut ja uudemmat pätkät uusiksi. “Tää tulee tähän… eiku tähän. Tämä on toistoa. Tuo käy ilmi jo aiemmin. Tähän tarttee tämän, ettei homma mene kryptiseksi.” Liitä ne klemmareilla luvun paksuisiksi nipuiksi.

8) Tee Ihan Uusi Scrivener-tiedosto ja leikkaa-liimaa vanhoista luku kerrallaan oikeaan järjestykseen. Käy saman tien tekstiä läpi pintapuolisesti. Se on huisia hommaa se. Siellä on seassa paljon korostuskynälle tehtävää. Sinisellä ne kappaleet, jotka pitää kirjoittaa uusiksi. Vihreällä “lavenna tätä”. Punaisella “tiivistä tätä”. Keltaisella muuten vain muistiinpanot. Kärsi au-au-auts-hetkistä, kun seassa on niiiin huonoa. Ja sitten saman tien sellaisista hetkistä, joina tajuat kirjoittaneesi jotain, josta et enää saa samalla tavalla kiinni. Häpeämätöntä kirkasta proosaa, josta kuultaa läpi silkka kirjoittamisen ilo. Ei tää oikeastaan niin huono olekaan. Oikeastaan tää on varsin hyvä.

9) Liikutu loppulukujen kohdalla. Vaikka kuinka hyvin tiedät tapahtumat, niin liikutut silti. Kai sitä voi pitää hyvänä merkkinä, että edes kirjailija liikuttuu tekstistään? Jos ei, miten se muitakaan liikuttaisi?

Henkilöt ovat yhä omassa elämässään hukassa olevia räpeltäjiä. Ja minä heitä rakastan ja vihaan yhtä vilpittömästi. Minä rakastan ja vihaan sivuhenkilöiden pientä kliseisyyttä, joka sitten kuitenkin niin hyvin sopii kokonaisuuteen. Minä rakastan ja vihaan draamakuningatarkäänteitä, jotka asettuvat tällaiseen YA-viihdekirjan kaavaan mainiosti.

Oikeastaan tää on varsin hyvä.

Kunhan tämän saa joskus korjattua kuntoon.

spacer