Luen ja kirjoitan

Iida Sammalisto – Tähtimosaiikki

[Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow-sivustolla.]

Tähtimosaiikki on 20-vuotiaan Iida Sammaliston esikoisteos. Kirja on itsenäinen, lähtökohdiltaan hyvin perinteinen nuorille suunnattu fantasiatarina: on ennustus, uhkaava suuri paha, tahtomattaan sankariksi päätyvä sankari ja hänen uskollinen apurinsa.

Lupus kuuluu tähtien kansaan, joka tuntee maan – Ruskan – ihmiset ja olot lähinnä vain tähtimosaiikkiin kirjatuista opetuksista. Eräänä päivänä hän näkee ennustuksen, jonka mukaan suuri paha uhkaa taivasta ja taivuttaa Ruskan ihmiset ikeensä alle. Lupus lähtee etsimään vaeltajaa, kettunsa kanssa kulkevaa Sunaa, joka voisi voittaa pahuuden.

Kirja nostaa esiin teemoja valinnanvapaudesta ja toisaalta vastuusta, joka kulkee valintojen mukana. Kysymyksiä esitetään monelta kantilta. Mitä tehdään oman päätöksen myötä ja mikä taas on tullut ylhäältä määrättynä? Kuinka paljon kohtaloonsa voi vaikuttaa? Tähtimosaiikki on myös tarina pyyteettömästä rakkaudesta ja ystävyydestä, vaikka varsinaista romanssia sivuilla ei nähdäkään.

Tähtimosaiikki on nuortenkirja hyvässä ja pahassa. Kirja on jollakin tapaa hyvin sympaattinen. Se on paikoittain lähes runollinen ja aiheestaan huolimatta perusoptimistinen ja helppolukuinen. Lukijan on mukava seurata matkaa niin vuorille kuin Korppiruhtinaan tornillekin saakka. Väkivallalla ei herkutella, vaikka henkilökaartia ei aina helpolla päästetäkään. Toisaalta kirjan tarina on ennalta-arvattava ja maailma ja henkilökuvaus jäävät varsin mustavalkoisiksi. Paha kuvataan hyvin mustaksi ja hyvä enimmäkseen kirkkaan rohkeaksi, vaikka ratkaisuja lopussa ravistellaankin.

Kirjan kuitenkin lukee ilolla jo ihan miljöö- ja luontokuvauksen takia. Sammalistolla on huima sanavarasto ja herkkyyttä käyttää sitä. Sen luontevuus ilahduttaa kokeneempaakin lukijaa.

Aamun rauhaa ei rikkonut mikään. Hyttysten parvet häilyivät suonsilmäkkeiden yllä, kurjet astelivat ylväinä mättäillä ja katselivat hiljaisina matkalaisia, kun he kulkivat ohi. Taivas oli posliininsinistä lasia, suon yllä kuiskauksenkeveä usvahuntu. Suna kuunteli hiljaisuutta silmät loistaen. Oliko mitään kauniimpaa kuin kuulas syysaamu suolla?

Tähtimosaiikki on sujuvaa luettavaa, eikä edes yritä olla täydempi kuin on. Tarina mahtuu vaivattomasti kahteen ja puoleensataan sivuun. Kirjaa voisi siis suositella yläkouluikäiselle nuorelle, jolle kaikki fantasian peruskuvasto ei vielä ole umpituttua, samoin kuin innostukseksi kirjoittajanaluille, jotka kaipaavat jotain lisää luontokuvauksiinsa. Minä jään odottamaan, kirjoittaisiko Sammalisto vielä tulevaisuudessa jotain, joka ottaisi reippaamman irtioton perinteistä. Sanankäyttökyky nuorella kirjailijalla nimittäin on jo hallussa.

Sekin on muuten mainittava, että kirja on ilo silmälle. Kovakantinen suojapaperiton malli on kestävä ja kuva ihastuttava. Joululahjamateriaalia, sanoisin. Kun on niin pro-e-kirja kuin minä, niin pitää ihan erikseen mainita, kun painettu on saanut puolelleen…

Iisa Sammalisto: Tähtimosaiikki

Iida Sammalisto – Tähtimosaiikki
Otava, 2015
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

spacer

Osia kokonaisuudessa

Huomasin viime yönä kirjoittavani kohtausta, jolla ei ole juuri mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Kirjoitin sitä vain, koska se liittyy aiempaan kohtaukseen, jolla silläkään ei ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Turhauttavaa. Inhoan omassa tekstissäni sitä, jos sekaan eksyy kohtauksia, jotka eivät tunnu liittyvän mihinkään. Ne vain ovat. Ne voivat olla kauniita, jopa kekseliäitä, mutta ne eivät tuo mitään uutta juoneen, hahmonkehitykseen tai mihinkään.

Kirjoittajana tuo tuntuu olevan minulle yksi olennaisimpia asioita. Kaiken seassa olevan pitää olla jollain tavoin perusteltavissa. Perustelu voi olla lukijan näkökulmasta varsin huomaamaton, mutta minun pitää itse tietää mikä kyseisten rivien olemassa olon oikeuttaa.

Tämä on tietenkin vain yksi tapa kirjoittaa. Toki teksti elää editointivaiheessa, mutta prosentuaalisesti karsin varsin vähän pois. Tiedän, että on paljon niitä, jotka kirjoittavat yhden ensimmäisen version “silkkoa”, josta sitten karsitaan kaksi kolmasosaa ja editoidaan loput lukukelpoisiksi. En vain kykene sellaiseen. Olen lause-kerrallaan -kirjoittaja. Kaiken pitää lunastaa paikkansa kokonaisuudessa jo heti alussa, muuten se ahdistaa minua. Olen hidas ja työskennellessänikin pohtiva, en minä saa aikaiseksi satoja liuskoja, joista voisin kuvitella noin vain luopuvani.

Lukijana minussa on vähän samaa vikaa. Kiinnitän helposti huomiota yksityiskohtiin, joille on annettu tekstissä painoarvoa ja odotan, että niiden olemassa olon merkitys selviää jossain vaiheessa. Jos ei, turhaudun. Hieman näin kävi hiljan erään sinänsä ansiokkaan fantasiakirjan kanssa: alkupuolella oli valtavasti pohjustusta, joka ei sitten liittynytkään oikein mihinkään.

Mutta niin, nyt minun on vain päätettävä kumpi tässä vaiheessa raakatekstin kirjoittamista ahdistaa vähemmän: turhuus, vai se, että jos luovun kohtauksesta, on minun muutettava alkuakin. Tai ehkä on vain kehitettävä kiertotie ja löydettävä kohtaukselle oikeutus. Tšehov tuli ripustamaan pyssynsä seinälleni. Nyt kun vain tietäisin, ketä sillä kuuluu ampua.

spacer

Kokonainen maailma

Kirjailijat usein vakaasti päättävät olla möyhäämättä saamaansa palautetta sen kummemmin julkisesti. Erittäin hyvä periaate, säästää etenkin omia hermoja, ja onhan se niin, että kun teksti on maailmalla niin se on maailmalla. Sille ei enää voi mitään. Selittely jälkeenpäin tuntuu nimenomaan siltä: selittelyltä. Sen takia kirjailijat varsin harvoin osallistuvat mitenkään kirjastaan julkisesti käytävään puheeseen.

Nyt kuitenkin eräs piirre Tulen tyttärien arvioissa haastoi minut miettimään laajemmin sitä, mitä fantasiakirjallisuudelta oikeastaan odotetaan.

Nimittäin maailmanrakennus.

Otetaan alkuun pari lainausta kirjan maailmanrakennusta koskevista kommenteista. Ensin niitä ihastuneempia:

“En yleensä viehäty monimutkaisesti rakennelluista mielikuvitusmaailmoista, vaan pidän enemmän jonkinlaista reaalitodellisuutta – vaikka löyhästikin – taustanaan käyttävistä romaaneista, mutta Carolen luomassa maailmassa on helppo elää.”
Kulttuuri kukoistaa

“Tulen tyttäriä on kokonaisuutena toimiva ja ehjä. Kirjan maailmaa ei missään vaiheessa suuremmin selitellä lukijalle, vaan laajojen kuvailujen sijaan ympäristö tehdään eläväksi pienillä, osuvilla huomioilla ympäristöstä. Kaikki tässä toimii.”
Kirjojen keskellä

Ja sitten niitä vähemmän innostuneita:

“Maailma kaipaa monin paikoin lihottamista ja monista yksityiskohdista lukijan tekisi mieli tietää lisää. Keitä vastaan puolijumalien armeija taistelee? Mistä jumalat ovat tulleet ja keitä he oikeastaan ovat? Tapahtuuko jossain jotain suurempaa, jossa tämän kirjan henkilöhahmot ovat vain palapelin paloja?”
Risingshadow

“Olisin ollut kiinnostunut kuulemaan enemmän siitä yhteiskunnasta, jossa jumalat asuvat vuorilla ja heidän ja ihmisten yhteiset jälkeläiset elävät ihmisten keskuudessa tai omissa kylissää. Tuntui, ettei kirja käyttänyt kaikkea potentiaaliaan.”
Todella vaiheessa


Kirjaa lukemattomille kerrottakoon, että Tulen tyttärien maailma jää lähinnä vihjeiksi. Siitä paljastetaan vain sen verran kuin on ehdottomasti tarpeellista tarinan ymmärtämisen kannalta. Miksi? Unohdinko minä, että maailma on olemassa ja siitä pitäisi kertoa?

Maailman rajaus on hyvin tietoinen ratkaisu. Kerron siitä vain tarpeellisen, koska se ei ole millään tapaa pääosassa tarinassa. Minä halusin jättää sen taustalle, häivyttää pois häiritsemästä. Enhän minä edes lähtenyt kirjoittamaan fantasiaa kaikkine fantasian konventioineen, vaan viihdekirjaa. Romanttista viihdettä, joka on puettu fantasian nahkoihin. Seurasin kirjoittaessani ennemminkin romanttisen viihteen konventioita yrittäen vain välttää pahimmat fantasian sudenkuopat.

Minulle kävi kuin Paolo Bacigalupille:

– – I recently attended a reading where Paolo Bacigalupi was reading from his recent novel, The Drowned Cities, and someone in the audience asked him about the world – how much of it he had fleshed out, how much he knew of what was happening elsewhere. His response was that if it’s not on the page, he doesn’t know it. It doesn’t exist. – –
https://litreactor.com/columns/the-building-of-worlds

Ylipäätään tämän jälkeen olen jäänyt miettimään, millaista fantasian sitten pitäisi olla, jotta se luettaisiin oikeaksi fantasiaksi? Onko siinä pakko olla yksityiskohtaista maailmanrakennusta? Kirjoittavatko kirjailijat nykyään niin paljon kaikenlaista, mikä sijoitetaan markkinamiesten toimesta kumman ja reaalifantasian kaartiin siksi, että niissä ei ole pakko toteuttaa fantasialukijoiden oletettuja toiveita yksityiskohtaisesta tolkienlaisesta pitkäjänteisestä maailmanrakennuksesta?

Voiko fantasia olla hyvää, vaikka siinä ei olisi monimutkaista taustaa, sukuselvityksiä ja poikkeavaa maailmaa?

Mielipiteet tuntuvat vaihtelevan paljon paremmissakin piireissä:

Opinions on worldbuilding differ among writers, and tastes for worldbuilding vary among readers. Some on both sides of the page demand well thought out, detailed worlds with histories and maps and even languages. Others see this as ponderous and plodding and a detraction from the overall story. But generally, some form of worldbuilding is necessary. Whether it’s the magical world of Harry Potter or George R. R. Martin’s Westeros, most fantasy readers will demand some sense in their fantasy worlds. Readers, especially fantasy readers, expect secondary worlds to be well thought out, and they’ll have questions for you if you’ve overlooked something.
https://litreactor.com/columns/the-building-of-worlds

Yhtäältä fantasian oletetaan olevan nimenomaan ja olennaisesti maailmaansa kiinnittyvää:

And that’s the key for creating a realistic world for your story, creating the world as a whole. Our world, its physics, geography, environment, biology, and the human cultures and civilizations on it all connect in complex interdependent systems. You don’t have to detail every aspect of your world, nor does your world have to be totally feasible from a purely scientific standpoint. But if your world can reflect some of that complexity it will make your imaginary world more real to your reader.
http://www.elfwood.com/tutorial/c9416faa-ad87-5049-db0b-228d6f80c922/creating-fantasy-and-science-fiction-worlds

Joskus se on jopa äärimmäisen tarpeellista:

High fantasy of the George RR Martin kind hinges on world-building. When there really is a whole world to build, and not just a historical period or a particular country, world-building does not take a few paragraphs in a short story; it takes chapters. Add to that the anvil on which creative writing schools hammer their students now, show don’t tell, and these details take even longer to convey. A very fine example of this is Robin Hobb’s Farseer series. The plot is simple. It’s about a prophet who wants to change the world by bringing back dragons. But each book is more than 600 pages long, and it’s not pointless rambling allowed by an editor who simply wants to sell three books for £20 per hardback rather than one.
http://www.theguardian.com/books/booksblog/2015/may/20/fantasy-imaginary-worlds-george-r-r-martin-robin-hobb

Toisaalta esimerkiksi Chuck Wendig näkee asian enemmän minun laillani:

My opinion: you build a world to serve the story or stories you want to tell; you do not tell a story that is slave to the worldbuilding. Story comes first. Worldbuilding supports the story. Meaning, you must look at the components of the story you hope to tell: it’s got these characters, it’s about this idea, it makes a particular argument, and from there you start to see that the world can organically accommodate and reflect those things. Doing the opposite — leading with the worldbuilding — is what you’d do if you were writing a roleplaying game which has to tell all kinds of stories, not just yours.
http://terribleminds.com/ramble/2013/09/17/25-things-you-should-know-about-worldbuilding/

Kyllä, minulla on ajatukseni siitä, mitä taustalla tapahtuu ja kuka hallitsee ja ketä. Mutta se ei ole kirjan aihe, joten en sitten sen kummemmin aiheesta kertonut. Kerroin rakkaustarinan.

Niin, luin sitten aikani kuluksi noita Tulen tyttärien arvioita läpi ja tulin siihen tulokseen, että sitä varmaankin olisi pitänyt mainostaa “fantasiana niille, jotka eivät lue fantasiaa”. Heistä kirja on löytänyt kiitollisen maaperän. Paljon nihkeämpää vastaanotto on ollut genrelukijoiden keskuudessa. Oletettavasti juuri odotushorisontin takia. Se on osin hämmentänyt… ja osin vakuuttanut minut siitä, että tein jotain juuri kuten halusin. Vaikka kirjan genrelle olisikin ehkä pitänyt antaa jokin toinen nimitys kuin “fantasia”.

* * *
[Tämä on vanhasta blogista siirretty teksti. Alkuperäiseen tulleet kommentit voi nähdä siellä.]

[Kuva: British Library]

spacer

Naisten fantasiaa (mainiota sellaista!)

Taitaa olla niin, että naistenviikko kääntyy ihan viimeisille tunneilleen. Noooh, parempi myöhään kuin ei ollenkaan, vai mitenkäs sitä väitetään. Tähän väliin siis sopii mainiosti kaksi lyhytarviota kahdesta hienosta suomalaisen naisen kirjoittamasta fantasiakirjasta… joissa molemmissa on niitä kuuluisia vahvoja naishahmoja.

Luin nämä Suomenloman aikana peräjälkeen, ja sen päälle itsellä oli ahdistuneen ihastunut olo. Kävi taas niin, että lukija minussa nautti kovasti, mutta kirjoittaja tunsi suorastaan alemmuutta. Mä-en-ikinä-kykene-tällaiseen -fiilis. Ehkä siitä johtuu, että olen lykännyt mietteideni kirjoittamista. Minun piti ensin saada teksti uudestaan kulkemaan, edes jotenkin.

Mutta, sitten asiaan.

Magdalena Hai – Susikuningatar

Odotukset olivat korkealla. Olin törmännyt useampaankin ihastuneeseen arvioon kirjasta, ja todennut edellisten osien kohdalla, että suunta oli vain ylöspäin. Kyllä, odotukset täyttyivät. Kirjaa on pakko lukea “vielä muutama sivu”, aina loppuun saakka, jotta saa selville, kuinka kaikki päättyy. Vaikka päähenkilöt ovat vasta aikuisuuden kynnyksellä, kirja ei silti ole mitenkään leimallisesti nuortenkirja. Siinä on tummia sävyjä, sotaa ja vaikeita ratkaisuja, jotka ovat (ihastuttavasti?) saaneet vähitellen tilaa suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Aiheita ei enää tarvitse pehmittää “nuorille sopiviksi”, ja spekulatiivinen kirjallisuus sopii oivallisesti etäännyttämiseen.

Magdalena Hai on poikkeuksellinen kertoja. Hyvin omintakeinen mielikuvitus yhdistyy kielitajuun, pienten yksityiskohtien huomioimiseen ja ilmiselvästi pitkälliseen taustatyöhön. Teksti on helppoa seurata, nuorellekin lukijalle, muttei missään tapauksessa tylsää tai kaavamaisen yksinkertaistettua. Pakkasen, rakkauden ja menetysten kautta kuljetettu tarina kulminoituu vaikuttavaan ratkaisevaan taisteluun, sekä epilogiin, jonka ratkaisuja en varsinaisesti odottanut, mutta siksi se olikin niin toimiva.

Seuraavaa romaanimittaista Haita odotellessa pitää vissiin lukea novelleja. Susikuningattaren päälle ahmin nyt kuitenkin ensin romaanin toisesta kruununsa menettäneestä kuningattaresta…

J.S. Meresmaa – Mifongin aika

Mietin aina, että missäs järjestyksessä nämä Mifongit menevätkään, mutta Meresmaan blogissaan kertoma muistisääntö, “PAM”, on oivallinen. Mifongin aika on siis sarjan toinen kirja. Muistan pitäneeni sarjan aloittanutta Mifongin perintöä toimivana, anglo-saksisesta fantasiaperinteestä ammentavana seikkailuna, ja vaikka se ei ihan varauksetta saanutkaan minua puolelleen, halusin lukea seuraavankin. Onneksi luin. Mifongin aika nimittäin on edeltäjäänsä vahvempi teos. Se pysyy kasassa alusta alkaen. Vauhtia ja suvantoja riittää sopivassa suhteessa, eikä kirja tunnu läheskään niin paksulta kuin näyttää.

Olen jo pitkään ihastellut J.S:n juonenkudontakykyä. Tässäkin kirjassa siis riittää käänteitä, yllätyksiä ja henkilökaartia – siitä huolimatta kärryillä pysyminen oli yllättävänkin helppoa. Lisäksi erityismaininta on annettava mainiolle miljöökuvaukselle. Jokainen maa/saari on omalakisensa ja tapahtumapaikat ovat kekseliäitä. Miksi tämä ei ole saanut enemmän huomiota? Tässähän on kaikki, mitä fantasianhinkuinen nuorisohenkilö voi odottaa: seikkailua, romantiikkaa, draamaa…

…ja niitä vahvoja naishahmoja. Suuressa Maailmassa käydään vieläkin suorastaan tragikoomisia piirteitä saavaa keskustelua mm. naisten paikasta spekulatiivisessa kirjallisuudessa. Niin kirjojen lehdillä kuin siellä kirjoittajan roolissakin. Lukemani ja kokemani perusteella on sanottava, että on aika mukavaa olla suomalainen spefiharrastaja. Minua ei kirjoittajana kukaan pidä huonompana tai typerämpänä sukupuoleni takia. Lukijalle suomalainen nykyspefi on täynnä vahvoja naishahmoja. He osaavat ottaa paikkansa yhteiskunnassaan, eikä heidän ensisijainen tehtävänsä ole pelkästään toimia päähenkilön romanttisen kiinnostuksen kohteena tai kyynärsauvana. Heidän ei tarvitse etsiä oikeutusta olemassaololleen sukupuolensa takia. Tässä spefi tarjoaa mainion alustan kirjoittajalle: naista ei ole mikään pakko asettaa historiallisen todellisuuden sanelemaan rooliin, tai vaihtoehtoisesti keskittyä juonessa siihen, kuinka se rooli rikotaan. Nainen voi olla täysin sitä, minkä kirjailija määrää.

Jos haluat ehdottaa (nuorelle) naiselle fantasiakirjoja, joissa naiset ovat huomattavasti parempia roolimalleja kuin useimmissa vampyyriromantiikkasaagoissa, suosittelen siis tutustumaan kotimaiseen tarjontaan. Siinäkin on ihan jokaiselle jotakin.

spacer

Käsi-kirjoitus

Kässäri näyttää jokseenkin tältä:

Kirjoittaminen on opettanut minulle ihan muutaman vuoden aikana lukemattomia asioita. Etenkin sen, ettei parane sanoa tai ajatella “mä en koskaan aio”. Ainakaan, mitä kirjoittamiseen tulee. Mä en koskaan aikonut kirjoittaa mitään romaanimittaista. Paitsi sitten kun kirjoitin. Nyt on kolmas menossa. Mä en koskaan aikonut kirjoittaa spefiä. Niin, tuota…

Enkä mä koskaan aikonut kirjoittaa käsin mitään satunnaisia lauseita pidempää. Mutta sitten tuli Sähkönsininen, joka ei enimmäkseen halua tulla kirjoitetuksi tietokoneella. Tokihan siirrän tekstin jossain vaiheessa koneelle, eka editointikierros hoituu siinä samassa. Ja sitten kirjoitan vähän lisää siihen päälle.

Vaan olen löytänyt jotain hämmentävää tyydyttävyyttä käsin kirjoittamisesta. Hidasta. Harakanvarpaista. Mutta omituisen tyydyttävää.

spacer

Kirjoittajameemi

Nilistin Anna Hallavalta kirjoittajameemin. Ihan sen takia, että omasta navasta puhuminen on parasta huvia käsikirjoituksen kanssa nujuamisen keskelle.

Missä kirjoitat yleensä?

Ihan kotosalla. Mulla/meillä on kaksikin kannettavaa tietokonetta, eli kirjoitan joko työpöydän ääressä tällä raahattavalla tai sohvalla/sängyssä sillä pikkukannettavalla. Kässärit ja muut tekstit ovat Dropboxissa, eli voin työskennellä molemmilla koneilla ilman ongelmia.

Miten kirjoitat käsikirjoituksen ensimmäisen version?

Tähän sopii se kliseinen verta, hikeä ja kyyneleitä. Enemmän kiroan kuin kirjoitan, sitten kirjoitan kaksi lausetta ja kiroan uudestaan. Joskus on jonkinlainen flow tai muu helppous, mutta voe luoja kuinka toisinaan inhoan kirjoittamista. Noh, oikeastaan en juuri nyt, tänään huomasin, että osaanhan mä vielä.

Millaiset olosuhteet johtavat sinulla parhaan tekstin syntymiseen?

Se harvinaiset tilanteet, joissa saan itsekritiikin pois päältä ja kirjoitan ihan silkkoa. Silloin siellä seassa on mainioita neronleimauksia, heleää tekstiä joka kestää kriittisempääkin tutkimista.

Millaisia kirjoitusvälineitä käytät (eli tietokone, käsin kirjoittaminen, joku tietty kynä jne)?

Kirjoitan lähinnä koneella. Sillä moneen kertaa kehumallani Scrivener-ohjelmalla. Siellä on kaikki samassa paketissa, hahmoluonnokset ja muistiinpanot. Nyt Sähkönsinisen kanssa olen kummastuksekseni kirjoittanut myös paljon käsin. Makaan illalla sängyssä ja kirjoitan, kunnes tipahdan siihen vihkon päälle, tai kunnes olkapäätä vihloo. Itse asiassa kadotin juuri vanhan muistikirjani, johon oli luonnosteltuna monta kohtausta. Se luimistelee vieläkin jossain hukan suussa. Meh.

Mistä saat aiheesi?

Satunnaisista ajatuksista ja lauseista. Unista, yllättävänkin usein unista. Nyt harrastin ihan tietoista ideointia vähän siihen tyylin, kuin mitä Tiina Raevaara neuvoi Kummallisen kirjoittajat –oppaassa: otin irtonaisia ideoita ja väkivalloin survoin ne yhteen. Kumman kiltisti ne sulautuvat toisiinsa, kun tarpeeksi neuvottelee.

Montako kertaa työstät käsikirjoitusta?

Saakutin monta. Jo ensilukuvaiheessa pyöritän sitä edestakaisin. Tulen tyttäriä sitten kustannustoimitettiinkin pitkän kaavan mukaan.

Mikä osa käsikirjoituksesta on sinusta vaikein?

Koko kässäri? Ne solmut, jotka ilmestyvät kutsumatta sinne väliin? Loppu, josta kirjoitan noin kymmenen aivan erilaista versiota?

Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rituaaleja? Miten valmistaudut kirjoittamaan?

Ensimmäisen kässärini kirjoitin aamuöisin parvekkeella, menin nukkumaan toisinaan vasta käytyäni leipomossa. Tulen tyttärien raakaversion kirjoitin iltayhdentoista ja aamukahden välillä, istuin sohvalla jalat ristissä ja tietokone sylissä. Tai sitten junassa viidentoista minuutin pätkissä. Tai ruokatunnilla työpaikalla.

Jos sattuu sellainen epämiellyttävä tilanne, etten voi kirjoittaa keskellä yötä (lue: tällä hetkellä), niin sitten teen pressopannullisen kahvia ja haen kulmakonditoriosta croissantin ja koetan viritellä aivoja. Mutta oli miten oli, ennen aamukymmentä ei ole mahdollista ihmisen tuottaa ymmärrettäviä lauseita millään kielellä. Nyt olen tämän kesän apurahataiteilija, eli koetan suhtautua kässäriin kuin työhön. Työhön, jota tehdään omituisiin aikoihin ja toisinaan seitsemänä päivänä/yönä viikossa.

Mitä teet kun tarina jumittaa?

Keskustelen aiheesta ircissä jonkun sopivan uhrin kanssa. Näin on melko monta solmua selvitetty.
Arkisempi mitäs-sitten-pohdinta tapahtuu illalla sängyssä, siinä unen ja valveen välimaastossa, jossa järki ei enää rajoita luovuutta. Hyvin ison osan tarinankuljetuksesta teen nimenomaan ennen nukahtamista. Toisinaan vain summittaisina tapahtumina, toisinaan sanamuotoja myöten. Ihmeen hyvin jopa muistan olennaisimman seuraavana päivänä. Kirjoittamisvaihe on minulle pitkälti vain sen päässä hyvin valmiina olevan kirjaamista paperille.

Mitä genrejä kirjoitat ja/tai haluaisit kirjoittaa?

Viihdyn hyvin tämän spekulatiivisemman viihdekirjallisuuden parissa, mutta salaa (mikähäh salaa, hyvin julkisesti) haaveilen vielä kirjoittavani näpäkän, terävän, toimivan chick lit -romaanin. Sellaisen, joka olisi genreä oikeasti, eikä vain sopivana markkinointiterminä. Sitä odotellessa. Edistyn asiassa varmaan sitten, kun chick lit on jo ollut kauan poissa muodista ja lukemistoista.

– – –
[Kuvat The British Libraryn käsittämättömistä arkistoista.]

spacer

Sanastonvalintaongelmia

Kuten blogiani pidempään seurailleet tietävät, ihan ensimmäinen kirjoittamani kässäri oli chick lit -henkinen vaaleanpunainen seikkailu ihan reaalimaailmassa. Tai ainakin niin reaalimaailmassa, kuin mihin fiktiossa päästään. Kaikessa lienee osansa fantasiaa. Siinä tekstissä käytetty kieli ja sanastovalinnat valikoituivat lähinnä henkilöiden taustan ja osin murrealueen mukaan. Kieli ei tuottanut suuriakaan ongelmia siinä mielessä, että tekstissä esiintyneet ilmiöt olivat minulle tuttuja tai ainakin olemassa olevia, ja henkilöt elivät miljöössä ja yhteiskunnassa jonka hallitsin.

Ryhtyessäni kirjoittamaan Tulen tyttäriä törmäsin ongelmaan, joka oli minulle, kokemattomalle fantasiakirjoittajalle, aivan uusi: mitä sanoja voin käyttää juuri tässä yhteydessä? Se alkaa niinkin yksinkertaisista asioista kuin mittayksiköistä ja ajan mittaamisesta, mutta kirjoittaessa huomasi myös, kuinka paljon me käytämme ilmaisuja, jotka tulevat kristinuskon teksteistä tai ylipäätään pohjautuvat uskontoon. Varsinkin kiroileminen oli haastavaa. Joka hilskatin sanan kohdalla joutui miettimään, miten se suhtautuu ihmisten käsitykseen maailmasta. Varsinkin, kun hyvin tietoisesti pidin Tulen tyttärien maailman varsin sekulaarina. Vittu on aina yhtä tehokas, mutta kustannustoimittaja kommentoi niiden paljoutta tyyliin: “Krhm, voisko näitä hieman vähentää?”. Keksi siinä sitten painokkaita kirosanoja, jotka kuulostavat sielunvihollisilta, mutta eivät tarkoita sitä. Että voihan kyrveke ja kurpaleen perskarva.

Mjaah, menipäs kiroamiseksi. Tämän uusimman, Sähkönsinisen kanssa olen taas uuden ongelman edessä. Päätin sitten hömelyyttäni kuljettaa tarinan miljööseen, jossa ei varsinaisesti eletä kesää tai talvea. Vaan vuodenkierto jakaantuu kuivaan ja sateiseen kauteen. Periaatteessa ihan todellisuutta tietyillä osin maapalloa, mutta. Aivan jatkuvasti saa olla läpsimässä itseään sormille, kun koettaa viitata johonkin sanalla kesä tai talvi. Talvitakki. Kymmenkesäinen. Kesäilta. Ei ei ei, jos ei ole kesää ilmiönä, niin ei sitä ole sanastossakaan.

Huokaus. Ei tule kesää nyt tästä.

[Alfons Mucha: Four Seasons. Wikimedia Commons]

spacer

Arkistojen aarteita ja koodiväripäätös

Päätin aloittaa FB-kirjailijasivulla(ni) Arkistojen aarteita -viikon. Eli nostan päivittäin yhden muinaisen blogitekstin ihmeteltäväksi. Joskus on hauska kurkkia, että mitä sitä on tullutkaan sanottua. Blogin selailun keskeltä löysin karmivan raapaleen ja sen ohesta muutaman rivin, joiden lukeminen sekä muistutti vahvasta tunnetilasta että hymyilytti. Tämä on aivan Tulen tyttärien kirjoitusprosessin alkuhetkiltä.

Jouduin tekemään viime yönä tapon. Se oli tappo, joka oli ollut jo alunperin olemassa, josta olin välillä päättänyt luopua, mutta jolla näköjään on sijansa tarinassa. Keveäksi suunniteltu seikkailu on saanut sävyjä, joita en aikonut sille antaa.

Tästäkin tulee näköjään kässäri. Nyt pitäisi vain keksiä tällekin koodiväri. Vaaleanpunainen on vaaleanpunainen, vihreä on varattu jo toisaalle… noh, ehkä se piakkoin selviää.

Neuvoni kirjoittajakollegoille: älkää tappako ketään yöllä. Se jää mieleen kummittelemaan, ja sitten tilannetta keventääkseen joutuu esiin ottamaan kumikanan ja kirjoittamaan raapaleen.

Neuvo toimii yhä.
Kässäri sai itsestäänselvän koodivärin: tulenpunaisen.
Ja nyt sitten tällä hetkellä tekeillä oleva kässäri sai yhtä itsestäänselvän värin sekin: sähkönsininen. Se on myös kovin helmenharmaa, platinanvalkoinen ja kimrööki, mutta sähkönsininen tuntuu oikealta. Hippunen terävyyttä ja välähdys kirkkautta.

Ensimmäinen tappo on jo tehty. Tämä ei ahdista niin kovaa. Ehkä siksi, että tein sen päiväsaikaan.
Ja etenkin siksi, että uhri oli kovin tympeä immeinen.

spacer