Archives

Kirjailijaelämän laitaseuduilta

Pohdin pitkään, miten tämän otsikoisi, mutta otsikoidaan nyt näin. Blogissa on ollut elämisen sietämätöntä hiljaisuutta. Muutto. Oikeiden ihmisten palkkatyö, joka yhtäkkiä ahmii kitaansa 40 tuntia viikostani. Odottamista, tottumista, opettelua, väsymystä. Marraskuut ovat rankkoja täällä etelämpänäkin.

Olen enemmän ajatellut kirjoittamista (lievän syyllisyyden sävyttämänä) kuin kirjoittanut. Tai edes lukenut.

Kävin minä pikaisesti Helsingissä kirjamessuilla. Se oli hyvä katko arkeen se. Kirjamessut sinänsä eivät ole olennaisin osa matkaa vaan se, että yhtäkkiä siinä on liuta kollegoja, vanhoja ja uusia ystäviä ja tuttavia. Vähän liian pitkälle yöhön venyviä keskusteluja keittiönpöydän ääressä, teekupillisia, viinilasillisia… Ja lukijoita, joiden tapaaminen lämmittää kummasti vielä näin kaksi vuotta esikoisteoksen ilmestymisen jälkeenkin.

kirjamessuselfie

Myös näytteilleasuttajien loungen upottavat nojatuolit lämmittävät messusunnuntain väsymyksen keskellä…

Kaksi vuotta. Tulen tyttärien ilmestymisestä on todellakin jo niin kauan. Olen oppinut kirjallisuusmaailmasta paljon näiden vuosien aikana. Olen yrittänyt kaksi vuotta kirjoittaa blogiini siitä, miltä maailma näyttää pienkustantajan kirjailijana. Blogin uumenissa nimittäin lojuu luonnos, jota aloittelin silloin kaksi vuotta sitten, kun Morren kanssa puhuimme noin kolmelle kuulijalle messuilla pienkustantajan kirjailijuudesta.

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, kuinka erilaisena kirjailijan elämä näyttäytyisikään, jos esikoiseni olisi ilmestynyt jonkun Suuren Kustantajan A-listalta. Minua ei kirjailijana aja eteenpäin pelkästään halu julkaista, hinnalla millä hyvänsä. Haluan, että tarinaa luetaan. Totta kai ajattelin kirjani ansaitsevan näkyvyyttä. Mahdollisimman paljon. Se on hyvä kirja. Välillä käy mielessä, että miksi edes vaivaudun kirjoittamaan, jos kirjan kuitenkin lukee vain muutama henkilö? Pienkustantajan kirjailijalle arvio valtakunnallisessa päivälehdessä on suunnilleen yhtä todennäköinen kuin lottovoitto. Etenkin kun puhutaan romanttisesta fantasiasta. Arvio, tai edes maininta. Yksi rivi.

Suuren Kustantajan kirjailijan on helppo sanoa, että kirjallisuuspalkinnoilla tai naistenlehtijulkisuudella ei ole mitään merkitystä myyntiin tai työhön ylipäätään. Tai jos on, niin se korkeintaan koetaan negatiivisena. Happamia ovat pihlajanmarjat. Helposti voin kuvitella, että ison naistenlehden juttu olisi ollut merkittävä myynnillisesti, kun kirjan painos on muutama sata hassua kappaletta… Siinä jokainen myyty tuntuu.

Kirjailijuudessa menestymistä ja näkyvyyttä ei takaa pelkästään se, että kirjoittaa hyvin. Ei se, että on ahkera ja yrittää tuoda itseään ja tekemisiään esille. Ei välttämättä edes se Suuri Kustantaja. Näkyvyyden saaminen on isoilta osin tuuria; muun väittäminen menee samaan sorttiin kuin valkoisen heteromiehen syrjintäkärsimykset. Olet tavannut jonkun, joka tuntee jonkun, jonka kohdalla tähdet menevät kohdilleen. Omilla tekemisillä asiaan voi vaikuttaa vain hyvin rajallisesti.

Mutta mitäpä tässä valittamaan. Esikoisellani on kustantaja, joka on kiinnostunut minusta ja kirjastani. Kustantaja, joka on tehnyt sen eteen kaiken, mitä pienillä resursseilla pystyy. Kustantaja, joka on jaksanut pitää sitä esillä nämä kaksi vuotta. Painos (ja ne muutamat Kuvastaja-ehdokkuuden myötä otetut lisäkappaleet) myytiin loppuun tämän vuoden kirjamessuilla. Meillä ei makuloida. Kaksi vuotta on huiman pitkä aika nykyisessä kvartaalikirjataloudessa.

Anneli Kanto
kirjoitti juuri eilen blogissaan kirjailijuuden epätoivosta ja toivottomuudesta.

Olen monesti ja monessa paikassa jankuttanut, että palkinnon pitää tulla kirjoittamisesta itsestään, ei sen ulkopuolelta. Moni kertoo kirjoittavansa, koska se on itselle tapa olla olemassa, ilmaista syvintä itseään tai yksinkertaisesti pakottava tarve. Tai Juha Siroa siteeraten: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä muuten ei kykene löytämään.” Kyllä, juuri noin.
 
Kun etsin kirjoittamiseni syytä, löydän ylläolevien lisäksi ainakin tämän: yritän aikaansaada ajattelua, omaa ja muiden. Kommunikaatio on tärkeää. Kun sitä ei tunnu kehittyvän, turhautuminen alkaa vallata alaa.
 
Ehkä tämä menee ohi. Ehkä ei. Kirjailijuus vaatii sitkoa.

Työskentelyäni tämän keskeneräisen trilogian kanssa on koristanut epätoivo monella tapaa. Ensimmäinen osa ei ollut helppo. Toinen tuntuu olevan vielä vaikeampi. Takaraivossa hakkaa harha siitä, kuinka ”kaikki muut” julkaisevat joka vuosi. Minulla ei toistaiseksi ole antaa mitään varmoja hienoja uutisia, ehkä joskus myöhemmin. Jopa kirjojen sisältöä leimaa epätoivo, vaikka tiedänkin, että valo on siellä jossain, pohjalla, lopussa. Ei tässä tragediaa olla kirjoittamassa. Ei missään tapauksessa vaaleanpunaista romantiikkaakaan. Nimesin teokset ”sähkönsinisiksi”, vaikka jokin mustan tai harmaan sävy olisi ollut ehkä oikeampi.

Sitkoa on tarvittu. Ja kärsivällisyyttä. Paljon kärsivällisyyttä.

En tiedä mikä on urani portaiden seuraava askelma, ylös, alas vai sivulle. Suljetun vai avoimen oven eteen.
Sen ainakin tiedän, että kovin korkealta en putoa. Ylhäällä on vielä toistaiseksi enemmän tilaa.

spacer

Syys ja Marraskesi saapuvat

…älkää huolestuko, sitten vasta kesän jälkeen. Mutta onpahan jo jotain vihjailtavaa, kun minäkin olen pitkästä aikaa saanut aikaan muutakin kuin romaanikässärien kanssa painimista.

Kansi Marraskesi

Kansi: J.S. Meresmaa

Lokakuussa ilmestyy Marraskesi. Olen aivan varma, että typoan ilmestymiskuukauden marraskuuksi jossain tiedotteessa. Se annettakoon hataralle päälleni anteeksi. Mutta lokakuussa se on tuleva. 11 novellia iholta ja ihon alta. Minä olen mukana tarinalla, joka flirttailee scifin kanssa. Eli loikka mukavuusalueen ulkopuolelle hämmentää minua itseänikin. Mutta kun satuin lukemaan artikkelin, jossa tekoihoa valmistettiin hämähäkin seittiin. Kaikki on hyvää varastettavaksi.

Lisäksi olen tökkinyt punakynälläni niin ollen syksyllä ilmestyvää kummakollegan Maija Haaviston Adeno-romaania, joka on jo paljon uskottavampaa scifiä ja pelien keskellä tulevaisuudenkuva, joka ei ehkä ole kovinkaan spekulatiivinen. Kaikkea jännittävää olen oppinut toimittaessa.

Odotan siis syksyä melkein yhtä innolla kuin nyt valon lisääntymistä ja silkkaa kesää.

spacer

Toisen kirjan kynnys

Usein sanotaan, että toinen kirja on se vaikein. Esikoista saatetaan raapustella hiljakseen vuosikausia, ilman kummempaa sisäistä tai ulkoista painetta. Sen kanssa onnistutaan – tai sitten ei, ja otetaan uusiksi. Toisen kirjan kanssa paineena on jo se, mitä ensimmäinen mahdollisesti kantaa mukanaan. Useilla paineena on myös kasvanut tietoisuus omasta kirjoittamisesta: mitä enemmän kehittyy, sitä kriittisemmäksi tulee myös itseään kohtaan.

Muistelisinkin lukeneeni, että huima määrä esikoiskirjailijoista jää esikoiskirjailijoiksi. Puolet? Kolmannes? Suuri luku kuitenkin.

Lainattakoon tähän väliin Riku Korhosen viisautta muutaman vuoden takaa:

Tarkoitan koko sitä tiedostettujen ja tiedostamattomien lainalaisuuksien monimutkaista sekasotkua, jota kirjalliseen maailmaan astuessaan alkaa haluamattaankin itseensä iskostaa. Siihen ensi kertaa tutustuessani ainakin minä olen ailahdellut toiveikkuudesta kyynisyyteen, piittaamattomuudesta pakenemisen haluun, viheliäisestä inhosta iloon. Nyt toista kirjaa vaivihkaa valmistellessani tunnen kuuluvani niihin, jotka uskovat jotenkuten sen maailman liepeillä selviävänsä. Silti huomaan aika ajoin haikailevani takaisin menetettyä harrastajakirjoittajan viattomuuttani. Kaiketi hivenen surumielinen totuus on, ettei neitsyyttään voi menettää särkemättä jotain itsestään, ja tämähän sivumennen sanoen pätee myös poikuuteen, vaikkei sitä aina ääneen myönnetäkään.

(Sivumennen sanoen, Riku Korhonen on sittemmin julkaissut neljäkin varsin tunnustettua romaania.)

Olen tässä Tulen tyttärien ilmestymisen jälkeen lyönyt varpaita säännöllisin väliajoin toisen kirjan kynnykseen. Kauhean vaikea yrittää kirjoittaa mitään älykästä, kun tietää, että sen pitäisi olla julkaisukelpoista. Olen kuopassa, jossa tietoa ja itsekritiikkiä on liikaa, mutta silkkaa kokemusta ja rutiinia vielä liian vähän.

Sitten kummastelen ajatuksiani. Ei nyt työn alla oleva kässäri ole mikään ”toinen kirja”. Se on neljäs kirjoittamani täysmittainen romaanikäsikirjoitus. Neljäs. Siihen nähden, että ihkaensimmäisen kirjoitin puolivahingossa joskus talvella 2011-2012, tätä voisi pitää ihan kohtuullisena tuotteliaisuutena, vaikka vasta yksi on kansien väliin päätynyt.

Olen ollut kässärin kanssa siinä vaiheessa, jossa kaikki mahdollinen tuntuu huonolta. Surffaan aallonharjalta niiden pohjalle: yhtenä hetkenä kerron innoissani tarinaa, josta haluan saada kaiken selville. Toisena hetkenä olen varma, ettei kukaan halua lukea sitä. Vain minua kiinnostaa. (Muotoilin tämän toisaalla sanoin: ”Tekisi mieli mennä komeroon itkemään, kun en osaa.”) Paitsi että minuahan juuri pitääkin kiinnostaa. Ylös, alas ja taas ylös. Kustantajien sähköpostihylsyt (nro kolmosesta) kirpaisevat, mikäli mahdollista, vielä enemmän kuin esikoista tyrkyttäessä. Minunhan pitäisi osata. Olen osannut kerran, miksi en kelpaa enää?

Eilen tuijotin 40 000 sanan rajapyykin ylittänyttä kässäriä. Istuin takamukselleni, vedin kirjoituskynsikkäät käteen (täällä on viileää, ranteita vihloo muuten) ja koetin kirjoittaa. Muutaman sanan. Muutaman lauseen. Sata sanaa, kaksisataa. Sitten tökkäsi. Olen saanut kirjoittamiseen tiettyä arkirutiinia ja osaan jopa pakottaa itseni kirjoittamaan, huvitti tai ei. Mutta eilen tökkäsi.

Hengitin syvään ja päätin ottaa selvää, mikä kässärissä on niin huonoa. Luin läpi mitä on tullut sanottua. Aamuyhteen saakka. Ei se nyt niin susihuono olekaan. Siinä on ongelmansa, mutta taidan lakaista ne piiloon maton alle. Ryömikööt sieltä esiin kunhan kässärin eka versio on valmis. Nyt en rupea tappelemaan yhdenkään demonin kanssa. Ihan tarpeeksi on kiukuttelevia romaanihenkilöitä taltutettavana tulevilla sivuilla.

Jos ei hypähtely kevätlampaan tapaan onnistu, niin ryömitään sitten sen toisen neljännen kirjan kynnyksen yli. Olkoon huono. Se on vasta käsikirjoitus. Ja siinä on kurpaleita. Voiko olla täysin onneton, jos maailmassa on kurpaleita?

Writer's Mental Map

[Kuva: Anne Emond, bongasin täältä.]

spacer

Ja minäkö en muka tunne omaa lastani?

Kyllä sitä esikoiskirjailijan elämään mahtuu kaikkea uutta.

Esimerkiksi kun huomaa, ettei ole koskaan kirjoittanut kirjasarjaa. Sitten kun alkaa kirjoittaa jatko-osaa (tunnustetaan: tässä tapauksessa Tulen tyttärien jatko-osaa), niin joutuu hämmentävien uusien tilanteiden eteen. Kasassa on parikymmentätuhatta sanaa, ja joudun jatkuvasti tarkistamaan erinäisiä yksityiskohtia kirjasta.
Mitä ilmausta käytinkään tästä asiasta?
Mitä sanaa tästä aiheesta?
Millä rytmillä tämä henkilö puhuikaan?
Kirjoitinko tämän saman asian jo toisin?
Jos sanon näin, toistanko liikaa itseäni?
Miltä se-ja-se sivuhenkilö näyttikään?
Oliko sillä sukunimi? Mikäihmeseon?
Kuinka kuvailin tämän paikan?

Ja minä kun kuvittelin tuntevani Tulen tyttäret etu- ja takaperin. Yllättävän äkkiä se unohtuu. Tai äkkiä ja äkkiä, onhan ilmestymisestä jo toista vuotta ja olen puuhannut muuta tässä välissä.

Oikein mukavaa on kuitenkin ollut päästä kunnolla kiinni Laventelinsiniseen (raukalla ei ole edes kunnon työnimeä). Paljon sieltä nousee taas pintaan. Maailma on tuttu. En ole enää aivan uuden äärellä. En epäröi kykenenkö kirjoittamaan kokonaisen fantasiaromaanin; siihen kyllä pystyn. Eri asia minkälaisen. Joudun tasapainoilemaan uuden ja jo kerrotun välillä. Kuinka paljon on oikea määrä vanhojen tapahtumien ja taustojen avaamista, jotta mahdollinen uusi lukija pysyy kärryillä mutta Tulen tyttäriä lukenut ei kyllästy toistoon. Joudun valitsemaan mukaan otettavia ja pois jätettäviä henkilöitä ja juonikuvioita. Moneen kertaan olen pistänyt soppaa uusiksi.

Vaan, eipä siinä. Eletään vuotta 17 j.e.k.t. (jälkeen edellisen kirjan tapahtumien). Luvassa on vanhoja tuttuja, mutta myös aivan uusi keskushenkilö. Vähemmän romantiikkaa ja enemmän inhottavaa ajankohtaisuutta (kaikkea sattuu). Olen oikeastaan aika innoissani, vaikka kässäri onkin vielä pääosin kuvia mielessä ja aikajanoja muistikirjassa. Tätä on kiva kirjoittaa! Ehkä tästä vielä tulee kirja.

gairaut-falicon-201109-0038

Kissaa ei kiinnosta.

spacer

Itsevalaisevaa tarinankerrontaa

Marko Hautala: Itsevalaisevat Tammi, 2008 kansi: Saku Heinänen

Marko Hautala: Itsevalaisevat
Tammi, 2008
kansi: Saku Heinänen

Luin Marko Hautalan Itsevalaisevat. Siitä ensin muutama sana.

Marko Hautalan nimi kipusi varsinaisesti tietoisuuteeni tässä joskus taannoin, kun erinäisissä nettiyhteyksissä kuiskailtiin Kuokkamummo, Kuokkamummo… Itsevalaisevat tarttui mukaani Kirjamessuilta, ja nyt sitten onnistuin jopa sen lukemaankin. Kirjassa on hirveästi hyvää: se on nopealukuinen eri genrejen välimaastoon sijoittuva romaani. Se on jännitystä, eikä sitten kuitenkaan. Kauhua vain osin, tosin niiltä osin… kauhua. Spekulatiivisyys on varsin spekulatiivista, sitä saattaa olla tai sitten ei.

Kieltä on arvioitu suuntaan ja toiseen. Minä viihdyin kielen ja kerronnan kanssa hirveän hyvin. Se oli jotenkin kotoisaa. Tunnistin seasta piirteitä, jotka toistuvat omassanikin, ehkä jopa maneeriksi saakka. Mutta kirjan lukeminen oli mukavaa kuin lämpimässä vedessä kelluminen.

Varsinaisesti kuitenkin se, mikä minut kirvoitti kirjoittamaan, oli tarina. Tai oikeastaan sen lopetus, jota ei ole. Kaikki langanpäät jäävät leijumaan ilmaan. Minä odotin jotain enemmän. Jotain solmimista, jotain mikä olisi selitetty. Saattaa olla, että olin huolimaton lukija; että ratkaisu tiettyihin asioihin oli tarjottu aiemmilla sivuilla, että minä vain olin ohittanut sen huomaamatta.

Tämä sai (taas kerran) pohtimaan itseäni lukijana ja kirjoittajana. Olen selkeiden tarinoiden ystävä. Alku, loppu, kuljeskelua siinä välissä. Minusta ei saa ihailijaa kovin monimutkaisilla viritelmillä. Useat sanovat, että kirjallisuus on sitä parempaa, mitä haastavampaa se on… siihen mielipiteeseen en voi yhtyä. Ei, tarinan ei pidä olla mitätön, päinvastoin. Se voi olla monipolvinen ja kekseliäs. Mutta jos kirjan ainoa tarkoitus on haastaa lukija, kieputtaa abstrakteja käsitteitä ja jättää lopulta kaikki tulkinnan varaan, niin se ei ole minun kirjani.

Tämän pohjalta sitten pähkäilin, eikö kirja saisi haastaa ollenkaan? Saa mutta niin, että päälimmäinen tunne ei ole turhautuminen. Minä esimerkiksi pidän kielestä, joka ei anna kaikkea ilmaiseksi. Muttei myöskään vaadi pohtimaan jokaista luettua lausetta. Kirjoittajana teen sitä mitä haluaisin lukea. Satunnainen hyppelehtiminen epämukavuusalueelle on kuitenkin antoisaa, joten ehkä joskus kirjoitan jotain aivan omituista. Vaikeaa. Nih, vapiskaa.

Itsevalaisevat ei ollut vaikea, ei edes hyppy epämukavuusalueelle, kunhan jätti vähän nälkäiseksi. Luen Hautalalta varmasti muutakin, niin miellyttävää oli kielessä kelluminen.

spacer

Upposin vanhaan vaaleanpunaiseen

Olen koettanut viime päivinä/viikkoina saada kasaan kirjoittamisopintoja. Kuten kaikki tietävät, mikään ei ole tehokkaampaa motivointia ihan muun kirjoittamisen pariin kuin keskeneräisenä poltteleva essee tai novellianalyysi.

Olen siis kaiken muun ohessa viettänyt iltojani myös perkaamalla ikivanhaa kässäriä, josta olen nyt päättänyt saada kasaan sellaisen, että sitä ilkeäisi vaikka joskus ehdottaa jollekulle julkaistavaksi. Melkoista hommaa on vanhan uudelleenkäsittely:

1) Tuijota tiedostoa epätoivoisena. Lue palasia sieltä täältä ja ole varma, ettei koko homma kelpaa mihinkään muuhun kuin virtuaalisen saunan sytykkeeksi.

2) Löydä kovalevyltä myöhemmin kirjoitettuja palasia, jotka saattaisivat… ehkä, mahdollisesti… kelvata osiksi kokonaisuuteen.

3) Koe uusi epätoivon hetki: ”Jos mä liitän nää tähän, mun pitää aloittaa hela hoito ihan uudesta kohdasta. Mutta kun tää aloitus oli hyvä!”

4) Tulosta kaikki. Ihan kaikki. Kiitä itseäsi siitä, että hankit taannoin lasertulostimen.

5) Levitä se kaikki eteisen matolle. Tuijota kasaa turtuneena. Lue koneella olevaa tiedostoa uudestaan. Lue paperikasaa.

6) Tee vihdoin päätös siitä, mikä noin niin kuin näppituntumalta vaikuttaa kässärin heikoimmalta puolelta. Niitä on kaksi. Ensinnäkin rakenne. Liikaa toimintaa pysäyttäviä takaumia. Aloitetaan sitten aiemmin aikajanalta. Toinen heikkous on kerronnan tasolla. Ihmeellisiä selostuspätkiä siellä seassa, ne on kirjoitettava… dynaamisemmiksi.

IMG_1169

7) Järjestele luvut ja uudemmat pätkät uusiksi. ”Tää tulee tähän… eiku tähän. Tämä on toistoa. Tuo käy ilmi jo aiemmin. Tähän tarttee tämän, ettei homma mene kryptiseksi.” Liitä ne klemmareilla luvun paksuisiksi nipuiksi.

8) Tee Ihan Uusi Scrivener-tiedosto ja leikkaa-liimaa vanhoista luku kerrallaan oikeaan järjestykseen. Käy saman tien tekstiä läpi pintapuolisesti. Se on huisia hommaa se. Siellä on seassa paljon korostuskynälle tehtävää. Sinisellä ne kappaleet, jotka pitää kirjoittaa uusiksi. Vihreällä ”lavenna tätä”. Punaisella ”tiivistä tätä”. Keltaisella muuten vain muistiinpanot. Kärsi au-au-auts-hetkistä, kun seassa on niiiin huonoa. Ja sitten saman tien sellaisista hetkistä, joina tajuat kirjoittaneesi jotain, josta et enää saa samalla tavalla kiinni. Häpeämätöntä kirkasta proosaa, josta kuultaa läpi silkka kirjoittamisen ilo. Ei tää oikeastaan niin huono olekaan. Oikeastaan tää on varsin hyvä.

9) Liikutu loppulukujen kohdalla. Vaikka kuinka hyvin tiedät tapahtumat, niin liikutut silti. Kai sitä voi pitää hyvänä merkkinä, että edes kirjailija liikuttuu tekstistään? Jos ei, miten se muitakaan liikuttaisi?

Henkilöt ovat yhä omassa elämässään hukassa olevia räpeltäjiä. Ja minä heitä rakastan ja vihaan yhtä vilpittömästi. Minä rakastan ja vihaan sivuhenkilöiden pientä kliseisyyttä, joka sitten kuitenkin niin hyvin sopii kokonaisuuteen. Minä rakastan ja vihaan draamakuningatarkäänteitä, jotka asettuvat tällaiseen YA-viihdekirjan kaavaan mainiosti.

Oikeastaan tää on varsin hyvä.

Kunhan tämän saa joskus korjattua kuntoon.

spacer

Kauniista kielestä

Perjantaipuhteikseni ja pyykkiä ripustaessani mietin kieltä.

Minulle hyvä kieli on kirjallisuudessa äärimmäisen olennaista. Kaiken lisäksi olen nirso. Tuntuu, että kirjojen kieli on hämmentävän usein jollakin tapaa vajavaista. Töksähtelevää tai hieman naiivia. Tarina saa olla todella vetävä, että kykenen jättämään huomiotta kielen, joka ei kohtaa standardejani. Olen törmännyt lukuisiin kirjoihin, joissa tuntuu, että kielen ainoa funktio on olla sanoja peräkkäin jutun kertomiseksi. Ei niin väliä, tehdäänkö se tyylikkäästi.

Mutta mitä sitten lie tyylikkyys? Olen vaikea, sillä käsitykseni ”kauniista kielestä” ei välttämättä kohtaa yleistä mielipidettä. Olen hämmentyneenä lukenut useitakin kirjoja, joita on laajalti kiitelty nimenomaan niiden kielestä. Niitä, joiden arvioissa toistuva adjektiivi on runollinen. Tai jokin muu vastaava. Hämmennykseni on kummunnut siitä tosiasiasta, että silloin kerronta on turhan usein vaikuttanut yliyrittävältä. Tehokeinojen liikakäytöltä. Kieli on hukuttanut sen, mitä sanotaan ja noussut itsetarkoitukseksi. Voi toimia joskus, mutta…

Minä pidän tasapainosta. Siksi onkin niin ihanaa, kun löytää kirjan, jonka kieli hipoo täydellisyyttä. Hyvä kieli on kuulasta ja kekseliästä, se antaa lukijalle tilaisuuksia oivaltamiseen, mahdollisuuden jäädä halutessaan maistelemaan. Mutta samalla hyvä kieli tukee tarinaa, nousee ja laskee sen kanssa, kiillottaa kertomuksen parhaita puolia. Se ei jätä tarinaa varjoonsa, eikä toisaalta suostu alistumaan sen orjaksi.

Ja mitä helpommalta se näyttää, sitä vaikeampaa sen kirjoittaminen todennäköisesti on ollut.

spacer

Lintu vai kala?

Minulla on identiteettiongelma. Se on varmaan ollut jonkinasteisena olemassa jo pitkään, mutta vasta hiljan siitä on tullut lievän ahdistuksen aihe. En ollenkaan tiedä, mihin sijoitun kirjallisuusihmisten keskellä. Tai maailmassa ylipäätään.

Olen aina kuvitellut itseni suhteellisen fiksuksi ihmiseksi (kyllä, tiedän, että yli 50% ihmisistä ajattelee olevansa keskimääräistä fiksumpia). Olen aina lukenut kirjoja, olen aina osannut kirjoittaa, ainakin jotakin.

Sitten minut heitetään oikeiden aikuisten sivistyneiden keskelle. Lukemaan kirjallisuuskritiikkiä. Lukemaan älyllistä kirjallisuuskeskustelua ja pohdintaa, joka lyö minut kerta toisensa jälkeen ällikällä. ”Kuinka tuo osaakaan sanoa asian noin?” Lukemaan kirjoja, joista päällimmäiseksi jää häkellys siitä, kuinka lopputulokseen on saatettu tulla. ”Mä en koskaan pystyisi johonkin tällaiseen.” Lukemaan oman kirjoittamisen reflektointia, jossa kaiken muun hienon lisäksi käytetään luontevasti sanastoa, joka omassa päässäni hiippailee siellä jossain passiivisen rajamailla.

Tähän kaikkeen päädyin tällä viikolla siksi, että lueskelin muutaman kuukauden takaisia kirjabloggauksia lukuromaaneista, siitä kuinka ne eroavat viihderomaaneista* tai korkeakirjallisuudesta. Huomasin joutuvani tunnustamaan itselleni, että jos minulle nimetään korkeakirjallinen romaani, en ole lukenut sitä. En saa niistä juuri mitään irti, sillä joko
a) kyllästyn tai
b) tunnen itseni tyhmäksi.
Etenkin jälkimmäinen on vallan tympeä tunne. Harva ihminen suorastaan nauttii siitä, että tuntee itsensä tyhmäksi. Minä en ole edes oppinut käyttämään sitä sellaisena naisellisena selviytymiskeinona. ”Oi raavas mies, tule ja pelasta tyhmä blondi!”

Mutta silti. Jo blogissani olevista kirja-arvioista paistaa kauas, etten kykene erityisen analyyttiseen lukemiseen. Minulla ei ole siihen välineitä, eikä oikeastaan kiinnostustakaan. Tai jos analysoin, huomaan analysoivani tekstiä kirjoittajan näkökulmasta, en siitä, mihin osaava kirjallisuuskriitikko ryhtyisi. ”Tässä on liikaa raskaita johtolauseita.” ”Tässä on liian vähän sitä tai tätä.” ”Tää on liian takapainoinen.” ”Tuon kohdan olisi voinut kirjoittaa selkeämmin.”

Sama heijastuu muuallekin elämään. En ole koskaan kokenut itseäni duunariksi, minulla on aina ollut tavoitteena korkea-asteen koulutus ja siisti sisätyö. Mutta. Olen kuitenkin ensiharhailujen jälkeen valinnut opintoni varsin konkreettisilta aloilta. Tykkään siitä, että näen kädenjälkeni jossain muodossa. Minulla on ollut hetkeni kirjallisuusanalyysin parissa, enkä tajunnut siitä mitään. Etenkään kun sitä opetettiin ranskaksi…

Ehkä se oli kädenjäljen tarve, joka ajoi minut kirjoittamaan. Ei sisäinen pakko, ei tavoite luoda jotain kuolematonta, ei myöskään yritys jäsentää maailmaa. Minun maailmani on vallan asiallisesti jäsentynyt, vaikken siitä kirjoittaisikaan. Sisäisestä pakosta kielii korkeintaan halu kirjoittaa tiettyjä tilanteita itsestä ulos ja muistiin, muttei sekään ole jatkuvaa. Kirjoittaminen lähtee halusta tehdä jotain, mitä kuvittelen osaavani. Niitä asioita ei ole suurta liutaa, erisorttiset lahjakkuudet ovat vähissä tässä ruumiissa.

Ja sitten minut heitetään sinne jonnekin, missä kirjoittamisen sijaan pitäisi olla älykäs. Kyllä, minä haluan keskustella kirjallisuudesta. Ei, en halua, en sittenkään, en halua näyttää, kuinka tyhmä olenkaan. Ihan kuin vain huijaisin koko ajan. En oikeasti osaa, vain näyttelen osaavani. Missä vaiheessa osaamisen näytteleminen muuttuu oikeaksi osaamiseksi?

Sielustani taistelevat maatiaissavolainen, joka vain haluaisi olla lohnottaa** ja lukea juonivetoisia romaaneja koska lukemisen kuuluu olla kivaa eikä opettavaa, ja se sisäinen älykkö, joka puhuu sujuvaa ranskaa, koettaa lukea Parnassoa ja turhautuu kun ei kykene siihen, mihin ehdottomasti haluaisi kyetä. Koska niin pitää. Eikä kumpikaan, maatiaissavolainen tai sisäinen älykkö tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran.

Fish I

Kuva: KayVeeDee | Deviantart.com | CC by-nd 3.0


* Niin, tämä on keskustelu, jota en silloin keväällä halunnut omassa blogissani käydä, sillä se saa minut vain vihaiseksi. Viihderomaani- / lukuromaani- / korkeakirjallisuuskeskusteluun liittyy oikeastaan poikkeuksetta tympeää arvottamista jollakin tasolla, joka johtaa siihen, että kirjaa ei kohdata yksilönä vaan lajinsa edustajana. …ja sitten kuitenkin kirjaa pitäisi lukea lajinsa edustajana. Äh.

**Tai prokrastinoida kirjoittamalla omasta navastaan, kun pitäisi taistella kasaan kässärin kaksi (2!) viimeistä lukua ja ne potkivat vastaan kaikin voimin.

spacer