Ruokakaupassa:

Asiakas: “Haluaisin ostaa perunoita.”

Myyjä: “Meillä ei nyt ole perunoita. Voitte ostaa esimerkiksi makkaraa, kirjolohta tai maitoa. Muuta ei ole.”

“Minä tarvitsisin perunoita, kun on tulossa kasvissyöjäkaveri käymään.”

“Ei ole perunoita. Ostakaa vaikka kirjolohta, se on melkein kasvis.”

“Miten voi olla, ettei teillä ole perunoita? Tämähän on ruokakauppa.”

“Niin, kun ihmiset eivät enää osta perunoita. Eivätkä oikein muutakaan ruokaa täältä. Siksi meillä on tulitikkuja, kukkaruukkuja ja enkelikelloja. Tai kiinnostaisiko pari kumisaappaita?”

“En minä tarvitse kumisaappaita, tarvitsisin ruokaa. Onko edes nauriita?”

“Ei ole nauriitakaan, mutta voidaan tilata tuottajalta. Saapuvat ensi kuussa.”

“Niin… kun minun pitäisi laittaa ruokaa huomenna. Olkoon. Näkemiin.”

Myyjä, itsekseen asiakkaan lähdettyä: “NII-IN, nyt on todistettu, että ihmiset eivät enää osta perunoita tai muutakaan ruokaa!”

– – –

Käsi ylös, kuinka moni on elänyt vastaavan tilanteen kirjakaupassa?
Veikkaan melko monen käden nousevan.

Tiina Raevaara kysyi taannoin kolumnissaan, onko tutkittu, kuinka on toimittu maissa joissa kirjojen myynti on saatu nousuun. Kirjamyynnin lasku on tosiasia. Syytetään somea. Syytetään internetiä, elokuvia, tositeeveetä. Kuluttajia, jotka ovat liian keskittymiskyvyttömiä ostamaan kirjallisuutta. Syytetään liian ahneita kustantajia ja kirjan korkeaa hintaa.

Pojat, tytöt ja lukukoirat lukevat -kampanjoiden ja kirjavinkkaajien työ on yhtä tyhjän kanssa, jos kampanjoissa ja vinkeissä esiteltyjä kirjoja ei saa mistään ilman salapoliisin pätevyyttä. Robustos-kustantamon takapiru Heikki Savola sanoi sen myös:

Kirjakaupan tulisi rohkeasti uskaltaa tarjota ja suositella asiakkailleen monipuolisempaa kirjavalikoimaa. Suomessa ei toimi kymmentä kustantajaa, vaan kymmeniä aktiivisia ja satoja vähemmän aktiivisia kustantajia. Suomessa ei julkaista vuodessa sataa kirjaa, vaan tuhansia.

Suomessa eletään suurten ketjujen aikaa. Kirjakauppatoimintaakin hallitsee pari (noh, yksi) isoa. Ja heitä on aiheellisesti syytetty “tiimarisoitumisesta”, kun kirjojen myynti ei enää kannata. Siinä on käärme, joka syö omaa häntäänsä. Kirjoja ei kannata myydä, joten niitä ei pidetä esillä, joten asiakas ei niitä hyllystä löydä, ei tee heräteostoksia, menee asiakkaaksi muualle, joten kirjoja ei kannata myydä.

Näytevarastotoiminnan muuttuminen aiheutti sen, että pienille kustantajille on täysin kannattamatonta pitää kirjojaan tarjolla näytevarastosysteemissä. Ketjukauppoihin on kuitenkin muuten hankala päästä esille. Pikkukaupungissa taas ei välttämättä ole kuin sen yksi ketjukirjakauppa, ja jos asiakas etsii “jotain kivaa syntymäpäivälahjaa” heti huomiselle, ei hän voi odottaa, että kirja ehkä tilattaisiin.

Kirjojen myynti on monen tekijän summa. Jos kirjakaupat, kauppojen sisäänostajat, jne. eivät tietoisesti aktivoidu nimenomaan (kotimaisen) kirjallisuuden esillepanossa, sen tuomisessa saataville houkuttelevaksi ja monipuoliseksi valikoimaksi, olemme umpikujassa. Kustantamot ja kirjailijat eivät voi edetä loppuun saakka, jos viimeinen lenkki ketjussa — se myyjä — horjuu. Tämä on koko kirja-alan yhteinen taisto, ja kirjakaupat kuuluvat kirja-alaan. Perunoita ei voi jättää tarjoamatta, vaikka tarjolla olisikin makkaraa ja kirjolohta. Tai voi, muttei sitten kannata ihmetellä asiakkaiden kaikkoamista.

Ranska on niin suuri kielialue, että täällä kirjabisnes on ihan eri mittakaavassa kuin Suomessa. Keskimääräinen painoskoko on viidentuhannen huitteilla, kun Suomessa isotkaan kustantajat eivät tee moisia painoksia kuin osasta teoksiaan. Kaikki ei ole ruusuista täälläkään, eivätkä myyntiluvut taida suorastaan nousussa olla, mutta Ranska on kuitenkin kirjakauppojen luvattu maa. Kirja-ala, kirjakaupat ja kustannustoiminta yhteen laskettuna, työllistää noin 30 000 henkeä. Luvulla ilmeisesti tarkoitetaan “täysiaikaista työpaikkaa”.

Ja mikä upeinta, kirjakaupoissa on kirjoja.

Viime kesänä tein ostoksen, joka sai minut samaan aikaan sekä vallan iloiseksi että hieman surulliseksi. Asun Tampereen kokoisessa ranskalaiskaupungissa, jonka ydinkeskustassa on suuri kirjakauppa. Kävelin kauppaan sisään.
“Onko teillä Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikkoa?”
“…miten se kirjoitetaan?”
“L-U-M-I-K-K-O”
Myyjä vilkaisee tietokonetta, vie minut pohjoismaisen kirjallisuuden hyllylle ja noukkii Lumikon. Vien sen kassalle. Kaikkeen meni alle viisi minuuttia. Sain siis yksinkertaisesti kauppaan menemällä ostettua obskuurin pienkustajantajan vielä obskuurimman suomalaiskirjan käännöksen. Ok, ei sitä ollut hyllyssä kuin se yksi kappale, mutta oli kuitenkin.

Samalla olin hieman haikea tietäessäni, että kyseistä hienoa kirjaa ei saa Suomesta enää oikein mistään muualta kuin Kirjamessujen kahden euron pöydistä, niistä jotka makulointia väistelevät. Lumikko tietysti on jo Todella Vanha Kirja, mutta kun sama ostamisen vaikeus koskee uutuusteoksiakin, tai sellaista pientä nimikettä kuin Salla Simukan Lumikki Andersson -sarjaa.

Sen sijaan, että kysyttäisiin, miksi kirjoja ei myydä, kysymyksen voisikin asetella toisin: Miksi kirjoja ei haluta myydä, yhteistyössä, yhtenä vahvana toimijana? Kyllä, asiassa on monta muuttujaa. Mutta toisaalta “tässä on niin monta muuttujaa” -ajattelussa on se ongelma, että sitten kukaan ei oikein toimi. Siihen syyllistyn minäkin, tässä juuri edellä.

Halusin taannoin selvittää ihan vain itselleni missä tulppa oikein on. Miten löytää konkreettisia ratkaisuja? Kuka päättää mitä Suomi lukee? “Isojen kauppaketjujen sisäänostajat”, minulle vastattiin. Okei, kuka sitten voisi vaikuttaa isojen kauppaketjujen sisäänostajiin?
[Lisätkää tähän kohtaan virtuaalista olkienkohauttelua.]
“Ei kukaan, ei niitä kiinnosta.”
Olin varsin hämmentynyt. Pitääkö minun siis ymmärtää, että kirja-alalla on joukko jotain kasvottomia kummisetiä, enemmän tai vähemmän todellisia sisäänostajia, jotka eivät ole kiinnostuneet kotimaisen kirjallisuuden monimuotoisuudesta, ja jotka ovat kaiken lisäksi täysin lahjomattomia ja jumalista seuraavia? Koko muu kirja-ala, kustantajat ja kirjailijat, eivät heihin voi mitenkään vaikuttaa? Eivät edes yritä? Vai yrittävätkö? Hyvähän minun on täältä jostain huudella, mutta olen saanut sen mielikuvan, että kirja-alalla tunnutaan mutu-pohjalta tietävän missä ongelmat (monikossa!) ovat. Kuitenkin näyttöä ongelmista ja sen pohjalta konkreettisuutta ratkaisuehdotuksissa (sitä Tiina Raevaaran peräänkuuluttamaa tutkimusta noin esimerkiksi) puuttuu.

Kun vika on aina jossakussa muussa.
Televisiossa.
Internetissä.
Koulussa.
Kustantajissa.
Kuluttajissa.
Kirjakaupoissa.
Poliitikoissa
Tai ehkä jopa Pokémon Go:ssa.

Suomessa puhutaan tasaisin väliajoin kirjan hinnasta. Ja kyllähän se niin on, että kirjat ovat kalliita. 35-40 euroa uutuuskirjasta on paljon rahaa, vaikka kuinka olisi rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto kirjallisuuden tukemiseen.

Jos nyt jätetään pois laskuista yleinen kustannusrakenne ja pienen kielialueen haasteet, niin olen hiljakseen hämmästellyt erästä suomalaisen kirjakulttuurin piirrettä, joka osaltaan pitää kirjojen hintoja ylhäällä. Joka osaltaan tuntuu olevan vanhoihin kaavoihin kangistunut. Enkä nyt puhu pelkästään kustantajista, vaan myös kuluttajista.

Pohjustukseksi kuva-arvoitus. Nappasin nämä pari räpsyä paikallisen (siis ranskalaisen) kirjakaupan uutuushyllyistä:

Mitä kuvista puuttuu? Ottaen huomioon, että kyseessä on uutuuskirjoja.
Juuri niin, kuinka monta kovakantista näette?

Ranskassa romaanit julkaistaan nykyään lähes yksinomaan pehmeäkantisina, usein ns. frech flapina (puolipehmeä tai pehmeä kansi sisäliepeellä, näkyy tuossa ekan kuvan Transfert-kirjassa hyvin). Koviin kansiin sidottuja löytyy lähinnä taide- ja lastenkirjoista. Pehmeäkantisuus on ollut trendi jo pitkään, mutta yleistynyt tässä määrin ihan muutaman viime vuoden aikana. En tiedä, ovatko kuluttajat edistäneet pehmeäkantisten leviämistä halvempien hintojen toivossa, vai tuleeko se ylhäältä, kustantajien kisatessa. Ehkä molempia. Kovakantisen painokulut saattavat olla 10%-20% suuremmat kuin pehmeäkantisella. Painosmääristä ja jopa jakelukanavista riippuu, kuinka se sitten siirretään kirjan hintaan.

Suomessa kuitenkin kovakantinen on yhä jonkinlainen puolijumala ja Oikea Kirja. Enkä edes syytä niitä suuria ikäluokkia, joilla on varaa kirjoja ostaa, vaan vuosien foorumikeskustelun seuraamisen perusteella nuoret ovat yhtä konservatiivisia. Kovakantisen tarpeen ymmärtää lähinnä kirjastoissa ja oppikirjoissa, yksityishenkilö harvemmin satunnaista romaania lukee kymmeniä kertoja.

Siinä meillä on vielä työsarkaa. Jos ei päästä yli paperin tuoksusta, niin sitten jumiudutaan koviin kansiin. Kauniitahan ne usein ovat, ei sillä, mahdollistavat kaikenlaista esteettistä leikkiä. Mutta minä olen niin vanhanaikainen, että kiinnostun eniten kirjan sisällöstä, en kansista. Toivottavasti Suomeenkin saadaan pian laajemmalti pehmeäkantisia uutuuskirjoja. Se olisi kaikkien etu, se hintaero, vaikkei oliskaan kuin muutaman euron luokkaa.