Archives

Lintu vai kala?

Minulla on identiteettiongelma. Se on varmaan ollut jonkinasteisena olemassa jo pitkään, mutta vasta hiljan siitä on tullut lievän ahdistuksen aihe. En ollenkaan tiedä, mihin sijoitun kirjallisuusihmisten keskellä. Tai maailmassa ylipäätään.

Olen aina kuvitellut itseni suhteellisen fiksuksi ihmiseksi (kyllä, tiedän, että yli 50% ihmisistä ajattelee olevansa keskimääräistä fiksumpia). Olen aina lukenut kirjoja, olen aina osannut kirjoittaa, ainakin jotakin.

Sitten minut heitetään oikeiden aikuisten sivistyneiden keskelle. Lukemaan kirjallisuuskritiikkiä. Lukemaan älyllistä kirjallisuuskeskustelua ja pohdintaa, joka lyö minut kerta toisensa jälkeen ällikällä. “Kuinka tuo osaakaan sanoa asian noin?” Lukemaan kirjoja, joista päällimmäiseksi jää häkellys siitä, kuinka lopputulokseen on saatettu tulla. “Mä en koskaan pystyisi johonkin tällaiseen.” Lukemaan oman kirjoittamisen reflektointia, jossa kaiken muun hienon lisäksi käytetään luontevasti sanastoa, joka omassa päässäni hiippailee siellä jossain passiivisen rajamailla.

Tähän kaikkeen päädyin tällä viikolla siksi, että lueskelin muutaman kuukauden takaisia kirjabloggauksia lukuromaaneista, siitä kuinka ne eroavat viihderomaaneista* tai korkeakirjallisuudesta. Huomasin joutuvani tunnustamaan itselleni, että jos minulle nimetään korkeakirjallinen romaani, en ole lukenut sitä. En saa niistä juuri mitään irti, sillä joko
a) kyllästyn tai
b) tunnen itseni tyhmäksi.
Etenkin jälkimmäinen on vallan tympeä tunne. Harva ihminen suorastaan nauttii siitä, että tuntee itsensä tyhmäksi. Minä en ole edes oppinut käyttämään sitä sellaisena naisellisena selviytymiskeinona. “Oi raavas mies, tule ja pelasta tyhmä blondi!”

Mutta silti. Jo blogissani olevista kirja-arvioista paistaa kauas, etten kykene erityisen analyyttiseen lukemiseen. Minulla ei ole siihen välineitä, eikä oikeastaan kiinnostustakaan. Tai jos analysoin, huomaan analysoivani tekstiä kirjoittajan näkökulmasta, en siitä, mihin osaava kirjallisuuskriitikko ryhtyisi. “Tässä on liikaa raskaita johtolauseita.” “Tässä on liian vähän sitä tai tätä.” “Tää on liian takapainoinen.” “Tuon kohdan olisi voinut kirjoittaa selkeämmin.”

Sama heijastuu muuallekin elämään. En ole koskaan kokenut itseäni duunariksi, minulla on aina ollut tavoitteena korkea-asteen koulutus ja siisti sisätyö. Mutta. Olen kuitenkin ensiharhailujen jälkeen valinnut opintoni varsin konkreettisilta aloilta. Tykkään siitä, että näen kädenjälkeni jossain muodossa. Minulla on ollut hetkeni kirjallisuusanalyysin parissa, enkä tajunnut siitä mitään. Etenkään kun sitä opetettiin ranskaksi…

Ehkä se oli kädenjäljen tarve, joka ajoi minut kirjoittamaan. Ei sisäinen pakko, ei tavoite luoda jotain kuolematonta, ei myöskään yritys jäsentää maailmaa. Minun maailmani on vallan asiallisesti jäsentynyt, vaikken siitä kirjoittaisikaan. Sisäisestä pakosta kielii korkeintaan halu kirjoittaa tiettyjä tilanteita itsestä ulos ja muistiin, muttei sekään ole jatkuvaa. Kirjoittaminen lähtee halusta tehdä jotain, mitä kuvittelen osaavani. Niitä asioita ei ole suurta liutaa, erisorttiset lahjakkuudet ovat vähissä tässä ruumiissa.

Ja sitten minut heitetään sinne jonnekin, missä kirjoittamisen sijaan pitäisi olla älykäs. Kyllä, minä haluan keskustella kirjallisuudesta. Ei, en halua, en sittenkään, en halua näyttää, kuinka tyhmä olenkaan. Ihan kuin vain huijaisin koko ajan. En oikeasti osaa, vain näyttelen osaavani. Missä vaiheessa osaamisen näytteleminen muuttuu oikeaksi osaamiseksi?

Sielustani taistelevat maatiaissavolainen, joka vain haluaisi olla lohnottaa** ja lukea juonivetoisia romaaneja koska lukemisen kuuluu olla kivaa eikä opettavaa, ja se sisäinen älykkö, joka puhuu sujuvaa ranskaa, koettaa lukea Parnassoa ja turhautuu kun ei kykene siihen, mihin ehdottomasti haluaisi kyetä. Koska niin pitää. Eikä kumpikaan, maatiaissavolainen tai sisäinen älykkö tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran.

Fish I

Kuva: KayVeeDee | Deviantart.com | CC by-nd 3.0


* Niin, tämä on keskustelu, jota en silloin keväällä halunnut omassa blogissani käydä, sillä se saa minut vain vihaiseksi. Viihderomaani- / lukuromaani- / korkeakirjallisuuskeskusteluun liittyy oikeastaan poikkeuksetta tympeää arvottamista jollakin tasolla, joka johtaa siihen, että kirjaa ei kohdata yksilönä vaan lajinsa edustajana. …ja sitten kuitenkin kirjaa pitäisi lukea lajinsa edustajana. Äh.

**Tai prokrastinoida kirjoittamalla omasta navastaan, kun pitäisi taistella kasaan kässärin kaksi (2!) viimeistä lukua ja ne potkivat vastaan kaikin voimin.

spacer

Arki ja ekoja kertoja

Suomessa on palattu koulunpenkeille ja työpaikoille jo tovi sitten. Maailma pyörii. Sähköposteihin vastataan. Täällä sen sijaan kaikki on vielä pysähdyksissä. Tunnen olevani jokseenkin epäsynkronisoitu. Mutta ihan pian on syyskuu. Oi ihana syyskuu.

Oi autuas arki ja kaikki mitä se tuo tullessaan!

Tyttären 2-vuotissynttärit, hoitotädin lomaltapaluu, rästihommakasan purkamista, opintojen kirjoittamista, kirjoittamista noin ylipäätään ja kirjoittamista sen edestä, että osoittautuisin apurahan arvoiseksi. Uusien (kerrankin ei-kirjoittamiseen-liittyvien) suunnitelmien pystyttämistä. Syys- ja lokakuu tuovat eteeni myös ensimmäisiä kertoja. Ihan Oikeita Kirjailijaesiintymisiä, jollaisiin minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta. Aika jännää. Aika kammottavaa, kun pitäisi yrittää näytellä fiksua ja asiasta tietävää!

Olo on kuin monina vuosina koulun alkaessa. Kaikkea uutta, innostavaa ja vähän pelottavaakin. Vaikka tiedän, että arki iskee nopeasti, nyt energiataso on melko korkealla. Tai siis odottava energiataso. Juuri tämänhetkinen on puolittainen: meillä on ollut käytännössä kolmen viikon ajan vaihtuvia vieraita, ja uhmaikäinen lomailija vie oman osansa.

Olen minä nyt sentään sivukirjallista puuhannut. Kuten esimerkiksi esitteen tekoa Osuuskummalle Helsingin Kirjamessuille. Palaan asiaan sitten, kun ohjelma virallisesti julkistetaan tuossa joskus syyskuussa, mutta sen verran uskallan sanoa, että virallisessakin ohjelmassa on paljon ja kaikkea osuuskummallista.

kummalogi-hkimessut4

Odotan siis Kirjamessuja into pinkeänä. Oikeastaan niiden ainoa huono puoli on vuodenaika. Oikeasti, lokakuussa? Pitääkö ottaa mukaan karvavuorattu sukelluspuku? Villasukkahousut? Loskavaellussaappaat? Niin kiva kuin Suomessa on käydäkin, niin ei sinne kyllä täysjärkinen ihminen lähde lokakuussa.

Joka tapauksessa toivon, että muun duunin ohella saisin Sähkönsinisen kässärin ekan version siihen mennessä valmiiksi. Kyllä se toivo elää. Nyt on kasassa 64 liuskaa… ja arki tulossa. Tuo autuas arki.

spacer

Osia kokonaisuudessa

Huomasin viime yönä kirjoittavani kohtausta, jolla ei ole juuri mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Kirjoitin sitä vain, koska se liittyy aiempaan kohtaukseen, jolla silläkään ei ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Turhauttavaa. Inhoan omassa tekstissäni sitä, jos sekaan eksyy kohtauksia, jotka eivät tunnu liittyvän mihinkään. Ne vain ovat. Ne voivat olla kauniita, jopa kekseliäitä, mutta ne eivät tuo mitään uutta juoneen, hahmonkehitykseen tai mihinkään.

Kirjoittajana tuo tuntuu olevan minulle yksi olennaisimpia asioita. Kaiken seassa olevan pitää olla jollain tavoin perusteltavissa. Perustelu voi olla lukijan näkökulmasta varsin huomaamaton, mutta minun pitää itse tietää mikä kyseisten rivien olemassa olon oikeuttaa.

Tämä on tietenkin vain yksi tapa kirjoittaa. Toki teksti elää editointivaiheessa, mutta prosentuaalisesti karsin varsin vähän pois. Tiedän, että on paljon niitä, jotka kirjoittavat yhden ensimmäisen version “silkkoa”, josta sitten karsitaan kaksi kolmasosaa ja editoidaan loput lukukelpoisiksi. En vain kykene sellaiseen. Olen lause-kerrallaan -kirjoittaja. Kaiken pitää lunastaa paikkansa kokonaisuudessa jo heti alussa, muuten se ahdistaa minua. Olen hidas ja työskennellessänikin pohtiva, en minä saa aikaiseksi satoja liuskoja, joista voisin kuvitella noin vain luopuvani.

Lukijana minussa on vähän samaa vikaa. Kiinnitän helposti huomiota yksityiskohtiin, joille on annettu tekstissä painoarvoa ja odotan, että niiden olemassa olon merkitys selviää jossain vaiheessa. Jos ei, turhaudun. Hieman näin kävi hiljan erään sinänsä ansiokkaan fantasiakirjan kanssa: alkupuolella oli valtavasti pohjustusta, joka ei sitten liittynytkään oikein mihinkään.

Mutta niin, nyt minun on vain päätettävä kumpi tässä vaiheessa raakatekstin kirjoittamista ahdistaa vähemmän: turhuus, vai se, että jos luovun kohtauksesta, on minun muutettava alkuakin. Tai ehkä on vain kehitettävä kiertotie ja löydettävä kohtaukselle oikeutus. Tšehov tuli ripustamaan pyssynsä seinälleni. Nyt kun vain tietäisin, ketä sillä kuuluu ampua.

spacer

Käsi-kirjoitus

Kässäri näyttää jokseenkin tältä:

Kirjoittaminen on opettanut minulle ihan muutaman vuoden aikana lukemattomia asioita. Etenkin sen, ettei parane sanoa tai ajatella “mä en koskaan aio”. Ainakaan, mitä kirjoittamiseen tulee. Mä en koskaan aikonut kirjoittaa mitään romaanimittaista. Paitsi sitten kun kirjoitin. Nyt on kolmas menossa. Mä en koskaan aikonut kirjoittaa spefiä. Niin, tuota…

Enkä mä koskaan aikonut kirjoittaa käsin mitään satunnaisia lauseita pidempää. Mutta sitten tuli Sähkönsininen, joka ei enimmäkseen halua tulla kirjoitetuksi tietokoneella. Tokihan siirrän tekstin jossain vaiheessa koneelle, eka editointikierros hoituu siinä samassa. Ja sitten kirjoitan vähän lisää siihen päälle.

Vaan olen löytänyt jotain hämmentävää tyydyttävyyttä käsin kirjoittamisesta. Hidasta. Harakanvarpaista. Mutta omituisen tyydyttävää.

spacer

Kirjoittajameemi

Nilistin Anna Hallavalta kirjoittajameemin. Ihan sen takia, että omasta navasta puhuminen on parasta huvia käsikirjoituksen kanssa nujuamisen keskelle.

Missä kirjoitat yleensä?

Ihan kotosalla. Mulla/meillä on kaksikin kannettavaa tietokonetta, eli kirjoitan joko työpöydän ääressä tällä raahattavalla tai sohvalla/sängyssä sillä pikkukannettavalla. Kässärit ja muut tekstit ovat Dropboxissa, eli voin työskennellä molemmilla koneilla ilman ongelmia.

Miten kirjoitat käsikirjoituksen ensimmäisen version?

Tähän sopii se kliseinen verta, hikeä ja kyyneleitä. Enemmän kiroan kuin kirjoitan, sitten kirjoitan kaksi lausetta ja kiroan uudestaan. Joskus on jonkinlainen flow tai muu helppous, mutta voe luoja kuinka toisinaan inhoan kirjoittamista. Noh, oikeastaan en juuri nyt, tänään huomasin, että osaanhan mä vielä.

Millaiset olosuhteet johtavat sinulla parhaan tekstin syntymiseen?

Se harvinaiset tilanteet, joissa saan itsekritiikin pois päältä ja kirjoitan ihan silkkoa. Silloin siellä seassa on mainioita neronleimauksia, heleää tekstiä joka kestää kriittisempääkin tutkimista.

Millaisia kirjoitusvälineitä käytät (eli tietokone, käsin kirjoittaminen, joku tietty kynä jne)?

Kirjoitan lähinnä koneella. Sillä moneen kertaa kehumallani Scrivener-ohjelmalla. Siellä on kaikki samassa paketissa, hahmoluonnokset ja muistiinpanot. Nyt Sähkönsinisen kanssa olen kummastuksekseni kirjoittanut myös paljon käsin. Makaan illalla sängyssä ja kirjoitan, kunnes tipahdan siihen vihkon päälle, tai kunnes olkapäätä vihloo. Itse asiassa kadotin juuri vanhan muistikirjani, johon oli luonnosteltuna monta kohtausta. Se luimistelee vieläkin jossain hukan suussa. Meh.

Mistä saat aiheesi?

Satunnaisista ajatuksista ja lauseista. Unista, yllättävänkin usein unista. Nyt harrastin ihan tietoista ideointia vähän siihen tyylin, kuin mitä Tiina Raevaara neuvoi Kummallisen kirjoittajat –oppaassa: otin irtonaisia ideoita ja väkivalloin survoin ne yhteen. Kumman kiltisti ne sulautuvat toisiinsa, kun tarpeeksi neuvottelee.

Montako kertaa työstät käsikirjoitusta?

Saakutin monta. Jo ensilukuvaiheessa pyöritän sitä edestakaisin. Tulen tyttäriä sitten kustannustoimitettiinkin pitkän kaavan mukaan.

Mikä osa käsikirjoituksesta on sinusta vaikein?

Koko kässäri? Ne solmut, jotka ilmestyvät kutsumatta sinne väliin? Loppu, josta kirjoitan noin kymmenen aivan erilaista versiota?

Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rituaaleja? Miten valmistaudut kirjoittamaan?

Ensimmäisen kässärini kirjoitin aamuöisin parvekkeella, menin nukkumaan toisinaan vasta käytyäni leipomossa. Tulen tyttärien raakaversion kirjoitin iltayhdentoista ja aamukahden välillä, istuin sohvalla jalat ristissä ja tietokone sylissä. Tai sitten junassa viidentoista minuutin pätkissä. Tai ruokatunnilla työpaikalla.

Jos sattuu sellainen epämiellyttävä tilanne, etten voi kirjoittaa keskellä yötä (lue: tällä hetkellä), niin sitten teen pressopannullisen kahvia ja haen kulmakonditoriosta croissantin ja koetan viritellä aivoja. Mutta oli miten oli, ennen aamukymmentä ei ole mahdollista ihmisen tuottaa ymmärrettäviä lauseita millään kielellä. Nyt olen tämän kesän apurahataiteilija, eli koetan suhtautua kässäriin kuin työhön. Työhön, jota tehdään omituisiin aikoihin ja toisinaan seitsemänä päivänä/yönä viikossa.

Mitä teet kun tarina jumittaa?

Keskustelen aiheesta ircissä jonkun sopivan uhrin kanssa. Näin on melko monta solmua selvitetty.
Arkisempi mitäs-sitten-pohdinta tapahtuu illalla sängyssä, siinä unen ja valveen välimaastossa, jossa järki ei enää rajoita luovuutta. Hyvin ison osan tarinankuljetuksesta teen nimenomaan ennen nukahtamista. Toisinaan vain summittaisina tapahtumina, toisinaan sanamuotoja myöten. Ihmeen hyvin jopa muistan olennaisimman seuraavana päivänä. Kirjoittamisvaihe on minulle pitkälti vain sen päässä hyvin valmiina olevan kirjaamista paperille.

Mitä genrejä kirjoitat ja/tai haluaisit kirjoittaa?

Viihdyn hyvin tämän spekulatiivisemman viihdekirjallisuuden parissa, mutta salaa (mikähäh salaa, hyvin julkisesti) haaveilen vielä kirjoittavani näpäkän, terävän, toimivan chick lit -romaanin. Sellaisen, joka olisi genreä oikeasti, eikä vain sopivana markkinointiterminä. Sitä odotellessa. Edistyn asiassa varmaan sitten, kun chick lit on jo ollut kauan poissa muodista ja lukemistoista.

– – –
[Kuvat The British Libraryn käsittämättömistä arkistoista.]

spacer

Sanastonvalintaongelmia

Kuten blogiani pidempään seurailleet tietävät, ihan ensimmäinen kirjoittamani kässäri oli chick lit -henkinen vaaleanpunainen seikkailu ihan reaalimaailmassa. Tai ainakin niin reaalimaailmassa, kuin mihin fiktiossa päästään. Kaikessa lienee osansa fantasiaa. Siinä tekstissä käytetty kieli ja sanastovalinnat valikoituivat lähinnä henkilöiden taustan ja osin murrealueen mukaan. Kieli ei tuottanut suuriakaan ongelmia siinä mielessä, että tekstissä esiintyneet ilmiöt olivat minulle tuttuja tai ainakin olemassa olevia, ja henkilöt elivät miljöössä ja yhteiskunnassa jonka hallitsin.

Ryhtyessäni kirjoittamaan Tulen tyttäriä törmäsin ongelmaan, joka oli minulle, kokemattomalle fantasiakirjoittajalle, aivan uusi: mitä sanoja voin käyttää juuri tässä yhteydessä? Se alkaa niinkin yksinkertaisista asioista kuin mittayksiköistä ja ajan mittaamisesta, mutta kirjoittaessa huomasi myös, kuinka paljon me käytämme ilmaisuja, jotka tulevat kristinuskon teksteistä tai ylipäätään pohjautuvat uskontoon. Varsinkin kiroileminen oli haastavaa. Joka hilskatin sanan kohdalla joutui miettimään, miten se suhtautuu ihmisten käsitykseen maailmasta. Varsinkin, kun hyvin tietoisesti pidin Tulen tyttärien maailman varsin sekulaarina. Vittu on aina yhtä tehokas, mutta kustannustoimittaja kommentoi niiden paljoutta tyyliin: “Krhm, voisko näitä hieman vähentää?”. Keksi siinä sitten painokkaita kirosanoja, jotka kuulostavat sielunvihollisilta, mutta eivät tarkoita sitä. Että voihan kyrveke ja kurpaleen perskarva.

Mjaah, menipäs kiroamiseksi. Tämän uusimman, Sähkönsinisen kanssa olen taas uuden ongelman edessä. Päätin sitten hömelyyttäni kuljettaa tarinan miljööseen, jossa ei varsinaisesti eletä kesää tai talvea. Vaan vuodenkierto jakaantuu kuivaan ja sateiseen kauteen. Periaatteessa ihan todellisuutta tietyillä osin maapalloa, mutta. Aivan jatkuvasti saa olla läpsimässä itseään sormille, kun koettaa viitata johonkin sanalla kesä tai talvi. Talvitakki. Kymmenkesäinen. Kesäilta. Ei ei ei, jos ei ole kesää ilmiönä, niin ei sitä ole sanastossakaan.

Huokaus. Ei tule kesää nyt tästä.

[Alfons Mucha: Four Seasons. Wikimedia Commons]

spacer

Arkistojen aarteita ja koodiväripäätös

Päätin aloittaa FB-kirjailijasivulla(ni) Arkistojen aarteita -viikon. Eli nostan päivittäin yhden muinaisen blogitekstin ihmeteltäväksi. Joskus on hauska kurkkia, että mitä sitä on tullutkaan sanottua. Blogin selailun keskeltä löysin karmivan raapaleen ja sen ohesta muutaman rivin, joiden lukeminen sekä muistutti vahvasta tunnetilasta että hymyilytti. Tämä on aivan Tulen tyttärien kirjoitusprosessin alkuhetkiltä.

Jouduin tekemään viime yönä tapon. Se oli tappo, joka oli ollut jo alunperin olemassa, josta olin välillä päättänyt luopua, mutta jolla näköjään on sijansa tarinassa. Keveäksi suunniteltu seikkailu on saanut sävyjä, joita en aikonut sille antaa.

Tästäkin tulee näköjään kässäri. Nyt pitäisi vain keksiä tällekin koodiväri. Vaaleanpunainen on vaaleanpunainen, vihreä on varattu jo toisaalle… noh, ehkä se piakkoin selviää.

Neuvoni kirjoittajakollegoille: älkää tappako ketään yöllä. Se jää mieleen kummittelemaan, ja sitten tilannetta keventääkseen joutuu esiin ottamaan kumikanan ja kirjoittamaan raapaleen.

Neuvo toimii yhä.
Kässäri sai itsestäänselvän koodivärin: tulenpunaisen.
Ja nyt sitten tällä hetkellä tekeillä oleva kässäri sai yhtä itsestäänselvän värin sekin: sähkönsininen. Se on myös kovin helmenharmaa, platinanvalkoinen ja kimrööki, mutta sähkönsininen tuntuu oikealta. Hippunen terävyyttä ja välähdys kirkkautta.

Ensimmäinen tappo on jo tehty. Tämä ei ahdista niin kovaa. Ehkä siksi, että tein sen päiväsaikaan.
Ja etenkin siksi, että uhri oli kovin tympeä immeinen.

spacer