Archives

Kirjamyynti, häntäänsä syövä käärme

Ruokakaupassa:

Asiakas: ”Haluaisin ostaa perunoita.”

Myyjä: ”Meillä ei nyt ole perunoita. Voitte ostaa esimerkiksi makkaraa, kirjolohta tai maitoa. Muuta ei ole.”

”Minä tarvitsisin perunoita, kun on tulossa kasvissyöjäkaveri käymään.”

”Ei ole perunoita. Ostakaa vaikka kirjolohta, se on melkein kasvis.”

”Miten voi olla, ettei teillä ole perunoita? Tämähän on ruokakauppa.”

”Niin, kun ihmiset eivät enää osta perunoita. Eivätkä oikein muutakaan ruokaa täältä. Siksi meillä on tulitikkuja, kukkaruukkuja ja enkelikelloja. Tai kiinnostaisiko pari kumisaappaita?”

”En minä tarvitse kumisaappaita, tarvitsisin ruokaa. Onko edes nauriita?”

”Ei ole nauriitakaan, mutta voidaan tilata tuottajalta. Saapuvat ensi kuussa.”

”Niin… kun minun pitäisi laittaa ruokaa huomenna. Olkoon. Näkemiin.”

Myyjä, itsekseen asiakkaan lähdettyä: ”NII-IN, nyt on todistettu, että ihmiset eivät enää osta perunoita tai muutakaan ruokaa!”

– – –

Käsi ylös, kuinka moni on elänyt vastaavan tilanteen kirjakaupassa?
Veikkaan melko monen käden nousevan.

Tiina Raevaara kysyi taannoin kolumnissaan, onko tutkittu, kuinka on toimittu maissa joissa kirjojen myynti on saatu nousuun. Kirjamyynnin lasku on tosiasia. Syytetään somea. Syytetään internetiä, elokuvia, tositeeveetä. Kuluttajia, jotka ovat liian keskittymiskyvyttömiä ostamaan kirjallisuutta. Syytetään liian ahneita kustantajia ja kirjan korkeaa hintaa.

Pojat, tytöt ja lukukoirat lukevat -kampanjoiden ja kirjavinkkaajien työ on yhtä tyhjän kanssa, jos kampanjoissa ja vinkeissä esiteltyjä kirjoja ei saa mistään ilman salapoliisin pätevyyttä. Robustos-kustantamon takapiru Heikki Savola sanoi sen myös:

Kirjakaupan tulisi rohkeasti uskaltaa tarjota ja suositella asiakkailleen monipuolisempaa kirjavalikoimaa. Suomessa ei toimi kymmentä kustantajaa, vaan kymmeniä aktiivisia ja satoja vähemmän aktiivisia kustantajia. Suomessa ei julkaista vuodessa sataa kirjaa, vaan tuhansia.

Suomessa eletään suurten ketjujen aikaa. Kirjakauppatoimintaakin hallitsee pari (noh, yksi) isoa. Ja heitä on aiheellisesti syytetty ”tiimarisoitumisesta”, kun kirjojen myynti ei enää kannata. Siinä on käärme, joka syö omaa häntäänsä. Kirjoja ei kannata myydä, joten niitä ei pidetä esillä, joten asiakas ei niitä hyllystä löydä, ei tee heräteostoksia, menee asiakkaaksi muualle, joten kirjoja ei kannata myydä.

Näytevarastotoiminnan muuttuminen aiheutti sen, että pienille kustantajille on täysin kannattamatonta pitää kirjojaan tarjolla näytevarastosysteemissä. Ketjukauppoihin on kuitenkin muuten hankala päästä esille. Pikkukaupungissa taas ei välttämättä ole kuin sen yksi ketjukirjakauppa, ja jos asiakas etsii ”jotain kivaa syntymäpäivälahjaa” heti huomiselle, ei hän voi odottaa, että kirja ehkä tilattaisiin.

Kirjojen myynti on monen tekijän summa. Jos kirjakaupat, kauppojen sisäänostajat, jne. eivät tietoisesti aktivoidu nimenomaan (kotimaisen) kirjallisuuden esillepanossa, sen tuomisessa saataville houkuttelevaksi ja monipuoliseksi valikoimaksi, olemme umpikujassa. Kustantamot ja kirjailijat eivät voi edetä loppuun saakka, jos viimeinen lenkki ketjussa — se myyjä — horjuu. Tämä on koko kirja-alan yhteinen taisto, ja kirjakaupat kuuluvat kirja-alaan. Perunoita ei voi jättää tarjoamatta, vaikka tarjolla olisikin makkaraa ja kirjolohta. Tai voi, muttei sitten kannata ihmetellä asiakkaiden kaikkoamista.

IMG_20160302_144102

Ranska on niin suuri kielialue, että täällä kirjabisnes on ihan eri mittakaavassa kuin Suomessa. Keskimääräinen painoskoko on viidentuhannen huitteilla, kun Suomessa isotkaan kustantajat eivät tee moisia painoksia kuin osasta teoksiaan. Kaikki ei ole ruusuista täälläkään, eivätkä myyntiluvut taida suorastaan nousussa olla, mutta Ranska on kuitenkin kirjakauppojen luvattu maa. Kirja-ala, kirjakaupat ja kustannustoiminta yhteen laskettuna, työllistää noin 30 000 henkeä. Luvulla ilmeisesti tarkoitetaan ”täysiaikaista työpaikkaa”.

Ja mikä upeinta, kirjakaupoissa on kirjoja.

Viime kesänä tein ostoksen, joka sai minut samaan aikaan sekä vallan iloiseksi että hieman surulliseksi. Asun Tampereen kokoisessa ranskalaiskaupungissa, jonka ydinkeskustassa on suuri kirjakauppa. Kävelin kauppaan sisään.
”Onko teillä Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikkoa?”
”…miten se kirjoitetaan?”
”L-U-M-I-K-K-O”
Myyjä vilkaisee tietokonetta, vie minut pohjoismaisen kirjallisuuden hyllylle ja noukkii Lumikon. Vien sen kassalle. Kaikkeen meni alle viisi minuuttia. Sain siis yksinkertaisesti kauppaan menemällä ostettua obskuurin pienkustajantajan vielä obskuurimman suomalaiskirjan käännöksen. Ok, ei sitä ollut hyllyssä kuin se yksi kappale, mutta oli kuitenkin.

Samalla olin hieman haikea tietäessäni, että kyseistä hienoa kirjaa ei saa Suomesta enää oikein mistään muualta kuin Kirjamessujen kahden euron pöydistä, niistä jotka makulointia väistelevät. Lumikko tietysti on jo Todella Vanha Kirja, mutta kun sama ostamisen vaikeus koskee uutuusteoksiakin, tai sellaista pientä nimikettä kuin Salla Simukan Lumikki Andersson -sarjaa.

Sen sijaan, että kysyttäisiin, miksi kirjoja ei myydä, kysymyksen voisikin asetella toisin: Miksi kirjoja ei haluta myydä, yhteistyössä, yhtenä vahvana toimijana? Kyllä, asiassa on monta muuttujaa. Mutta toisaalta ”tässä on niin monta muuttujaa” -ajattelussa on se ongelma, että sitten kukaan ei oikein toimi. Siihen syyllistyn minäkin, tässä juuri edellä.

Halusin taannoin selvittää ihan vain itselleni missä tulppa oikein on. Miten löytää konkreettisia ratkaisuja? Kuka päättää mitä Suomi lukee? ”Isojen kauppaketjujen sisäänostajat”, minulle vastattiin. Okei, kuka sitten voisi vaikuttaa isojen kauppaketjujen sisäänostajiin?
[Lisätkää tähän kohtaan virtuaalista olkienkohauttelua.]
”Ei kukaan, ei niitä kiinnosta.”
Olin varsin hämmentynyt. Pitääkö minun siis ymmärtää, että kirja-alalla on joukko jotain kasvottomia kummisetiä, enemmän tai vähemmän todellisia sisäänostajia, jotka eivät ole kiinnostuneet kotimaisen kirjallisuuden monimuotoisuudesta, ja jotka ovat kaiken lisäksi täysin lahjomattomia ja jumalista seuraavia? Koko muu kirja-ala, kustantajat ja kirjailijat, eivät heihin voi mitenkään vaikuttaa? Eivät edes yritä? Vai yrittävätkö? Hyvähän minun on täältä jostain huudella, mutta olen saanut sen mielikuvan, että kirja-alalla tunnutaan mutu-pohjalta tietävän missä ongelmat (monikossa!) ovat. Kuitenkin näyttöä ongelmista ja sen pohjalta konkreettisuutta ratkaisuehdotuksissa (sitä Tiina Raevaaran peräänkuuluttamaa tutkimusta noin esimerkiksi) puuttuu.

Kun vika on aina jossakussa muussa.
Televisiossa.
Internetissä.
Koulussa.
Kustantajissa.
Kuluttajissa.
Kirjakaupoissa.
Poliitikoissa
Tai ehkä jopa Pokémon Go:ssa.

spacer

Lukulistalle: 42 kotimaista spefiteosta naiskirjailijoilta

Törmäsin taannoin Twitterissä linkkiin, jonka takaa löytyi ”must read” -lista sadasta naisten kirjoittamasta sf/f-romaanista. Mietin siinä ääneen, että tällainen pitäisi tehdä suomalaiskirjailijattaristakin, ainakin ”vaaditut viiskyt”.

Luku kutistui lopulta neljäänkymmeneenkahteen. Koska tietenkin 42.

books free of rights

Listan ehdotukset olen saanut pääasiassa Twitterissä ja Facebookissa spefikirjallisuuden suurkuluttajilta. Listalla on spefiteoksia laidasta laitaan. Perinteisempää fantasiaa ja scifiä, suomikummaa, historiallisia tarinoita, lasten- ja nuortenkirjoja, nuorille aikuisille suunnattua paranormaalia romantiikkaa, uutta ja vanhaa. Listan pääpaino on 2000-luvulla, mutta mukana ovat esim. Memmoin arvat (1952), Sudenmorsian (1928), Mestaritontun seikkailut (1921) tai Ugudibuu (1975).

Listan teokset ovat kirjoja, jotka ovat paitsi hyvää kirjallisuutta, myös edustavat mainiosti genreään. Kukin kirjailija on mukana vain yhdellä teoksella, vaikka puolen tuotantoa olisi voinut mainita monilta kirjailijoilta: Sinisalo, Krohn, Leinonen, Holopainen… Kirjasarjoista on myös mainittu vain ensimmäinen osa, vaikka sarjat voidaan usein käsittää kokonaisuutena.

Ja, kuten tässä vaiheessa kuuluu sanoa, lista ei edes yritä olla täydellinen, eihän se voisikaan, kun kirjailijattaria ja laatuproosaa on huiman paljon. Se on vain yksi mahdollinen katsaus kotimaiseen naisten kirjoittamaan spekulatiiviseen kirjallisuuteen. Nämä teokset lukemalla saa varmasti käsityksen siitä, mitä suomalainen spekulatiivinen kirjallisuus voi moninais(e)uudessaan olla.

1. Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää
2. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
3. Aira Brink: Memmoin arvat
4. Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
5. Carita Forsgren: Auringon kehrä
6. Laura Gustafsson: Huorasatu
7. Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry -sarja)
8. Anu Holopainen: Welman tytöt (Syysmaa-sarja)
9. Päivi Honkapää: Viides tuuli (Tuulitrilogia)
10. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

11. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november)
12. Raita Jauhiainen: Allianssi.125: Hirunda, ensimmäinen kirja / Terra Unionia, ensimmäinen kirja (Allianssi.125-sarja)
13. Aino Kallas: Sudenmorsian
14. Lilian Kallio: Ugudibuu
15. Jenny Kangasvuo: Sudenveri
16. Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä
17. Siri Kolu: PI, Pelko ihmisessä / IP, Ihmisen puolella
18. Jenna Kostet: Lautturi
19. Leena Krohn: Tanairon
20. Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset (Routasisarukset-sarja)

21. Anne Leinonen: Valkeita lankoja
22. J.S. Meresmaa: Mifongin perintö (Mifonki-sarja)
23. Anni Nupponen: Kauheat lapset
24. Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt
25. Elina Pitkäkangas: Kuura (Kuura-sarja)
26. Tiina Raevaara: Korppinaiset
27. Elina Rouhiainen: Kesytön (Susiraja-sarja)
28. Annukka Salama: Käärmeenlumooja (Faunoidit-sarja)
29. Anne Salminen ja Tero Niemi: Nimbus ja tähdet
30. Salla Simukka: Jäljellä / Toisaalla

31. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
32. Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
33. Miina Supinen: Mantelimaa
34. Silja Susi: Routamieli
35. Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla (Fem knivar hade Andrej Krapl)
36. Vuokko Tolonen: Tampereen ilmasto
37. Maria Turtschaninoff: Maresi (Punaisen luostarin kronikat / Krönikor från Röda klostret)
38. Maarit Verronen: Pimeästä maasta
39. Seita Vuorela: Karikko
40. Mia Vänskä: Musta kuu
41. Taru ja Tarmo Väyrynen: Kuuman tuulen aika (Vuorileijonan varjo -sarja)
42. Helena Waris: Uniin piirretty polku (Pohjankontu-sarja)
– – –

Hmm. Listalla, jolla pitäisi olla 42 naisten kirjoittamaa spefiteosta, on itse asiassa 45 kirjaa ja sitä paitsi kaksi miestä. Kirjailija huijatkoon teidät luulemaan, ettei listassa ole mitään outoa… tai siis, outoja on.

spacer

Lukuhaasteita kesäksi nuorisolle

Kesät ovat siitä kummallista aikaa, että ihmiset väittävät olevansa lomalla. Jotkut jopa väittävät, että heillä olisi aikaa lukea. Joten netti on viime vuosina täyttynyt erilaisista lukuhaasteista näin kesän kynnyksellä. Tai missä kynnyksellä nyt enää ollaan, Suomessa ovat jo tovin olleet kesälomalla. Sähköpostien lähettely on hauskaa, kun kymmeneen lähetettyyn viestiin tulee yhdeksän lomavastausta.

Joka tapauksessa, jos netissä ja lehdissä olevat lukuhaasteet saavat jonkun lukemaan vähän enemmän, niin siitä vain. Minä bongailin lapsille ja nuorille tarkoitettuja haasteita.

Demi-lehden kirjahaaste

Tuhisin ääneen jokin aika sitten, kun Demissä oli kokonaisessa lehdessä yksi puolikkaan palstan mainonta kirjasta, ja sekin suuren budjetin käännös. Musiikkia ja elokuvia kyllä riitti. Yhtä paljon on kirjaesittelyä nytkin, mutta kesäkuun numerossa näytti kuitenkin olevan kirjahaaste, jokseenkin tavoitettavissa oleva sellainen:
demikirjahaaste

”Joka on julkaistu sinä vuonna kun sinä synnyit.”
Tarkoittaako tämä, että minun pitää viimeinkin lukea Avalonin usvat?


Verkkolehti Kantin lukuhaaste

Verkkolehti kantin lukuhaaste keväälle ja kesälle 2016 löytyy tämän pdf-linkin takaa. Se on mukailtu viime vuosien HelMet-lukuhaasteista.

”Kirjassa on myrsky”
Sitä siis sattuu paremmissakin piireissä?


Aku Ankan lukuhaaste

Jos ihan romaanit eivät millään uppoa juuri nyt, niin lukemista ne ovat sarjakuvatkin. Aku Ankan sivuilla on lukuhaaste, jonka pohjalta voi sukeltaa akkariarkistoihin. Monilla on sellaisia jossain ullakolla tai kesämökillä kymmeniä vuosia, niissä muovikansioissa. Kysy toki naapuriltasi. (Eikä nyt sitten huomauteta siitä, että tämä on viimevuotinen haaste. Kyllä tuossa riittää työtä tällekin kesälle.)

”Tarina, joka löytyy hakusanan ’säkäväkäpimaus’ avulla.”
Suomentajat <3


HelMetin lukubingo

HelMet-kirjastot ovat tehneet viime vuosina aina kesälukubingon. Tänäkin vuonna sellainen löytyy, myös lapsille. ”Bingoriviin riittää periaatteessa viisi luettua kirjaa, mutta voit kaikin mokomin yrittää saada koko ruudukon täyteen. Muista kuitenkin, että voit rastittaa vain yhden ruudun kirjaa kohden.”

”Olen lukenut: naamiaisasussa.”
Tätä pitää testata. Entäs jos on naamiaisasussa, paljain jaloin, hattu päässä ja salaisessa paikassa? Sitten on vissiin luettava neljä kirjaa kerralla.


Kirkkonummen kirjaston lukubingo

Kirkkonummelainen lukubingo on suorastaan hulvaton, jopa lohikäärmeellistä bingoruudukkoa myöten (ruudukot ladattavissa tässä ja tässä).

61241_Lukubingo2

”Lue jännittävää kirjaa vintillä tai kellarissa”
Meillä on vintillä pölyä, kuivuvia pyykkejä, pölyä, rojuja, pölyä ja IHMISSYÖJÄHÄMÄHÄKKEJÄ. Saattaisi mennä liian jännittäväksi.


Jakakaas armaat lukijani omat vinkkinne nuorisohenkilöille sopiviksi kesälukuhaasteiksi.
Ei sellaisia liikaa ole.

spacer

#pojatkinlukee

Kun nyt on kerran kirjavinkkejä ympäri intterwebsiä annettu, niin osallistunpa minäkin #pojatkinlukee-kampanjaan. Saavat näitä tytötkin lukea, suosittelen jopa.

7+

kuka pelkää noitiaRoald Dahl: Kuka pelkää noitia
Tämä ei ole satu, tämä on tarina oikeista noidista. Oikeat noidat ovat vaarallisimpia olentoja maanpäällä. Mistä voit tietää kuka on oikea noita ja kuka vain tavallinen herttainen rouva? Jos et vielä tiedä, sinun on parasta ottaa se nopeasti selville – sillä oikeat noidat eivät inhoa mitään niin paljon kuin lapsia ja heillä on kaikenmoisia keinoja päästä näistä eroon. Tämä tarina kertoo kaiken mitä sinun tarvitsee tietää.

Roald Dahlin kirjat ovat hupaisessa anarkistisuudessaan ehdotonta luettavaa. Hyvä voittaa, lapset samoin, ainakin jos päättävät olla tarpeeksi fiksuja. Kuka pelkää noitia -kirjan päähenkilö on isoäitinsä kanssa lomaileva poika, joka kirjan myötä muutetaan hiireksi. Sopivasti vinoutunut tarina ei ehkä sovi herkimmille tai pienimmille, mutta huvittaa hurjasti niitä, jotka eivät noitia pelkää.

10+

KerjäläisprinsessaMagdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry -sarjan aloittava osa.)
Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Prinsessa-sanaa tämän trilogian avausosan nimessä ei pidä säikähtää. Kirja on silkkaa vauhtia, vaarallisia tilanteita ja Magdalena Hain hienoa sanankäyttöä alusta loppuun. Sopii jokaiselle seikkailunnälkäiselle lapselle, osapuilleen kymmenestä vuodesta ylöspäin.

jadeTaru Mäkinen: Jade ja autiotalon jengi (Jade-sarjan aloittava osa.)
14-vuotias Janni asuu äitinsä ja chileläisen isänsä kanssa vanhassa puutalossa Linnunlaulun alueella, Töölönlahden rannalla. Samassa talossa asuu myös Jannin ystävä ja luokkatoveri Reija. Puutaloalueen idylliä alkavat häiritä oudot tapahtumat: ryöstöt, pahoinpitelyt, uhkailut. Naitä asioita joutuu selvittämään Jannin poliisi-äiti, Hurja-Helluksi kutsuttu. Juttuja ratkaisemassa on myös Jade, ketterä ja voimakas, joka tyrmää kovimmankin jengiläisen. Mutta kuka Jade on? Sitä ei tunnu kukaan tietävän. Hän tulee ja menee, mutta on aina mukana ratkaisevalla hetkellä.

Luin Jade-kirjoja ahmimalla tuossa joskus 10-12-vuotiaana. Vielä nytkin niiden aihepiireissä tuntuu olevan paljon ajankohtaisuutta: joukkoon kuulumisesta, ennakkoluuloista, maahanmuuttajista, erilaisuudesta (näkövammasta), sukupuolirooleista. Kirjat koskettavat rankkojakin aiheita, mutta rennolla ja humoristisella otteella.

14+

saloranta_hopea-arkun-metsastajatTuomas Saloranta: Hopea-arkun metsästäjät
Hurlannin kuningaskunnassa eletään vaaran vuosia. Itäisten provinssien rajanaapurit, julma Idän keisari ja häijy Pohjolan emäntä, aiheuttavat jatkuvia kahnauksia, ja rajaseudun linnoittaminen kohtaa odottamattoman takaiskun, kun tukkilaistyömaan palkkarahat anastetaan. Tämän selkkauksen keskelle saapuvat tohelo velho-oppilas Taavetti Rummukainen sekä suurisuinen kulkumies Retuperän Aapo. Heidät pestataan hopea-arkun jäljille lähetettävään seurueeseen, jota johtaa häväistysjutun vuoksi epäsuosioon joutunut upseerikokelas Anders Kippelström. Mukaan liittyvät harhaoppinen apupappi isä Jeremias sekä varjoaankin säikkyvä jäljittäjä Oravainen, eikä kenelläkään joukosta tunnu olevan aivan puhtaita jauhoja pussissaan.

Hopea-arkun metsästäjät on kevyttä seikkailukirjallisuutta parhaimmillaan. Se ei edes yritä ottaa itseään vakavasti. Kirjassa sekoitetaan autuaasti suomalaisia perinteitä rillumareihengessä, vanhoja taruja ja uudempia aarteenmetsästyskertomuksia. Kirja on nopealukuinen ja juuri siinä nopealukuisuudessaan äärimmäisen viihdyttävä. Jo aikoinaan tämän lukiessani tuli mieleen, että tämä pitäisi ehdottomasti laittaa yläasteikäisille pojille vinkattavaksi.

sokkeloportaikkoWilliam Sleator: Sokkeloportaikko
”Peter näki ympärillään pelkkiä portaita. Korkeuksissa sijaitseva lepotaso, jolla hän seisoi, näytti olevan ainoa tasainen paikka. Ylä- ja alapuolella näkyi porrassyöksyjä niin laajalti kuin saattoi erottaa. Kaiteita ei ollut. Portaat nousivat ja laskivat, kääntyivät jyrkästi, haarautuivat, yhtyivät vaarallisiksi kierteiksi, ylittivät ja alittivat toisensa. Ne eivät olleet ulkotilassa, mutta Peter ei pystynyt erottamaan seiniä, kattoa tai lattiaa. Hän näki pelkkiä portaita.
Miksi hänet oli tuotu tänne?”
Kammottavasta, suljetusta sokkeloportaikosta löytyy neljä muutakin nuorta. Kestää kuitenkin kauan ennen kuin heille alkaa paljastua, miksi heidät on eristetty tähän epäinhimilliseen rakennukseen. Ja kun se selviää, alkaa armoton kamppailu, jossa hyvä ja paha käyvät taistelua ihmisen sisimmästä.

Tämä kiehtoi nuorena niin, että olen lukenut kirjan useita kertoja. Taitaa vieläkin olla hyllyssä kotipuolessa. Voisi sanoa
Sokkeloportaikon olevan jokseenkin dystooppista scifiä ihmiselle, joka ei koskaan ole kummemmin välittänyt dystopioista tai scifistä.

spacer

Kannellista kirjabisnestä

Suomessa puhutaan tasaisin väliajoin kirjan hinnasta. Ja kyllähän se niin on, että kirjat ovat kalliita. 35-40 euroa uutuuskirjasta on paljon rahaa, vaikka kuinka olisi rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto kirjallisuuden tukemiseen.

Jos nyt jätetään pois laskuista yleinen kustannusrakenne ja pienen kielialueen haasteet, niin olen hiljakseen hämmästellyt erästä suomalaisen kirjakulttuurin piirrettä, joka osaltaan pitää kirjojen hintoja ylhäällä. Joka osaltaan tuntuu olevan vanhoihin kaavoihin kangistunut. Enkä nyt puhu pelkästään kustantajista, vaan myös kuluttajista.

Pohjustukseksi kuva-arvoitus. Nappasin nämä pari räpsyä paikallisen (siis ranskalaisen) kirjakaupan uutuushyllyistä:

Mitä kuvista puuttuu? Ottaen huomioon, että kyseessä on uutuuskirjoja.
Juuri niin, kuinka monta kovakantista näette?

Ranskassa romaanit julkaistaan nykyään lähes yksinomaan pehmeäkantisina, usein ns. frech flapina (puolipehmeä tai pehmeä kansi sisäliepeellä, näkyy tuossa ekan kuvan Transfert-kirjassa hyvin). Koviin kansiin sidottuja löytyy lähinnä taide- ja lastenkirjoista. Pehmeäkantisuus on ollut trendi jo pitkään, mutta yleistynyt tässä määrin ihan muutaman viime vuoden aikana. En tiedä, ovatko kuluttajat edistäneet pehmeäkantisten leviämistä halvempien hintojen toivossa, vai tuleeko se ylhäältä, kustantajien kisatessa. Ehkä molempia. Kovakantisen painokulut saattavat olla 10%-20% suuremmat kuin pehmeäkantisella. Painosmääristä ja jopa jakelukanavista riippuu, kuinka se sitten siirretään kirjan hintaan.

Suomessa kuitenkin kovakantinen on yhä jonkinlainen puolijumala ja Oikea Kirja. Enkä edes syytä niitä suuria ikäluokkia, joilla on varaa kirjoja ostaa, vaan vuosien foorumikeskustelun seuraamisen perusteella nuoret ovat yhtä konservatiivisia. Kovakantisen tarpeen ymmärtää lähinnä kirjastoissa ja oppikirjoissa, yksityishenkilö harvemmin satunnaista romaania lukee kymmeniä kertoja.

Siinä meillä on vielä työsarkaa. Jos ei päästä yli paperin tuoksusta, niin sitten jumiudutaan koviin kansiin. Kauniitahan ne usein ovat, ei sillä, mahdollistavat kaikenlaista esteettistä leikkiä. Mutta minä olen niin vanhanaikainen, että kiinnostun eniten kirjan sisällöstä, en kansista. Toivottavasti Suomeenkin saadaan pian laajemmalti pehmeäkantisia uutuuskirjoja. Se olisi kaikkien etu, se hintaero, vaikkei oliskaan kuin muutaman euron luokkaa.

spacer

Kevään 2016 parhaat kirjatärpit (pienkustantajaversio)

Vuosi on kääntynyt valoa kohden. On siis hyvä katsoa kevääseen. Kirjoitin taannoin pienkustantajaversion syksyn parhaista lukuvinkeistä. Koska tällaisia listoja ja vinkkejä pienlevikkisistä kirjoista ehdottomasti tarvitaan, tässäpä lukemista etsiville tärppejä kevään 2016 kirjoista. Kuten viimeksikin sanoin, lista ei ole millään tapaa kattava, joten itse kukin saa vapaasti antaa omat kirjavinkkinsä kommenteissa! Ja saatanpa tätä hieman täydentää myös sitten, kun viimeisetkin saavat kevään ennakkotietoja eetteriin.

books spring

Kaunokirjallisuus

Stepanin koodeksi -antologia

”Siitä saakka, kun Stepanin koodeksina tunnettu kirja löydettiin Kutná Horan hopeakaivoksista 1400-luvun alkupuolella, se on kylvänyt ympärilleen hulluutta, tuhoa ja kuolemaa. Sen salakavala voima ei ole lainkaan vähentynyt vuosien saatossa, vaan pikemminkin kasvanut.”
Kyselyni varmisti, että kolmas Stepanin koodeksi -antologia ilmestyy tämän kevään aikana. Kirjan nimestä ei tosin minulla ole vielä tietoa. Korvamerkkaan silti yhden niteen heti itselleni! Edelliset olivat vallan hienoja, etenkin Hopeoidun vainajan olen kehunut moneen kertaan. On meillä tässä maassa hurjasti taitavia novellikirjoittajia… (Kuoriaiskirjat)

 

Liliana LentoDionnen tytöt

Uteloiduin Liliana Lennon esikoisromaanista, sillä olen lukenut useita tähän maailmaan ja näihin henkilöihin liittyviä tekstejä aiemminkin. Eikä Suomessa ole liikaa chick littiä ja fantasiaa sekoittavaa kirjallisuutta… Dionnen tytöt vie lukijan kuvitteelliseen maahan, Fretanniaan, keijujen, ihmisten ja menninkäisten luo. Ilahduttavaa on se, että tässä ei olla ns. perinteisessä fantasiamaailmassa, vaan hyvin nykyaikaisissa oloissa. (Torni)

 

Aleksi PeuraBalladi eksyneille

Aleksi Peuran nimi on tuttu muualta, mutta hänen romaanejaan en vielä ole lukenut. Tämä saattaa hyvinkin eksyä lukulistalle. Tornin sivuilla sanotaan, että Balladi eksyneille on pseudo-historiallinen fantasiaromaani: se on kirjoitettu kuin historiallinen romaani, mutta se sijoittuu fantasiamaailmaan. Romaanin maailmassa ei räiskitä tulipalloja rynnistävien örkkien päälle, taikuutta ei tunneta ja hirviötkin ovat pääosin ihmisiä. (Torni)

 

Anna AhmatovaOlen äänenne. Kootut runot 1904-1966

Tästä teoksesta kiinnostuin taannoin lukiessani jonkin lehtijutun Anneli Heliön laajasta ja pitkäaikaisesta suomennustyöstä. Anna Andrejevna Ahmatova kuului runoilijoiden suureen kvartettiin, jossa hänen lisäkseen olivat Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam ja Boris Pasternak. Heidän runoutensa hallitsi Venäjän kirjallisuutta vallankumouksen jälkeen puolen vuosisadan ajan. 840-sivuinen teos sisältää lähes 600 sivua runoja, Ahmatovan laajan elämäkerran sekä ainutlaatuisen Ahmatovan elämästä kertovan valokuvaliitteen. (Kirjokansi)

 

Kari VälimäkiSikafarmari

Minun oli vaikea valita Osuuskumman kevätkirjoista yhtä tai kahtakaan, joten vilkaiskaa mitä kaikkea muuta hienoa siellä on: http://osuuskumma.fi/osuuskumman-kevat-2016/ Hirviöitä! Historiaa! Ritareita! Siipirattaita!

Mutta mennään nyt Sikafarmarilla, koska Välimäen aiempi Todensanat minua niin suuresti ilahdutti. Sikafarmari on taattua Välimäkeä, absurdi veijaritarina, jonka rivien väleissä karjuu leijona. Nuoruudestaan toipuva Kalevi vihaa kylmyyttä ja pimeyttä. Kun hänelle tarjoutuu tilaisuus lähteä Afrikkaan tahkoamaan rahaa, hän ei epäröi vaan tökkää nimensä sopimuspaperiin. Afrikassa hän kohtaa noitanaisen, Habikan, joka houkuttelee miehen takaisin Suomeen viljelemään sikoja ja tarjoamaan elämyksiä ihmisille. Kun mutkat suoristuvat, paluuta entiseen ei ole. (Osuuskumma)

 

Erkka Leppänen & Petri HiltunenKirotun maan ritari

Kah, lisää Praedoreja. Vaskikirjojen takapiru Erkka Leppänen julkaisee kokonainen kokoelmallisen Petri Hiltusen luomaan fantasiamaailmaan sijoittuvia novelleja. Tarinat ovat perinteitä kunnioittavaa miekkaa ja magiaa modernilla otteella. Kirotun maan ritari kokoaa kaikki Leppäsen vanhat ja uudet praedor-novellit kronologiseen järjestykseen. Sarjakuvataiteilija Petri Hiltusen luoma Jaconia on harmaasävyinen fantasiamaailma, joka on tuttu Praedor-sarjakuvista ja -roolipelistä sekä monen muunkin kirjoittajan tarinoista. Falacin seikkailut ovat Hiltusen itsensä kuvittamia. (Vaskikirjat)

 

Teresa Myllymäki Karhulehto

Myllymäen Karhulehdon sanotaan saaneen inspiraationsa heavymusiikista ja suomalaisesta luonnosta. Romaanin tapahtumat vievät takautumien avulla 1900-luvun alkuun, sota-aikaan ja lopulta nykypäivään, joka saa selityksensä menneisyydestä. Vaikka suru, mustasukkaisuus ja kuolema ovat kirjassa vahvasti läsnä, on kirjan tärkein sanoma kuitenkin ikuinen rakkaus. (Reuna)

 

Kari HanhisuantoPelkopeli

Pelkopeli on jo Hanhisuannon yhdeksäs kirja ja viides rikosromaani, mutta tässä kirjassa mielenkiintoista on sen tekotapa. Sitä on kirjoitettu julkisilla paikoilla (mm. suorassa radiolähetyksessä) ja kirjoittaessa tavatuilta ihmisiltä on kerätty materiaalia tarinaan. Pelkopeli kertoo sarjamurhaajasta, joka valitsee uhrinsa ensin sattumanvaraisesti ja myöhemmin kotikaupunkinsa asukkaista. Alkaa peli, jolla tekijä haluaa mahdollisimman paljon julkisuutta. Hän yrittää saada pikkukaupunkilaiset pelkäämään. (Reuna)

lukeva tyttö

Tietokirjallisuus

Esa SeppänenRaavi niskaa – matka tietokirjailijaksi

Avaimen kevätkuvastossa on vaikka mitä jännää. Minua kiinnostaa etenkin tämä omaelämäkerrallinen tietokirjoittamisopas. Ehkä kuvittelen joskus kirjoittavani tietokirjallisuutta. Katalogin esittely: Pitkän uran tietokirjailijana tehnyt Esa Seppänen antaa kirjassaan ohjeita arkistossa asioimiseen ja lähteiden käyttämiseen, mutta keskittyy myös siihen, millaisen henkisen prosessin kirjailija käy läpi, kuinka paljon kirjan vastaanotto jännittää ja miten tietokirjailija ajattelee ja toimii. (Avain)

 

Katja Jalkanen ja Aino-Maria SavolainenKorot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon.

Eikä parane unohtaa myöskään Lumiomenan Katjan ja Amman lukuhetken Aino-Marian jo toista yhteiskirjaa, joka on selkeästi äärimmäisen vakavalla mielellä kirjoitettu opus siitä, mistä löytää taidetta, mitä kirjoja lukea, miten pukeutua teatteriin ja kuinka herättää kulttuurinälkä. (Avain)

 

Pirjo SuvilehtoLeikki vuoden jokaiselle päivälle

Siitä kirja meille kaikille mielikuvituksettomille vanhemmille. Kirjan ensimmäisessä osassa perehdytään leikin tarkoitukseen ja tärkeyteen lapsen elämässä, ja sen toisessa osassa tarjotaan pelejä, leikkejä, tarinoita ja muita tehtäviä vuoden jokaiselle päivälle. (Nemo)

spacer

23 tuntia ja 4,5 kiloa (tämä on kirjamessuraportti, ei synnytyskertomus)

Olipahan kirjamessureissu. Oikein poikkeuksellisen kivat ja erittäin kiireiset messut. Ohjelmasta en nähnyt juuri mitään, ehkä siksi, etten malttanut istua aloilleni silloinkaan, kun olisi ollut tovi aikaa. Sen sijaan tapasin hurjan määrän uusia ja vanhoja tuttavia, sain kasvoja nimille ja ääniä kasvoille. Söin lounasta ulkosuomalaiskirjailijoiden seassa ja taisin jopa saada suunvuoron (vahingossa, oletan).

Opin käyttämään kassakonetta ja myymään myös kirjoja, joiden sisällöstä minulla ei ollut suurtakaan käsitystä. Totesin, taas kerran, että Messukeskuksen kahvi on aika pahaa, mutta eittämättä sitä on tarpeeksi (ja marianne-keksit olivat hyviä).

Puhuin J.S:n kanssa sankarinaisista. Ehkä seuraavan kerran sitten naissankareista. Hengasin osastolla ja milloin missäkin. Osuuskumman fb-albumista löytää muuten lisää kuvia.

On tuas ilime.

On tuas ilime.

Kävin Varjokirjamessuilla Rauhanasemalla haastattelemassa Haaviston Maijaa Sisimmäinen-romaanista. Siinä sai hengittää hetken aivan erilaista kirjallisuustapahtumaa. Suosittelen, jos feministiset ja jopa anarkistiset teemat kiinnostavat.

Istuin esiintymislavalla konkareiden mukana. Perjantain sateenkaaripaneeli oli heti aikaisin aamulla ja kaatosateen jälkeen, joten epäilin hiukan, eksyykö sinne kukaan. Mutta siellähän oli sali täynnä porukkaa. Istuin sujuvasti rivissä Maijan ja Salla Simukan kanssa, ja koetin ehkä jopa sanoa jotain suhteellisen fiksua. Salla mainitsi ainakin homoagendan ja homoinvaasion, joten ehkä paneelin tavoite tuli täytettyä.

Sunnuntaina päädyin Louhi-lavalle. KirjaKallion ohjelma on aina mainiota. Minusta on ihastuttavaa ja jotenkin tulevaisuuteen uskoa luovaa tavata fiksuja, aikaansaavia nuoria, sellaisia jotka ovat takuulla lukeneet elämässään enemmän kuin ne kaksi pakollista romaania. Kuulin esitettävän pätkän Tulen tyttäristä. Se oli hämmentävää, hyvällä tavalla hämmentävää, ja jopa melkein liikuttavaa. Omituisen konkreettinen osoitus siitä, että teksti tosiaan on olemassa muualla kuin vain päässäni. Oman haastatteluni jälkeen osallistuin vielä Millainen on hyvä tyttöhahmo -paneeliin, jossa pääsin mm. sanomaan, että: ”Iän mukana saa lisää oikeuksia – jopa Ankkalinnassa.” Tai miten se sanatarkasti menikään…

KirjaKallion lavalla.

KirjaKallion lavalla.

Join vaaleanpunaista kuoharia ja olutta sekä julkkareissa että ihan muuten vain pöydän ympärillä Osuuskumman porukan kanssa. Kaadoin tuoremehulasillisen kokolattiamatolle Bonnierin kirjabloggaribrunssilla lauantaiaamuna. Syytän aikaista aamua ja toivon, että matto oli käsitelty. Holiday Innin kahvi oli parempaa kuin Messukeskuksella noin muuten, ja ohjelmassa uteloiduin erityisesti Bonnierin esikoiskirjailijoista. Mielenkiintoista keskustelua käytiin myös varsinaisen ohjelman ulkopuolella.

Roudasin laukussani 4,5 kiloa kirjoja. Ostettuja ja korruptiokirjoja. Enkä edes laskenut niitä kahta kappaletta Tulen tyttäriä. Muutama kirjoista on hyvään tarkoitukseen: lapselle. Mutta aika monta päätyi omaankin hyllyyn.

Pääosa niistä 4,5 kilosta.

Pääosa niistä 4,5 kilosta.

Lopulta matkustin kotiin 23 tunnin ajan. Jep. Oli nimittäin tarkoitus lähteä Helsingistä Pariisiin maanantai-iltapäivänä Tukholman kautta. Vaihtoaika oli melko lyhyt, joten jännäsin etukäteen, tulevatko laukutkin perille. Kun kone kaarsi kiitoradalta takaisin terminaaliin, totesin, että siinä meni vaihtoni. Lopulta lento peruttiin kokonaan.

Jumiuduin jostain syystä viimeisten joukkoon jonoon erään japanilais-pariisittaren kanssa, ja kun me viimein selvisimme tiskille saakka, SAS:n viimeinen suora Tukholman lento oli jo lähtenyt. ”Olen pahoillani, teidän on oltava Tukholmassa yötä.” Ruotsiin meidät kierrätettiin Oslon kautta. Mutta saimmepahan illallisen lentokenttähotellissa.

Siinä syödessäni mietin, että kirjamessureissuilta ei ilmeisesti pääse pois olematta yötä Radisson Blussa. Pitääkö ensi vuonna taas viime vuoden tapaan bookata huone suoraan? Mutta tapasinpahan yhden ihmisen lisää, eli ei viivytys suorastaan huono asia ollut. Neljän tunnin levottoman nukkumisen jälkeen nautin hotelliaamiaisen savulohesta, pääsin myöhästymättä Pariisiin ja siitä Lilleen ja miesihmisen kanssa syödyn pikaisen lounaan jälkeen palasin kotiin. Nukuin iltapäivästä pari tuntia nähden omituistakin omituisempia unia.

Nyt alan viimein toipua. Ainakin unenpuutteesta. Kirjamessukrapulaa kärsinen vielä hetken. Kiitos kaikille syyllisille, myös ja etenkin teille joita en tässä erikseen maininnut!

 

spacer

Lintu vai kala?

Minulla on identiteettiongelma. Se on varmaan ollut jonkinasteisena olemassa jo pitkään, mutta vasta hiljan siitä on tullut lievän ahdistuksen aihe. En ollenkaan tiedä, mihin sijoitun kirjallisuusihmisten keskellä. Tai maailmassa ylipäätään.

Olen aina kuvitellut itseni suhteellisen fiksuksi ihmiseksi (kyllä, tiedän, että yli 50% ihmisistä ajattelee olevansa keskimääräistä fiksumpia). Olen aina lukenut kirjoja, olen aina osannut kirjoittaa, ainakin jotakin.

Sitten minut heitetään oikeiden aikuisten sivistyneiden keskelle. Lukemaan kirjallisuuskritiikkiä. Lukemaan älyllistä kirjallisuuskeskustelua ja pohdintaa, joka lyö minut kerta toisensa jälkeen ällikällä. ”Kuinka tuo osaakaan sanoa asian noin?” Lukemaan kirjoja, joista päällimmäiseksi jää häkellys siitä, kuinka lopputulokseen on saatettu tulla. ”Mä en koskaan pystyisi johonkin tällaiseen.” Lukemaan oman kirjoittamisen reflektointia, jossa kaiken muun hienon lisäksi käytetään luontevasti sanastoa, joka omassa päässäni hiippailee siellä jossain passiivisen rajamailla.

Tähän kaikkeen päädyin tällä viikolla siksi, että lueskelin muutaman kuukauden takaisia kirjabloggauksia lukuromaaneista, siitä kuinka ne eroavat viihderomaaneista* tai korkeakirjallisuudesta. Huomasin joutuvani tunnustamaan itselleni, että jos minulle nimetään korkeakirjallinen romaani, en ole lukenut sitä. En saa niistä juuri mitään irti, sillä joko
a) kyllästyn tai
b) tunnen itseni tyhmäksi.
Etenkin jälkimmäinen on vallan tympeä tunne. Harva ihminen suorastaan nauttii siitä, että tuntee itsensä tyhmäksi. Minä en ole edes oppinut käyttämään sitä sellaisena naisellisena selviytymiskeinona. ”Oi raavas mies, tule ja pelasta tyhmä blondi!”

Mutta silti. Jo blogissani olevista kirja-arvioista paistaa kauas, etten kykene erityisen analyyttiseen lukemiseen. Minulla ei ole siihen välineitä, eikä oikeastaan kiinnostustakaan. Tai jos analysoin, huomaan analysoivani tekstiä kirjoittajan näkökulmasta, en siitä, mihin osaava kirjallisuuskriitikko ryhtyisi. ”Tässä on liikaa raskaita johtolauseita.” ”Tässä on liian vähän sitä tai tätä.” ”Tää on liian takapainoinen.” ”Tuon kohdan olisi voinut kirjoittaa selkeämmin.”

Sama heijastuu muuallekin elämään. En ole koskaan kokenut itseäni duunariksi, minulla on aina ollut tavoitteena korkea-asteen koulutus ja siisti sisätyö. Mutta. Olen kuitenkin ensiharhailujen jälkeen valinnut opintoni varsin konkreettisilta aloilta. Tykkään siitä, että näen kädenjälkeni jossain muodossa. Minulla on ollut hetkeni kirjallisuusanalyysin parissa, enkä tajunnut siitä mitään. Etenkään kun sitä opetettiin ranskaksi…

Ehkä se oli kädenjäljen tarve, joka ajoi minut kirjoittamaan. Ei sisäinen pakko, ei tavoite luoda jotain kuolematonta, ei myöskään yritys jäsentää maailmaa. Minun maailmani on vallan asiallisesti jäsentynyt, vaikken siitä kirjoittaisikaan. Sisäisestä pakosta kielii korkeintaan halu kirjoittaa tiettyjä tilanteita itsestä ulos ja muistiin, muttei sekään ole jatkuvaa. Kirjoittaminen lähtee halusta tehdä jotain, mitä kuvittelen osaavani. Niitä asioita ei ole suurta liutaa, erisorttiset lahjakkuudet ovat vähissä tässä ruumiissa.

Ja sitten minut heitetään sinne jonnekin, missä kirjoittamisen sijaan pitäisi olla älykäs. Kyllä, minä haluan keskustella kirjallisuudesta. Ei, en halua, en sittenkään, en halua näyttää, kuinka tyhmä olenkaan. Ihan kuin vain huijaisin koko ajan. En oikeasti osaa, vain näyttelen osaavani. Missä vaiheessa osaamisen näytteleminen muuttuu oikeaksi osaamiseksi?

Sielustani taistelevat maatiaissavolainen, joka vain haluaisi olla lohnottaa** ja lukea juonivetoisia romaaneja koska lukemisen kuuluu olla kivaa eikä opettavaa, ja se sisäinen älykkö, joka puhuu sujuvaa ranskaa, koettaa lukea Parnassoa ja turhautuu kun ei kykene siihen, mihin ehdottomasti haluaisi kyetä. Koska niin pitää. Eikä kumpikaan, maatiaissavolainen tai sisäinen älykkö tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran.

Fish I

Kuva: KayVeeDee | Deviantart.com | CC by-nd 3.0


* Niin, tämä on keskustelu, jota en silloin keväällä halunnut omassa blogissani käydä, sillä se saa minut vain vihaiseksi. Viihderomaani- / lukuromaani- / korkeakirjallisuuskeskusteluun liittyy oikeastaan poikkeuksetta tympeää arvottamista jollakin tasolla, joka johtaa siihen, että kirjaa ei kohdata yksilönä vaan lajinsa edustajana. …ja sitten kuitenkin kirjaa pitäisi lukea lajinsa edustajana. Äh.

**Tai prokrastinoida kirjoittamalla omasta navastaan, kun pitäisi taistella kasaan kässärin kaksi (2!) viimeistä lukua ja ne potkivat vastaan kaikin voimin.

spacer