Archives

Kirjailijoiden haluttomuudesta yhteiskunnalliseen keskusteluun

Jos tuohtuneista vastineista kirjallisuutta sivuaviin mielipidekirjoituksiin maksettaisiin hyvin, olisin pian rikas. Niitä on tullut harrastettua. En nytkään malta olla hiljaa.

Särö-lehti julkaisi netissä kääntäjä Stefan Mosterin tuoreen haastattelun/kolumnin (kumpi tuo sitten onkaan). Jos teksti ei ole tuttu, suosittelen lukemaan sen ensin Särö-lehden sivuilta. Näkövammaisille kerron, että kyseessä on valitettavasti kuva, tekstimuodossa haastattelua ei taida olla tarjolla vielä.

Olen joistakin Mosterin mielipiteistä samaa mieltä. Kirjallisuutta koskeva journalismi voisi olla haastavampaa ja monipuolisempaa, muutakin kuin sitä naistenlehtijulkisuutta. Olen myös nirso ja usein tyytymätön lukemani kotimaisen kirjallisuuden kieleen tai kerrontaan. En tiedä, onko kyseessä kustannustoimituksen laiskuus, oikoluvun puute vai ainoastaan näkökulmaerot. Todennäköisesti hieman näitä kaikkia.

Kuitenkin haastattelussa/kolumnissa mennään tämän jälkeen sujuvasti metsään väittämällä rivien väleissä, että kirjailijana olo on ihan liian helppoa, eikä yhteiskunnallista kannanottoa ole kirjallisuudessa juuri lainkaan. Nähdäkseni Moster tekee tässä kaksi perustavanlaatuista virhettä.

Ensinnäkin hän niputtaa kaiken kotimaisen kirjallisuuden yhdeksi homogeeniseksi entiteetiksi. Kun lukee Mosterin kommentteja vuodelta 2006 (10 vuoden takaa!) kaunokirjallisuuden Finlandia-tyrkyistä, voi todeta, että hänen diskurssinsa ei ole juuri muuttunut. Hänen näkemyksensä on se valitettavan yleinen: vain aikuisille suunnattu realistisehko romaanikirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, jolla on jotain sanottavaa.

Tämä näkökanta jättää sivuun suuren osan kirjavasta kotimaisesta tarjonnasta: esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja genrekirjallisuuden. En nyt edes puutu runouteen, esseisiin ja muuhun ei-proosaan. Jos tarkastellaan vaikka vain viime vuodenkin lanu-tarjontaa, niin siellä kirjoitetaan samansukupuolisten rakkaustarinoita, transhenkilöitä, maahanmuuttajia… Siellä kerrotaan asioista, jotka ovat nuorille – niille tulevaisuuden päättäjille – tänään tärkeitä. Siellä rakennetaan toivoa ja parempaa maailmaa. Mikä on yhteiskunnallista kantaaottavuutta, jos ei se?

Mitä taas tulee spekulatiiviseen kirjallisuuteen – esim. scifiin ja fantasiaan – niin yhteiskunnan rakenteiden perkaaminen ja kritisointi on ollut aina suorastaan sen raison d’être. Spekulatiivisuus on toiminut keinona kiertää sensuuria ja etäännyttää lukijaa, jotta asian ylipäätään voisi sanoa. Mutta jos olettaa, että kaikki pitää kertoa suoraan ja realistisella otteella, niin saattaa jäädä siihen käsitykseen, että spefi on puuhastelua keijujen kanssa. Siitäkin huolimatta, että meillä on runsaasti kertojia, joilla on painavaa sanottavaa nykypäivän menosta: Emmi Itäranta, Leena Krohn, Johanna Sinisalo, Risto Isomäki, Kari Välimäki… vain muutamia ensinnä mieleen tulleita mainitakseni. Myös dekkarigenressä yhteiskunnallisuus ja synkätkin tulevaisuuden visiot istuvat tiukassa. Mikä motiivi kaikkien näiden tekijöiden sivuuttamisella on?

Toinen Mosterin virhe on horjuva passiiviargumentointi. Minulla ei itse asiassa ole aavistustakaan, onko ”passiiviargumentointi” sana, mutta käytän sitä silti. Sillä tarkoitan esim. maahanmuuttokeskustelusta kipeän tuttua tapaa rakentaa argumentti yksittäistapauksen pohjalle, tehdä siitä yleistys ja laittaa se passiivimuotoon.

Teoksen menetelmien ja sanoman merkityksen kyseenalaistaminen otetaan henkilökohtaisena loukkauksena, eikä mahdollisuutena syventää ja monipuolistaa näkökulmaa ilmiöihin, joista kirjailija kirjoittaa – ja puhuu.

Mihin edellä olevalla lauseella viitataan? Kuka on loukkaantunut? Ilmeisesti joku tai jotkut, koska tällaista Moster väittää, mutta mitään konkreettista esimerkkiä sanotulle ei ole. On turhan helppoa tehdä passiivimuotoinen yleistys jostain niinkin kirjavasta joukosta kuin kirjailijat, ja olettaa, että kaikki käyttäytyvät samalla tavalla. Argumentointi on siis samaa sorttia kuin usein maahanmuutto-ongelmien kanssa.

Mitä tulee koko kolumnin/haastattelun viimeiseen lauseeseen, niin se taisi olla se, joka sai aamukahvikuppini läikkymään ylitse:

Suomessa kirjailijat väistävät ajankohtaisia ilmiöitä. He haluavat, että heidät nähdään, mutta he eivät halua, että heidät nähdään yhteiskunnallisina ajattelijoina.

Anteeksi nyt, mutta tuo on täyttä sontaa. Minua ei yhteiskunnallinen vaikuttaminen kirjoilla kummemmin kiinnosta, mutta kollegoistani useilla on/olisi halua ja kompetenssia ottaa kantaa aika pirun moniin aiheisiin, jos heiltä kysyttäisiin. He ottavatkin. Eivät ehkä niin, että se aina ja joka kerta kuuluisi Stefan Mosterin korviin saakka. Minä suosittelen vaikkapa haastattelusarjaa (Särö-lehti hoi, ottakaa nyt koppi, kun aloitittekin!) jossa kysyttäisiin jotain aivan muuta kuin vaatekaapin sisältöä, matkavinkkejä tai ruokareseptejä, tai edes viimeisen kirjan synnyttämistuskia. Järjestäkää kirjallisia tapahtumia, jotka pohjautuvat teosten yhteiskunnalliselle sisällölle. Pitkään on vaadittu, että vähemmistöille pitää antaa ääni. Antakaa siis ääni myös kirjailijoille sen sijaan, että valitatte etteivät he halua sanoa. Saatatte yllättyä.

Ja kun jotain sanotaan, tulkaa kuuntelemaan. Vaikkapa viime syksyn Helsingin Kirjamessujen Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin -paneelin yleisössä olisi ollut aivan varmasti tilaa vielä yhdelle, joka olisi sisältöä raportoinut laajemminkin tiedotusvälineisiin.

Myös kommentti kirjailijan asemasta Suomessa on kummallinen. Helposti kolumnistiksi? Niin, ja kun siitä sitten vielä maksettaisiinkin. Apurahoin hemmoteltuja? Suomessa tuotetaan valtavasti kirjallisuutta ilman laajempia apurahoja. Harva täyspäiväiseksi kirjailijaksi heittäytyvä edes kuvittelee elävänsä vuodesta toiseen pelkillä apurahoilla. Useimmille sen ”täyspäiväinen kirjailijuus” -termin takana on journalismia, opettamista, niitä helppoja kolumneja, esiintymisiä, tilaustöitä. Tuloa tipoittain. Helppoa elämää, tosiaan. Myös vertaaminen Saksaan ontuu. Luulisi olevan selvää, etteivät markkinat tai kirjailijan tulorakenne ole lainkaan samat. Potentiaalisia lukijoita on se 20 kertaa enemmän. Kirjamyynnillä saattaa jopa elää, toisin kuin Suomessa. Voi kysyä, kenen suhteellisuudentaju tässä huojuu? Ilmeisesti henkilöityvä julkisuus hämärtää myös alan ihmisten käsitystä arjesta.

Loppukevennys vielä. ”Suomi on ainoa maa, jossa kirjailija pääsee naistenlehden kanteen tai iltapäivälehtien lööppeihin.”
Niin, täällä Ranskassa ne bestselleristit päätyvät metrisiksi julisteiksi asemille tai bussien kylkeen.

Kiitän myös annetusta maantiedontunnista. Ruotsi siis on nykyään osa Suomea:

Kuvassa Camilla Läckberg.

Kuvassa Camilla Läckberg.

spacer

Kirjailijaelämän laitaseuduilta

Pohdin pitkään, miten tämän otsikoisi, mutta otsikoidaan nyt näin. Blogissa on ollut elämisen sietämätöntä hiljaisuutta. Muutto. Oikeiden ihmisten palkkatyö, joka yhtäkkiä ahmii kitaansa 40 tuntia viikostani. Odottamista, tottumista, opettelua, väsymystä. Marraskuut ovat rankkoja täällä etelämpänäkin.

Olen enemmän ajatellut kirjoittamista (lievän syyllisyyden sävyttämänä) kuin kirjoittanut. Tai edes lukenut.

Kävin minä pikaisesti Helsingissä kirjamessuilla. Se oli hyvä katko arkeen se. Kirjamessut sinänsä eivät ole olennaisin osa matkaa vaan se, että yhtäkkiä siinä on liuta kollegoja, vanhoja ja uusia ystäviä ja tuttavia. Vähän liian pitkälle yöhön venyviä keskusteluja keittiönpöydän ääressä, teekupillisia, viinilasillisia… Ja lukijoita, joiden tapaaminen lämmittää kummasti vielä näin kaksi vuotta esikoisteoksen ilmestymisen jälkeenkin.

kirjamessuselfie

Myös näytteilleasuttajien loungen upottavat nojatuolit lämmittävät messusunnuntain väsymyksen keskellä…

Kaksi vuotta. Tulen tyttärien ilmestymisestä on todellakin jo niin kauan. Olen oppinut kirjallisuusmaailmasta paljon näiden vuosien aikana. Olen yrittänyt kaksi vuotta kirjoittaa blogiini siitä, miltä maailma näyttää pienkustantajan kirjailijana. Blogin uumenissa nimittäin lojuu luonnos, jota aloittelin silloin kaksi vuotta sitten, kun Morren kanssa puhuimme noin kolmelle kuulijalle messuilla pienkustantajan kirjailijuudesta.

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, kuinka erilaisena kirjailijan elämä näyttäytyisikään, jos esikoiseni olisi ilmestynyt jonkun Suuren Kustantajan A-listalta. Minua ei kirjailijana aja eteenpäin pelkästään halu julkaista, hinnalla millä hyvänsä. Haluan, että tarinaa luetaan. Totta kai ajattelin kirjani ansaitsevan näkyvyyttä. Mahdollisimman paljon. Se on hyvä kirja. Välillä käy mielessä, että miksi edes vaivaudun kirjoittamaan, jos kirjan kuitenkin lukee vain muutama henkilö? Pienkustantajan kirjailijalle arvio valtakunnallisessa päivälehdessä on suunnilleen yhtä todennäköinen kuin lottovoitto. Etenkin kun puhutaan romanttisesta fantasiasta. Arvio, tai edes maininta. Yksi rivi.

Suuren Kustantajan kirjailijan on helppo sanoa, että kirjallisuuspalkinnoilla tai naistenlehtijulkisuudella ei ole mitään merkitystä myyntiin tai työhön ylipäätään. Tai jos on, niin se korkeintaan koetaan negatiivisena. Happamia ovat pihlajanmarjat. Helposti voin kuvitella, että ison naistenlehden juttu olisi ollut merkittävä myynnillisesti, kun kirjan painos on muutama sata hassua kappaletta… Siinä jokainen myyty tuntuu.

Kirjailijuudessa menestymistä ja näkyvyyttä ei takaa pelkästään se, että kirjoittaa hyvin. Ei se, että on ahkera ja yrittää tuoda itseään ja tekemisiään esille. Ei välttämättä edes se Suuri Kustantaja. Näkyvyyden saaminen on isoilta osin tuuria; muun väittäminen menee samaan sorttiin kuin valkoisen heteromiehen syrjintäkärsimykset. Olet tavannut jonkun, joka tuntee jonkun, jonka kohdalla tähdet menevät kohdilleen. Omilla tekemisillä asiaan voi vaikuttaa vain hyvin rajallisesti.

Mutta mitäpä tässä valittamaan. Esikoisellani on kustantaja, joka on kiinnostunut minusta ja kirjastani. Kustantaja, joka on tehnyt sen eteen kaiken, mitä pienillä resursseilla pystyy. Kustantaja, joka on jaksanut pitää sitä esillä nämä kaksi vuotta. Painos (ja ne muutamat Kuvastaja-ehdokkuuden myötä otetut lisäkappaleet) myytiin loppuun tämän vuoden kirjamessuilla. Meillä ei makuloida. Kaksi vuotta on huiman pitkä aika nykyisessä kvartaalikirjataloudessa.

Anneli Kanto
kirjoitti juuri eilen blogissaan kirjailijuuden epätoivosta ja toivottomuudesta.

Olen monesti ja monessa paikassa jankuttanut, että palkinnon pitää tulla kirjoittamisesta itsestään, ei sen ulkopuolelta. Moni kertoo kirjoittavansa, koska se on itselle tapa olla olemassa, ilmaista syvintä itseään tai yksinkertaisesti pakottava tarve. Tai Juha Siroa siteeraten: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä muuten ei kykene löytämään.” Kyllä, juuri noin.
 
Kun etsin kirjoittamiseni syytä, löydän ylläolevien lisäksi ainakin tämän: yritän aikaansaada ajattelua, omaa ja muiden. Kommunikaatio on tärkeää. Kun sitä ei tunnu kehittyvän, turhautuminen alkaa vallata alaa.
 
Ehkä tämä menee ohi. Ehkä ei. Kirjailijuus vaatii sitkoa.

Työskentelyäni tämän keskeneräisen trilogian kanssa on koristanut epätoivo monella tapaa. Ensimmäinen osa ei ollut helppo. Toinen tuntuu olevan vielä vaikeampi. Takaraivossa hakkaa harha siitä, kuinka ”kaikki muut” julkaisevat joka vuosi. Minulla ei toistaiseksi ole antaa mitään varmoja hienoja uutisia, ehkä joskus myöhemmin. Jopa kirjojen sisältöä leimaa epätoivo, vaikka tiedänkin, että valo on siellä jossain, pohjalla, lopussa. Ei tässä tragediaa olla kirjoittamassa. Ei missään tapauksessa vaaleanpunaista romantiikkaakaan. Nimesin teokset ”sähkönsinisiksi”, vaikka jokin mustan tai harmaan sävy olisi ollut ehkä oikeampi.

Sitkoa on tarvittu. Ja kärsivällisyyttä. Paljon kärsivällisyyttä.

En tiedä mikä on urani portaiden seuraava askelma, ylös, alas vai sivulle. Suljetun vai avoimen oven eteen.
Sen ainakin tiedän, että kovin korkealta en putoa. Ylhäällä on vielä toistaiseksi enemmän tilaa.

spacer

Vuosikatsaus

Olen joskus (usein) hyvin kuuluvasti sanonut, että inhoan lehtien ”tän vuoden parhaat kirjat” -listoja, jotka julkaistaan vuoden lopussa. Hitostako ne tietävät, kun joulukuuta on vielä jäljellä? Kaikkiko olette lukeneet, häh? Ja joka tapauksessa listoilla on aina ja samaa…

Mutta nyt syyllistyn samaan syntiin. Teen vuosikatsauksen, vaikka vuosi ei ole vielä aivan lopussa. Vuodenvaihteessa en aio vaivata tällä päätäni, ja nyt on tarve prokrastinoida.

Viime vuoden katsaukseni otsikoin sanoilla ”isoja onnistumisia ja epätoivon suota”. Vähän samaa se on ollut tänäkin vuonna.

Kirjoittamisesta

Kirjailijan vuotta on tietenkin leimannut yksi romantillinen romaani. Tulen tyttäriä ilmestyi loppuvuodesta 2014, joten iso osa palautteesta on tullut vasta tämän vuoden puolella. Ja voi mitä palautetta se on ollutkaan! Olen ollut suorastaan häkeltynyt siitä, kuinka hyviä arvioita ja kuinka laajaa blogihuomiota kirja on saanut. Vaikka kaikkia ei voikaan aina miellyttää… tai ylittää lehtiarviokynnystä. (Tai, Tähtivaeltajassa oli pieni arvio.)

Alkuvuodesta ajattelin työstäväni sitä yhä jokseenkin hypoteettista jatko-osaa Tulen tyttärille, mutta olin niin kurkkuani myöten täynnä koko maailmaa, että oli pakko ottaa muuta työn alle. Annoin itseni tarttua takaraivossa vaivanneeseen ideaan järvestä kadonneista kaloista. Kirjoittelin suunnitelmaa hiljakseen kasaan, kunnes Kirjastoapurahalautakunta hämmästyksekseni uskoi siihen, ja sen tuen avulla olen voinut keskittyä kirjoittamiseen jokseenkin rauhallisemmin mielin tämän syksyn aikana.

Sähkönsinisen suunnitelma on venynyt ja paukkunut moneen kertaan, ja käsikirjoituksen ensimmäisen version lopun kirjoittaminen oli melko konkreettisesti tuskaa. Lause. Kerrallaan. Mutta nyt on kasassa. Minulla on vahva tunne, että siitä puuttuu jotain olennaista. Jotain jota en vielä ole aivan oivaltanut. Mutta se oivallus on lähettyvillä, se hiipii luokseni yksittäisinä kuvina.

vuoret

Olen myös jälleen piirtänyt vuoria, version toisensa jälkeen.

Tämän joulukuun alun maanisemman kauden käytin hyväkseni myös editoidakseni vanhaa kässäriä, joka on roikkunut pöytälaatikossa useamman vuoden. Siihen liittyvä epävarmuus taas on aivan toisenlaista. Siinä ei ole paljoa oivallettavaa, mutta pelkään, että se tippuu jonkinlaiseen kohdeyleisötyhjiöön. Päättäkööt kustantajat.

Nyt olen sitten ollut melko lailla takki tyhjänä. Väittävät, että pitäisi tehdä seuraavaa, jottei jumiutuisi miettimään kustantajia, mutta minä olen istunut sohvalla ja siivonnut ja istunut sohvalla. Ei herranjesta kirjoittamista ennen ensi vuotta. Ainakaan muuta kuin kirjoittamisopintojen pakollisia.

Tosiaan, olen tekstieni kanssa jokseenkin samalla viivalla kuin ensiteoksensa julkaisusta haaveilevat: kustantajaa ei vielä ole. Kumpikaan ei sovi Osuuskumman linjaan (toinen on nuortenkirja, toinen realistinen), joten samassa kustantamokierteessä ollaan, taas.

Tapahtumista

Ulkosavolaisen kirjailijan elämää tahdittavat ne olennaisimmat tapahtumat. Minulle ne ovat tänä vuonna olleet kesäkuinen Archipelacon Maarianhaminassa ja lokakuiset Helsingin kirjamessut.

Archipelacon oli mukavaa vaihtelua Finnconille. Ahvenanmaalle ei nimittäin tule lähdettyä täältä kaukaa ilman hyvää syytä, vaikka olenkin jo pitkään halunnut roudata sinne koko perheen. Nyt oli tilaisuus. Paljon fandom-porukkaa kahdesta maasta ja kauempaakin, monta päivää pienissä tiloissa. Oikein onnistumisen avaimet siinä. Osallistuin minä pariin ohjelmaankin ja raportoin raadollisen totuuden bloggaripaneelin tapahtumista.

Kirjamessuilla minulla taas oli onni osaltani näyttää, että kirjan elinikä on pidempi kuin puoli vuotta. Olin ohjelmassa mukana mm. KirjaKallion lukiolaisten haastateltavana Tulen tyttärien osalta. Aika tarkalleen kirjan yksivuotissynttäreiden aikaan.

KirjaKallion lavalla.

KirjaKallion lavalla.

Vaan enpähän ollut lainkaan niin paniikissa osallistumisesta kuin viime vuonna. Muistan vieläkin kuinka käteni tärisivät, kun kirjoitin ensimmäisiä omistuksia uunituoreisiin Tulen tyttäriin. Nyt onnistuin jopa satunnaisesti kuulostamaan fiksulta. Ehkä.

Jotain muuta

Syksyn hyvä uutinen oli Tulen tyttärien pääseminen Kuvastaja-palkinnon lyhytlistalle. Se oli hyvä asia se, vaikka kyllähän tuota valehtelisin jos sanoisin, etteikö voittaminenkin olisi käynyt hetkellisesti toiveissa.

Atorox-kilvan lyhytlistalla taas oli Ruumiittomat-antologiasta löytyvä novelli Ruusunnuppuni, kaikkeni. Mutta siinä raukka ei kivunnut edes kärkikymmenikköön. Ilahduttavaa silti, eittämättä!

Ja jos mietitään tämän blogin vuotta 2015, niin pitää katsastaa hieman kaikkea luettuakin. Luulen, että vuoden parhaimmistoon ovat kuuluneet kesällä luetut fantasiasarjat sekä Hopeoitu vainaja -antologia. Näitä olen iljennyt suositella aina, kun suosittelua tarvitaan.

Siinä kai olennaisimmat. Pian vetäydyn puolittaiselle joululomalle. Vielä olisi taitettavaa, luettavaa ja kommentoitavaa jonossa. Ja ne hiivatin kirjoittamisopinnot, joita vältelläkseni naputtelin tätäkin…

spacer

23 tuntia ja 4,5 kiloa (tämä on kirjamessuraportti, ei synnytyskertomus)

Olipahan kirjamessureissu. Oikein poikkeuksellisen kivat ja erittäin kiireiset messut. Ohjelmasta en nähnyt juuri mitään, ehkä siksi, etten malttanut istua aloilleni silloinkaan, kun olisi ollut tovi aikaa. Sen sijaan tapasin hurjan määrän uusia ja vanhoja tuttavia, sain kasvoja nimille ja ääniä kasvoille. Söin lounasta ulkosuomalaiskirjailijoiden seassa ja taisin jopa saada suunvuoron (vahingossa, oletan).

Opin käyttämään kassakonetta ja myymään myös kirjoja, joiden sisällöstä minulla ei ollut suurtakaan käsitystä. Totesin, taas kerran, että Messukeskuksen kahvi on aika pahaa, mutta eittämättä sitä on tarpeeksi (ja marianne-keksit olivat hyviä).

Puhuin J.S:n kanssa sankarinaisista. Ehkä seuraavan kerran sitten naissankareista. Hengasin osastolla ja milloin missäkin. Osuuskumman fb-albumista löytää muuten lisää kuvia.

On tuas ilime.

On tuas ilime.

Kävin Varjokirjamessuilla Rauhanasemalla haastattelemassa Haaviston Maijaa Sisimmäinen-romaanista. Siinä sai hengittää hetken aivan erilaista kirjallisuustapahtumaa. Suosittelen, jos feministiset ja jopa anarkistiset teemat kiinnostavat.

Istuin esiintymislavalla konkareiden mukana. Perjantain sateenkaaripaneeli oli heti aikaisin aamulla ja kaatosateen jälkeen, joten epäilin hiukan, eksyykö sinne kukaan. Mutta siellähän oli sali täynnä porukkaa. Istuin sujuvasti rivissä Maijan ja Salla Simukan kanssa, ja koetin ehkä jopa sanoa jotain suhteellisen fiksua. Salla mainitsi ainakin homoagendan ja homoinvaasion, joten ehkä paneelin tavoite tuli täytettyä.

Sunnuntaina päädyin Louhi-lavalle. KirjaKallion ohjelma on aina mainiota. Minusta on ihastuttavaa ja jotenkin tulevaisuuteen uskoa luovaa tavata fiksuja, aikaansaavia nuoria, sellaisia jotka ovat takuulla lukeneet elämässään enemmän kuin ne kaksi pakollista romaania. Kuulin esitettävän pätkän Tulen tyttäristä. Se oli hämmentävää, hyvällä tavalla hämmentävää, ja jopa melkein liikuttavaa. Omituisen konkreettinen osoitus siitä, että teksti tosiaan on olemassa muualla kuin vain päässäni. Oman haastatteluni jälkeen osallistuin vielä Millainen on hyvä tyttöhahmo -paneeliin, jossa pääsin mm. sanomaan, että: ”Iän mukana saa lisää oikeuksia – jopa Ankkalinnassa.” Tai miten se sanatarkasti menikään…

KirjaKallion lavalla.

KirjaKallion lavalla.

Join vaaleanpunaista kuoharia ja olutta sekä julkkareissa että ihan muuten vain pöydän ympärillä Osuuskumman porukan kanssa. Kaadoin tuoremehulasillisen kokolattiamatolle Bonnierin kirjabloggaribrunssilla lauantaiaamuna. Syytän aikaista aamua ja toivon, että matto oli käsitelty. Holiday Innin kahvi oli parempaa kuin Messukeskuksella noin muuten, ja ohjelmassa uteloiduin erityisesti Bonnierin esikoiskirjailijoista. Mielenkiintoista keskustelua käytiin myös varsinaisen ohjelman ulkopuolella.

Roudasin laukussani 4,5 kiloa kirjoja. Ostettuja ja korruptiokirjoja. Enkä edes laskenut niitä kahta kappaletta Tulen tyttäriä. Muutama kirjoista on hyvään tarkoitukseen: lapselle. Mutta aika monta päätyi omaankin hyllyyn.

Pääosa niistä 4,5 kilosta.

Pääosa niistä 4,5 kilosta.

Lopulta matkustin kotiin 23 tunnin ajan. Jep. Oli nimittäin tarkoitus lähteä Helsingistä Pariisiin maanantai-iltapäivänä Tukholman kautta. Vaihtoaika oli melko lyhyt, joten jännäsin etukäteen, tulevatko laukutkin perille. Kun kone kaarsi kiitoradalta takaisin terminaaliin, totesin, että siinä meni vaihtoni. Lopulta lento peruttiin kokonaan.

Jumiuduin jostain syystä viimeisten joukkoon jonoon erään japanilais-pariisittaren kanssa, ja kun me viimein selvisimme tiskille saakka, SAS:n viimeinen suora Tukholman lento oli jo lähtenyt. ”Olen pahoillani, teidän on oltava Tukholmassa yötä.” Ruotsiin meidät kierrätettiin Oslon kautta. Mutta saimmepahan illallisen lentokenttähotellissa.

Siinä syödessäni mietin, että kirjamessureissuilta ei ilmeisesti pääse pois olematta yötä Radisson Blussa. Pitääkö ensi vuonna taas viime vuoden tapaan bookata huone suoraan? Mutta tapasinpahan yhden ihmisen lisää, eli ei viivytys suorastaan huono asia ollut. Neljän tunnin levottoman nukkumisen jälkeen nautin hotelliaamiaisen savulohesta, pääsin myöhästymättä Pariisiin ja siitä Lilleen ja miesihmisen kanssa syödyn pikaisen lounaan jälkeen palasin kotiin. Nukuin iltapäivästä pari tuntia nähden omituistakin omituisempia unia.

Nyt alan viimein toipua. Ainakin unenpuutteesta. Kirjamessukrapulaa kärsinen vielä hetken. Kiitos kaikille syyllisille, myös ja etenkin teille joita en tässä erikseen maininnut!

 

spacer

Messuvalmistautumista

Kyllä. Kirjamessuille valmistautuminen on vallan haastavaa.

Joutuu käyttämään kokonaisen iltapäivän pukeutumalla, riisuutumalla, pukeutumalla, vaihtamalla alle ja päälle, kiristämällä ja löysäämällä korsettia.

kaula

Mikä kirjallisuus? Täytyyhän sitä ihmisen tietää, miten pukeutuu. Näköjään mukaan on tylsästi lähdössä paljon mustaa pitsiä. Ja ne kukalliset maiharit. Tällä kertaa laitoin laukkuun heti ensimmäisenä myös pipon ja käsineet. Viime vuonna käsineet päättivät jäädä eteisen pöydälle, mikä Helsingin lokakuisessa kylmyydessä ikävästi kostautui.

Koska aion pitseineni olla vallan katu-uskottava, niin hommaa on vähän tasoitettava matkalaukun kanssa. Se sai uuden takin. Miten niin muka kirjava? Olisitte nähneet ne muut tarjolla olevat kuosit…

kukallinen matkalaukkuKeskiviikkoaamun herätys saattaa olla melko aikainen. Tähtään klo 6.35 junaan. Saa nähdä millainen zombi palaa ensi maanantaina kotiin. Kirjamessuviikonloput eivät ole suorastaan tunnettuja pitkistä levollisista yöunista.

spacer

Kerro kerro Kuvastaja

Hihii, sunnuntain hyvät uutiset tulivat vahvistamaan huhut, joita jo lauantaina somessa liikkui.

Tulen tyttäriä on kuin onkin Kuvastaja-palkinnon tämänvuotisella lyhytlistalla! Suomen Tolkien-seura Kontu ry:n jakama palkinto annetaan vuosittain edellisvuoden parhaalle kotimaiselle fantasiakirjalle. Se jaetaan Helsingin kirjamessuilla, tällä kertaa perjantaina 23.10. klo 18.45. Onpahan syy mennä kurkkimaan palkintojenjakoa.

Kilpakumppanit nimittäin ovat niin kovia, ettei edes malta kunnolla jännittää. Kuvastajan soisin ihan kenelle tahansa.

Kuvastaja-palkinto 2015, lyhytlista:
Maria Carole: Tulen tyttäriä (Osuuskumma)
Jenna Kostet: Lautturi (Robustos)
Silja Susi: Routamieli (Torni kustantamo)
Maria Turtschaninoff: Maresi – Punaisen luostarin kronikoita (Tammi)
Helena Waris: Vuori (Otava)

spacer

Kirjamessuohjelmaa

Pian on taas se aika vuodesta. Lokakuu. Varustaudutaan samppanjalla (ainakin henkisesti), hyvillä kengillä, kahvitarjoilun bongaamisella, mustalla pitsillä ja ööö… karvavuoratulla sukelluspuvulla ulkona oleskelua varten. Niin ja kuulakärkikynällä, jos vaikka sattuu sellainen vahinko, että joku haluaa omistuksen kirjaan.

Kirjamessukausi alkaa. Minä lennähdän (koneen avustuksella) Helsinkiin lokakuun lopulla. Olen jopa esiintymässä messuilla. Kirjamessuilla Ihan Oikealle Lavalle kipuaminen aiheuttaa ajatuksena pikkuisen hyperventilointia, mutta jos sitä vaikka koettaisi näytellä fiksua.

Minut voi siis Helsingin kirjamessuilla bongata seuraavista ohjelmista. Miten musta tuntuu, että tää on jokseenkin tiettyyn aiheeseen painottunutta? Noh, mihinkäs kissa karvoistaan…

Fantasian sankarinaiset
(Osuuskumman, Robustoksen, Haamun ja Reunan yhteisosasto 6e138)
to 22.10. klo 13.00

Kirjailijat Maria Carole ja J.S. Meresmaa käyvät napakan väittelyn siitä, miten nainen voi olla sankari, mikä tekee naisesta sankarillisen ja onko sellainen mahdollista muualla kuin fantasiassa.

Sateenkaaren kirjo
(Kullervo-lava)
pe 23.10. klo 10.15

Sateenkaarikansaa ei ole valettu yhdestä muotista, mutta kirjallisuus pyrkii usein esittämään HLBTQ-hahmot ongelmalähtöisesti. Miten muuten aihetta voisi käsitellä? Millaisia motiiveja kirjailijoilla on sijoittaa sateenkaarihenkilö tarinaansa? Keskustelemassa Maija Haavisto, Maria Carole, Salla Simukka ja Elias Koskimies.

Maria Carole – Tulen tyttäriä
(Louhi-lava)
su 25.10. klo 13.30

Tulen tyttäriä on itsenäinen fantasiaromaani, joka kertoo viihdyttävän tarinan kolmesta tulisieluista naisesta, jotka hakevat osaansa rakkaudesta ja paikkaansa maailmassa. Tulen tyttäriä antaa empimättä naiselle käteen niin miekan kuin puurokauhan. Haastattelijoina KirjaKallion oppilaat.

Minkälainen on hyvä tyttöhahmo?
(Louhi-lava)
su 25.10. klo 14.00

Nuoret tytöt ovat yhä useammin nuortenkirjojen päähenkilöitä. Minkälainen sitten on hyvä tyttöhahmo? Jyräävätkö ”poikatytöt” ja onko kaikissa naishahmoissa ripaus Peppiä? Keskustelussa mukana kirjailijat Paula Noronen, Maria Carole, Iida Sammalisto sekä toimittaja Maria Petterson, opettaja Vesa Linja-Aho ja kirjailija Eppu Nuotio. Haastattelijoina KirjaKallion oppilaat.

Kengät

Joku totesi, että olennaisin kirjamessuvarustus on kauniit kengät. Ne kun ovat lavalla etualalla. Minut siis voi tunnistaa kukallisista maihareista, jotka täyttävät myös ”olet koko päivän jaloillasi ilman suurta kärsimystä” -tason vaatimukset.

spacer

Uneksintaa

Nukkuminen on ihmisen paras ajanviete.

Kirjoittajaminä pitää kuitenkin eniten niistä hetkistä, jotka vietän unen ja valveen välimaastossa. Ne ovat vuorokauden parhaita minuutteja. Jos vain kykenen häätämään arjen ongelmat sivuun, voin käyttää ajan tehokkaasti tekstini solmujen selvittämiseen. Silloin aivot ovat tilassa, jossa liika loogisuus ei enää vaivaa. Ne näkevät yhteyksiä ja ovia, jotka siihen hetkeen saakka ovat olleet salattuja.

Silloin otan solmun tarkasteltavaksi lähempää, puhallan siihen muutaman kerran, ja kuin itsestään se lähtee löystymään. Uskomattomimpia ovat ne hetket, joina solmu lopulta aukeaa. Ja silmät siinä samassa. Tuijotan pimeää kattoa. ”Niin tietenkin!” Tarina vain valuu kuin vesiputouksesta, dominojonoon laitetaan puuttuvat palat paikalleen. Aiemmat kohdat saavat selityksensä, uudet yhteydet ilmestyvät. Usein ratkaisut ovat melko järjettömiä… ja sen takia enimmäkseen täysin käyttökelpoisia.

Ei, minulla ei ole muistikirjaa sängyn vieressä. Ratkaisuja ei tarvitse muistaa sanasta sanaan. Niiden suunta pysyy mielessä kuitenkin. Sitten voi taas nukkua.

Tässä eräänä yönä, tai oikeastaan aamuna, juuri ennen heräämistä, uneksin ihan oikeasti. Olin saanut tämän nykyisen kässärintekeleen valmiiksi ja sille oli löytynyt kustantaja ja kustannustoimittaja. Kustiksen kanssa istuimme ulkona pöydän ääressä keskustelemassa käsikirjoitukseen tehtävistä muutoksista, kun yhtäkkiä, aivan kasuaalisti totesimme, että kaikki on aika turhaa. Maailmanloppu tulee kuitenkin tänään. Jatkoimme silti kässärin käsittelyä.

Maailmanloppuun liittyivät läheisesti suuret vihreät köynnöskasvit, jotka halusivat täyttää joka paikan. Niitä vastaan kuitenkin saattoi taistella. Ne pelkäsivät maitotuotteita (!!). ”Tässä sinulle jogurttia!” SPLÄTSH!

Maanantaina odotin. Maailmanloppu ei tullut. Niinpä jatkoin kässärin solmujen selvittelyä, ja yhden ratkaisun löysin… avaimesta.

IMG_0059

Puu ottaa vallan.

spacer