Archives

Viimeisten aikojen luettuja

Tämä nyt ei ole enää toviin ollut kovinkaan kunnianhimoinen kirjablogi (jos koskaan). Mutta olen minä vahingossa joskus jotain lukenut. Viime aikoina esimerkiksi sotaa, teiniromansseja ja huonoja runoja.

JP Koskinen – Kuinka sydän pysäytetään

jp-koskinen_kuinka_sydan_pysaytetäänOnneksi minun ei ole pakko antaa tähtiä kirja-arvioissani. Hyvin pian aloitettuani lukemisen kävi selväksi, että Kuinka sydän pysäytetään olisi äärimmäisen vaikea tähdittää. Tämä ansaitsisi jopa viisi tähteä siinä mielessä, että kirja tuntuu jollain tapaa ”uudelta suurelta sotaromaanilta”. Sellaiselta, jota ilomielin näkisin tulevien sukupolvien lukevan koulussa Tuntemattoman sijaan tai rinnalla. Neljä tähteä annettakoon tarinasta ja talvisodan asiantuntevasta käsittelystä. Pitkään tärkeimmät sotaromaanit Suomessa olivat sodan kokeneiden kirjoittamia. Kirjailijoissakin on syntynyt monia sukupolvia sen jälkeen, hienoa etteivät teemat kuole. Kolme tähteä antaisin taas sille, että kaikesta edeltävästä taituruudesta huolimatta päähenkilö jätti minut hieman kylmäksi. Hänen tuskansa ja rakkautensa ei ihan tullut iholle. Hieno lukukokemus silti, eittämättä. Suosittelen, ainakin niille koululaisille.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY, 2015
Kansi: Martti Ruokonen

Anna Hallava – Sammakkoprinsessa

Hallava-sammakkoprinsessaSodan jälkeen ihan muuta tasapainon saamiseksi. Hallavan nuortenkirjan päähenkilö Ofelia saa 14-vuotissyntymäpäivänään kuulla olevansa puoliksi keiju. Puolikeijuuteen liittyy myös teinitytön näkökulmasta katsoen hyvin ikävä kummilahja: Ofelia voi suudella ainoastaan todellista rakkauttaan, muut pojat muuttuvat sammakoiksi. Sammakkoprinsessa on eittämättä nuorisoviihdettä. Siinä mielessä nuorisoviihdettä, että tunsin itseni ajoittain vähän vanhaksi. Kirja oli kuitenkin käsittämättömän koukuttava ja oikein hyvää kieltä ja kerrontaa. Papukaijamerkki annettakoon myös siitä, että tämä nuorten chick littinä markkinoitu teos oli vallan ”true to style”. Hyvin lajityypillinen chikkari, vaikka välillä valuttiinkin fantasian puolelle ja päähenkilö oli 14-vuotias.

Anna Hallava: Sammakkoprinsessa
WSOY, 2015
Kansi: Laura Lyytinen

Antti Holma – Kauheimmat runot

holma_kauheimmat_runotEn oikein tiedä, mitä kuvittelin saavani, kun e-kirjastosta tarttui lukijalle Kauheimmat runot. Ehkä humoristisia tyylipastisseja ja kikkelivitsejä. Sain sitä kaikkea, mutta huiman paljon enemmänkin. Kirjahan on nerokas! Holma marssittaa kokoelmassaan esiin neljä oman elämänsä runoilijasankaria, jotka esitellään heti alkusanoissa: Reino Leino, Sirsi Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske. Vähänkään runoutta tuntevan ei tarvitse pitkään kaivaa esimerkkejä.

Ars gratia artis, sanovat runoilijamme ja avaavat morfiinilaatikon. Taide on heille raskas mutta rakas sotisopa, jumalten langettama kirous ja mahdollisuus rahoittaa päihderiippuvuutta apurahoin.

Hörähtelin paikoittain ääneen, mutta häkellyin myös siitä, kuinka paljon Holmalla on sanottavaa siellä kikkelivitsiensä alla. Kirja on täynnä kannanottoa, satiiria ja ajateltavaa. Se on kaikesta humoristisuudestaan huolimatta luettava hitaasti. Kaikki ei ole täydellisen onnistunutta ja runot ovat ehkä kauheita, mutta huonoiksi niitä ei voi yksinomaan kutsua. Ne ovat usein yllättävän painavaa arkista asiaa ja taitavia pastisseja.

arvakka mitä
mää tapasi suami-neiro
naantali juna-asemal
 
onk mittä siiderihommi
see kysy
emmää sil vastannu
nii paha näkön
 
see oli tehny liideli kassist
hame
ja pääs sil oli
mäyräkoirapahvikuari
 
siin laituri seiso kaks
etelämiäst
suoami-neito näytti nii
pimp
ja huus et
tämänk peräs olet tul,
karvase syäpäläise?
 
nee miähe teki
ristimerk
ja meni kulma taakke
piilo

Runosta: itsenäispäivän (Karin Toisiks-Paraske)

Kas sellainen pallo on maamme,
että toinen pois toiselta on:
Kun aamua katsella saamme,
on toisilla yö valoton.
Siis lintuni, lentämään luotu,
vie siipesi Siperiaan.
Ei suvea muualle suotu
kuin sinne ainoastaan.
 
Voi pääskyset, pyyt, talitintit
siellä vapaina liihottaa,
mutta vankilaan pannaan hintit.
Joku laskun ain’ maksaa saa.

Runosta: Helteinen Venäjä (Reino Leino)

Antti holma: Kauheimmat runot
Otava, 2015
Kansi: Elina Warsta

spacer

Joe Abercombie – Vain puoliksi kuningas

Vain puoliksi kuningas on Joe Abercombien uuden Särkynyt meri -trilogian avausosa ja sellaisena varsin lupaava lukupaketti. Yksikätisenä syntynyt kuningasperheen kuopus Yarvi on aiottu papin uralle, sillä koko ikänsä hän on saanut kuulla olevansa vain puoliksi mies. Juuri hänen antaessaan pappislupaustaan hänen tulevaisuutensa mullistuu: hän saa kuulla isänsä ja isoveljensä tulleen tapetuiksi. Yarvi on siis tahtomattaan uusi kuningas ja vannoo kostavansa tappajille. Kuten olettaa sopii, mikään ei suju suunnitelmien mukaan.

Vain puoliksi kuningas - kansi

Kansi: David G. Stevenson / Mike Bryan

Romaani on hengeltään ehkä hiukkasen nuoremmille suunnattu kuin Abercombien edelliset kirjat. Yhdysvalloissa tätä markkinoidaan Young Adults -fantasiana. Mistään varsinaisesta nuortenkirjallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, Abercombien aikuisille suunnattuihin kirjoihin tutustuneet viihtynevät tämänkin parissa. Veri valuu, kerronta on letkeää, ja lukija huomaa helposti jatkavansa ”vielä yhden sivun” aamukolmelta. Abercombie taitaa lukijan koukuttamisen ja juonen pyöräyttelyn juuri niin kuin parhaissa fantasiaseikkailuissa saattaa.

”Hänhän on oikea paholainen”, Sumael murisi kiristellen leukalihaksiaan ja punniten samalla kirvestä kädessään.
”Kun ollaan helvetissä, vain paholainen osaa opastaa sieltä ulos”, Yarvi sanoi.

Vain puoliksi kuningas ei ehkä tuo mitään poikkeuksellisen uutta fantasiakirjallisuuteen. Se ammentaa totutuista kliseistä: valtakuntien juonitteluista, papistosta ja uljaista (mutta kärsineistä) sankareista; selkäänpuukotuksista, matkanteosta ja verisistä taistoista. Romaani on kuitenkin osoitus siitä, että laittamalla kaiken tämän samaan kulhoon ja sekoittamalla taitavasti, voi saada aikaiseksi erinomaisen sekoituksen. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, pituutta on juuri sopivasti, eikä henkilöitä ole lykätty liian mustavalkoisesti hyvä–paha-akselille. Etenkin päähenkilö Yarvi on miellyttävän samastuttava kaikessa epätäydellisyydessään, eikä sivuhenkilökavalkadia voi syyttää homogeenisyydestä. Kirja tuntuu läpikotaisin kokeneen ja osaavan kirjailijan teokselta, sellaisena ehkä jopa hiukan laskelmoivalta. Abercombie tietää, mitä on tekemässä.

Oikastaan ainoa harmi kirjassa on suomennos, joka on sinänsä ansiokas ja värikäs, mutta tuntui viimeistelemättömältä. Sekaan oli jäänyt omituisia epäsuomalaisia viittauksia ja muuta vastaavaa pikkusälää. Jos käännöskosmeettiset asiat sivuuttaa, Vain puoliksi kuningas on mainio avaus vauhdikkaan anteeksipyytelemättömän fantasiakirjallisuuden ystäville.

– – –
Joe Abercombie – Vain puoliksi kuningas
Suom. Mika Kivimäki
Jalava, 2016
397 s.

– – –
Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow.fi -sivustolla.

spacer

#pojatkinlukee

Kun nyt on kerran kirjavinkkejä ympäri intterwebsiä annettu, niin osallistunpa minäkin #pojatkinlukee-kampanjaan. Saavat näitä tytötkin lukea, suosittelen jopa.

7+

kuka pelkää noitiaRoald Dahl: Kuka pelkää noitia
Tämä ei ole satu, tämä on tarina oikeista noidista. Oikeat noidat ovat vaarallisimpia olentoja maanpäällä. Mistä voit tietää kuka on oikea noita ja kuka vain tavallinen herttainen rouva? Jos et vielä tiedä, sinun on parasta ottaa se nopeasti selville – sillä oikeat noidat eivät inhoa mitään niin paljon kuin lapsia ja heillä on kaikenmoisia keinoja päästä näistä eroon. Tämä tarina kertoo kaiken mitä sinun tarvitsee tietää.

Roald Dahlin kirjat ovat hupaisessa anarkistisuudessaan ehdotonta luettavaa. Hyvä voittaa, lapset samoin, ainakin jos päättävät olla tarpeeksi fiksuja. Kuka pelkää noitia -kirjan päähenkilö on isoäitinsä kanssa lomaileva poika, joka kirjan myötä muutetaan hiireksi. Sopivasti vinoutunut tarina ei ehkä sovi herkimmille tai pienimmille, mutta huvittaa hurjasti niitä, jotka eivät noitia pelkää.

10+

KerjäläisprinsessaMagdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry -sarjan aloittava osa.)
Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Prinsessa-sanaa tämän trilogian avausosan nimessä ei pidä säikähtää. Kirja on silkkaa vauhtia, vaarallisia tilanteita ja Magdalena Hain hienoa sanankäyttöä alusta loppuun. Sopii jokaiselle seikkailunnälkäiselle lapselle, osapuilleen kymmenestä vuodesta ylöspäin.

jadeTaru Mäkinen: Jade ja autiotalon jengi (Jade-sarjan aloittava osa.)
14-vuotias Janni asuu äitinsä ja chileläisen isänsä kanssa vanhassa puutalossa Linnunlaulun alueella, Töölönlahden rannalla. Samassa talossa asuu myös Jannin ystävä ja luokkatoveri Reija. Puutaloalueen idylliä alkavat häiritä oudot tapahtumat: ryöstöt, pahoinpitelyt, uhkailut. Naitä asioita joutuu selvittämään Jannin poliisi-äiti, Hurja-Helluksi kutsuttu. Juttuja ratkaisemassa on myös Jade, ketterä ja voimakas, joka tyrmää kovimmankin jengiläisen. Mutta kuka Jade on? Sitä ei tunnu kukaan tietävän. Hän tulee ja menee, mutta on aina mukana ratkaisevalla hetkellä.

Luin Jade-kirjoja ahmimalla tuossa joskus 10-12-vuotiaana. Vielä nytkin niiden aihepiireissä tuntuu olevan paljon ajankohtaisuutta: joukkoon kuulumisesta, ennakkoluuloista, maahanmuuttajista, erilaisuudesta (näkövammasta), sukupuolirooleista. Kirjat koskettavat rankkojakin aiheita, mutta rennolla ja humoristisella otteella.

14+

saloranta_hopea-arkun-metsastajatTuomas Saloranta: Hopea-arkun metsästäjät
Hurlannin kuningaskunnassa eletään vaaran vuosia. Itäisten provinssien rajanaapurit, julma Idän keisari ja häijy Pohjolan emäntä, aiheuttavat jatkuvia kahnauksia, ja rajaseudun linnoittaminen kohtaa odottamattoman takaiskun, kun tukkilaistyömaan palkkarahat anastetaan. Tämän selkkauksen keskelle saapuvat tohelo velho-oppilas Taavetti Rummukainen sekä suurisuinen kulkumies Retuperän Aapo. Heidät pestataan hopea-arkun jäljille lähetettävään seurueeseen, jota johtaa häväistysjutun vuoksi epäsuosioon joutunut upseerikokelas Anders Kippelström. Mukaan liittyvät harhaoppinen apupappi isä Jeremias sekä varjoaankin säikkyvä jäljittäjä Oravainen, eikä kenelläkään joukosta tunnu olevan aivan puhtaita jauhoja pussissaan.

Hopea-arkun metsästäjät on kevyttä seikkailukirjallisuutta parhaimmillaan. Se ei edes yritä ottaa itseään vakavasti. Kirjassa sekoitetaan autuaasti suomalaisia perinteitä rillumareihengessä, vanhoja taruja ja uudempia aarteenmetsästyskertomuksia. Kirja on nopealukuinen ja juuri siinä nopealukuisuudessaan äärimmäisen viihdyttävä. Jo aikoinaan tämän lukiessani tuli mieleen, että tämä pitäisi ehdottomasti laittaa yläasteikäisille pojille vinkattavaksi.

sokkeloportaikkoWilliam Sleator: Sokkeloportaikko
”Peter näki ympärillään pelkkiä portaita. Korkeuksissa sijaitseva lepotaso, jolla hän seisoi, näytti olevan ainoa tasainen paikka. Ylä- ja alapuolella näkyi porrassyöksyjä niin laajalti kuin saattoi erottaa. Kaiteita ei ollut. Portaat nousivat ja laskivat, kääntyivät jyrkästi, haarautuivat, yhtyivät vaarallisiksi kierteiksi, ylittivät ja alittivat toisensa. Ne eivät olleet ulkotilassa, mutta Peter ei pystynyt erottamaan seiniä, kattoa tai lattiaa. Hän näki pelkkiä portaita.
Miksi hänet oli tuotu tänne?”
Kammottavasta, suljetusta sokkeloportaikosta löytyy neljä muutakin nuorta. Kestää kuitenkin kauan ennen kuin heille alkaa paljastua, miksi heidät on eristetty tähän epäinhimilliseen rakennukseen. Ja kun se selviää, alkaa armoton kamppailu, jossa hyvä ja paha käyvät taistelua ihmisen sisimmästä.

Tämä kiehtoi nuorena niin, että olen lukenut kirjan useita kertoja. Taitaa vieläkin olla hyllyssä kotipuolessa. Voisi sanoa
Sokkeloportaikon olevan jokseenkin dystooppista scifiä ihmiselle, joka ei koskaan ole kummemmin välittänyt dystopioista tai scifistä.

spacer

Itsevalaisevaa tarinankerrontaa

Marko Hautala: Itsevalaisevat Tammi, 2008 kansi: Saku Heinänen

Marko Hautala: Itsevalaisevat
Tammi, 2008
kansi: Saku Heinänen

Luin Marko Hautalan Itsevalaisevat. Siitä ensin muutama sana.

Marko Hautalan nimi kipusi varsinaisesti tietoisuuteeni tässä joskus taannoin, kun erinäisissä nettiyhteyksissä kuiskailtiin Kuokkamummo, Kuokkamummo… Itsevalaisevat tarttui mukaani Kirjamessuilta, ja nyt sitten onnistuin jopa sen lukemaankin. Kirjassa on hirveästi hyvää: se on nopealukuinen eri genrejen välimaastoon sijoittuva romaani. Se on jännitystä, eikä sitten kuitenkaan. Kauhua vain osin, tosin niiltä osin… kauhua. Spekulatiivisyys on varsin spekulatiivista, sitä saattaa olla tai sitten ei.

Kieltä on arvioitu suuntaan ja toiseen. Minä viihdyin kielen ja kerronnan kanssa hirveän hyvin. Se oli jotenkin kotoisaa. Tunnistin seasta piirteitä, jotka toistuvat omassanikin, ehkä jopa maneeriksi saakka. Mutta kirjan lukeminen oli mukavaa kuin lämpimässä vedessä kelluminen.

Varsinaisesti kuitenkin se, mikä minut kirvoitti kirjoittamaan, oli tarina. Tai oikeastaan sen lopetus, jota ei ole. Kaikki langanpäät jäävät leijumaan ilmaan. Minä odotin jotain enemmän. Jotain solmimista, jotain mikä olisi selitetty. Saattaa olla, että olin huolimaton lukija; että ratkaisu tiettyihin asioihin oli tarjottu aiemmilla sivuilla, että minä vain olin ohittanut sen huomaamatta.

Tämä sai (taas kerran) pohtimaan itseäni lukijana ja kirjoittajana. Olen selkeiden tarinoiden ystävä. Alku, loppu, kuljeskelua siinä välissä. Minusta ei saa ihailijaa kovin monimutkaisilla viritelmillä. Useat sanovat, että kirjallisuus on sitä parempaa, mitä haastavampaa se on… siihen mielipiteeseen en voi yhtyä. Ei, tarinan ei pidä olla mitätön, päinvastoin. Se voi olla monipolvinen ja kekseliäs. Mutta jos kirjan ainoa tarkoitus on haastaa lukija, kieputtaa abstrakteja käsitteitä ja jättää lopulta kaikki tulkinnan varaan, niin se ei ole minun kirjani.

Tämän pohjalta sitten pähkäilin, eikö kirja saisi haastaa ollenkaan? Saa mutta niin, että päälimmäinen tunne ei ole turhautuminen. Minä esimerkiksi pidän kielestä, joka ei anna kaikkea ilmaiseksi. Muttei myöskään vaadi pohtimaan jokaista luettua lausetta. Kirjoittajana teen sitä mitä haluaisin lukea. Satunnainen hyppelehtiminen epämukavuusalueelle on kuitenkin antoisaa, joten ehkä joskus kirjoitan jotain aivan omituista. Vaikeaa. Nih, vapiskaa.

Itsevalaisevat ei ollut vaikea, ei edes hyppy epämukavuusalueelle, kunhan jätti vähän nälkäiseksi. Luen Hautalalta varmasti muutakin, niin miellyttävää oli kielessä kelluminen.

spacer

Vuosikatsaus

Olen joskus (usein) hyvin kuuluvasti sanonut, että inhoan lehtien ”tän vuoden parhaat kirjat” -listoja, jotka julkaistaan vuoden lopussa. Hitostako ne tietävät, kun joulukuuta on vielä jäljellä? Kaikkiko olette lukeneet, häh? Ja joka tapauksessa listoilla on aina ja samaa…

Mutta nyt syyllistyn samaan syntiin. Teen vuosikatsauksen, vaikka vuosi ei ole vielä aivan lopussa. Vuodenvaihteessa en aio vaivata tällä päätäni, ja nyt on tarve prokrastinoida.

Viime vuoden katsaukseni otsikoin sanoilla ”isoja onnistumisia ja epätoivon suota”. Vähän samaa se on ollut tänäkin vuonna.

Kirjoittamisesta

Kirjailijan vuotta on tietenkin leimannut yksi romantillinen romaani. Tulen tyttäriä ilmestyi loppuvuodesta 2014, joten iso osa palautteesta on tullut vasta tämän vuoden puolella. Ja voi mitä palautetta se on ollutkaan! Olen ollut suorastaan häkeltynyt siitä, kuinka hyviä arvioita ja kuinka laajaa blogihuomiota kirja on saanut. Vaikka kaikkia ei voikaan aina miellyttää… tai ylittää lehtiarviokynnystä. (Tai, Tähtivaeltajassa oli pieni arvio.)

Alkuvuodesta ajattelin työstäväni sitä yhä jokseenkin hypoteettista jatko-osaa Tulen tyttärille, mutta olin niin kurkkuani myöten täynnä koko maailmaa, että oli pakko ottaa muuta työn alle. Annoin itseni tarttua takaraivossa vaivanneeseen ideaan järvestä kadonneista kaloista. Kirjoittelin suunnitelmaa hiljakseen kasaan, kunnes Kirjastoapurahalautakunta hämmästyksekseni uskoi siihen, ja sen tuen avulla olen voinut keskittyä kirjoittamiseen jokseenkin rauhallisemmin mielin tämän syksyn aikana.

Sähkönsinisen suunnitelma on venynyt ja paukkunut moneen kertaan, ja käsikirjoituksen ensimmäisen version lopun kirjoittaminen oli melko konkreettisesti tuskaa. Lause. Kerrallaan. Mutta nyt on kasassa. Minulla on vahva tunne, että siitä puuttuu jotain olennaista. Jotain jota en vielä ole aivan oivaltanut. Mutta se oivallus on lähettyvillä, se hiipii luokseni yksittäisinä kuvina.

vuoret

Olen myös jälleen piirtänyt vuoria, version toisensa jälkeen.

Tämän joulukuun alun maanisemman kauden käytin hyväkseni myös editoidakseni vanhaa kässäriä, joka on roikkunut pöytälaatikossa useamman vuoden. Siihen liittyvä epävarmuus taas on aivan toisenlaista. Siinä ei ole paljoa oivallettavaa, mutta pelkään, että se tippuu jonkinlaiseen kohdeyleisötyhjiöön. Päättäkööt kustantajat.

Nyt olen sitten ollut melko lailla takki tyhjänä. Väittävät, että pitäisi tehdä seuraavaa, jottei jumiutuisi miettimään kustantajia, mutta minä olen istunut sohvalla ja siivonnut ja istunut sohvalla. Ei herranjesta kirjoittamista ennen ensi vuotta. Ainakaan muuta kuin kirjoittamisopintojen pakollisia.

Tosiaan, olen tekstieni kanssa jokseenkin samalla viivalla kuin ensiteoksensa julkaisusta haaveilevat: kustantajaa ei vielä ole. Kumpikaan ei sovi Osuuskumman linjaan (toinen on nuortenkirja, toinen realistinen), joten samassa kustantamokierteessä ollaan, taas.

Tapahtumista

Ulkosavolaisen kirjailijan elämää tahdittavat ne olennaisimmat tapahtumat. Minulle ne ovat tänä vuonna olleet kesäkuinen Archipelacon Maarianhaminassa ja lokakuiset Helsingin kirjamessut.

Archipelacon oli mukavaa vaihtelua Finnconille. Ahvenanmaalle ei nimittäin tule lähdettyä täältä kaukaa ilman hyvää syytä, vaikka olenkin jo pitkään halunnut roudata sinne koko perheen. Nyt oli tilaisuus. Paljon fandom-porukkaa kahdesta maasta ja kauempaakin, monta päivää pienissä tiloissa. Oikein onnistumisen avaimet siinä. Osallistuin minä pariin ohjelmaankin ja raportoin raadollisen totuuden bloggaripaneelin tapahtumista.

Kirjamessuilla minulla taas oli onni osaltani näyttää, että kirjan elinikä on pidempi kuin puoli vuotta. Olin ohjelmassa mukana mm. KirjaKallion lukiolaisten haastateltavana Tulen tyttärien osalta. Aika tarkalleen kirjan yksivuotissynttäreiden aikaan.

KirjaKallion lavalla.

KirjaKallion lavalla.

Vaan enpähän ollut lainkaan niin paniikissa osallistumisesta kuin viime vuonna. Muistan vieläkin kuinka käteni tärisivät, kun kirjoitin ensimmäisiä omistuksia uunituoreisiin Tulen tyttäriin. Nyt onnistuin jopa satunnaisesti kuulostamaan fiksulta. Ehkä.

Jotain muuta

Syksyn hyvä uutinen oli Tulen tyttärien pääseminen Kuvastaja-palkinnon lyhytlistalle. Se oli hyvä asia se, vaikka kyllähän tuota valehtelisin jos sanoisin, etteikö voittaminenkin olisi käynyt hetkellisesti toiveissa.

Atorox-kilvan lyhytlistalla taas oli Ruumiittomat-antologiasta löytyvä novelli Ruusunnuppuni, kaikkeni. Mutta siinä raukka ei kivunnut edes kärkikymmenikköön. Ilahduttavaa silti, eittämättä!

Ja jos mietitään tämän blogin vuotta 2015, niin pitää katsastaa hieman kaikkea luettuakin. Luulen, että vuoden parhaimmistoon ovat kuuluneet kesällä luetut fantasiasarjat sekä Hopeoitu vainaja -antologia. Näitä olen iljennyt suositella aina, kun suosittelua tarvitaan.

Siinä kai olennaisimmat. Pian vetäydyn puolittaiselle joululomalle. Vielä olisi taitettavaa, luettavaa ja kommentoitavaa jonossa. Ja ne hiivatin kirjoittamisopinnot, joita vältelläkseni naputtelin tätäkin…

spacer

Lanu-viikon otteita

Tällä viikolla vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tampereelle ovat ihan pystyttäneet kirjallisuusfestivaalinkin, Kirjalitan, aiheesta.

Minä tuon kasaan oman heinänkorteni koostamalla tähän kasaan muutamia sanoja syksyn aikana lukemastani lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

merosvolat

Kansi: Tuuli Juusela

Siri Kolu – Me Rosvolat

Me Rosvoloita on kehuttu, kuvattu ja näytelty laajalti, enkä kirjan luettuani ihmettele ollenkaan miksi. Romaani kertoo tarinan kymmenvuotiaasta Vilja-tytöstä, joka kesälomamatkallaan päätyy Rosvoloiden perheen kidnappaamaksi. Ensijärkytyksen jälkeen Vilja alkaa nauttia olostaan rosvoperheen seurassa.

Hulvaton Me Rosvolat on ehkä lastenromaani, mutta siinä riittää sisältöä aikuisellekin lukijalle. Sivuja on tarpeeksi, niin että kyllä kirjaan saa yhden illan sujuvasti kulumaan. Romaani ei aliarvioi lukijaa, ja käänteet koukuttivat yllättävänkin tehokkaasti. Tässä on tilkka tervettä anarkiaa, henkilöitä joilla on kullakin selkeästi oma luonteensa, ja jopa jonkinlainen opetus, joka ei tunnu osoittelevalta opetukselta. Aika monesta selvitään (perheessäkin), kun pidetään yhtä.

Suosittelisin Rosvoloita alakouluikäiselle, joka jo lukee melko hyvin. Tekstiä on kohtuullisen paljon. Tai sitten yhdessä hekotettavaksi iltasaduksi.

Kansi: Gennadi Kalinovski Suomennos: Martti Anhava

Kansi: Gennadi Kalinovski
Suomennos: Martti Anhava

Eduard Uspenski – Fedja-setä, kissa ja koira

En varmaankaan ole ainoa ihminen, jonka lapsuuteen olennaisena osana kuuluivat sanat: – Kuka siellä? – Minä täällä, posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen.

Minulla on hentoisia muistikuvia siitä, kuinka olen ollut osapuilleen kolmivuotias ja makoillut sängyllä isäni vieressä ja naureskellut Fedja-sedän ja kumppaneiden seikkailuille, Mirri-tädin mukaan nimetylle lehmälle ja traktorille, joka toimii ruoalla. Nyt kun lapsj sai isovanhemmiltaan lahjaksi pokkaripainoksen kirjasta, ahmaisin sen ensin itse ja sittemmin olen lukenut luku kerrallaan iltasaduksi. Juuri sopivan mittaisia lukuja tuommoiselle tirppanalle.

Luin toki kirjan lapsena useammankin kerran ja muistan, että minua kiinnosti Fedja-sedän kyky elää melkein kuin aikuiset. Siinä oli tilkkanen haaveita ja mahdollisuuksia, jotka olivat itselle jonkinlainen utopia. Vaikka toki kirja päättyykin siihen, että Fedja palaa vanhempiensa luo, niin lapselle se oli ikkuna uskallukseen, maailmaan, jossa ei ollut vanhempien asettamia rajoja ja jossa raha-asiatkin hoituvat sillä, että löydetään aarre.

Aikuisena oman hiukkasensa paitsi nostalgiaa, niin etenkin eksotiikkaa tuo vaivaton miljöökuvaus, joka vie pienin vihjein lukijan 70-luvun Venäjälle, jota ei esitetä utopiana, muttei myöskään kauhistuttvana. 70-luvun neuvostoliittolaiseksi lastenkirjaksi Fedja-sedässä ei ole isänmaallisuutta tai vallankumouksellisuutta, siksi se varmaan sensuurin hampaisiin jäikin.

Fedja-setä käveli sisään ja hämmästyi paikan siisteyttä. Kaikki loisti niin kuin kaupunkihuoneistossa. Joka puolella oli kirjakaappeja, nojatuoleja ja pöytiä. Ja keittiö oli vitivalkoinen.

Uspenskin oli tarkoitus tulla vierailemaan tämän vuoden Helsingin Kirjamessuilla, mutta terveydentilansa takia hän ei ilmeisesti pääse paikalle. Harmillista. En varmaankaan ole ainoa, joka oli mieluusti nähnyt vilauksen erään lapsuutensa sankarin isästä.

spacer

Iida Sammalisto – Tähtimosaiikki

[Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow-sivustolla.]

Tähtimosaiikki on 20-vuotiaan Iida Sammaliston esikoisteos. Kirja on itsenäinen, lähtökohdiltaan hyvin perinteinen nuorille suunnattu fantasiatarina: on ennustus, uhkaava suuri paha, tahtomattaan sankariksi päätyvä sankari ja hänen uskollinen apurinsa.

Lupus kuuluu tähtien kansaan, joka tuntee maan – Ruskan – ihmiset ja olot lähinnä vain tähtimosaiikkiin kirjatuista opetuksista. Eräänä päivänä hän näkee ennustuksen, jonka mukaan suuri paha uhkaa taivasta ja taivuttaa Ruskan ihmiset ikeensä alle. Lupus lähtee etsimään vaeltajaa, kettunsa kanssa kulkevaa Sunaa, joka voisi voittaa pahuuden.

Kirja nostaa esiin teemoja valinnanvapaudesta ja toisaalta vastuusta, joka kulkee valintojen mukana. Kysymyksiä esitetään monelta kantilta. Mitä tehdään oman päätöksen myötä ja mikä taas on tullut ylhäältä määrättynä? Kuinka paljon kohtaloonsa voi vaikuttaa? Tähtimosaiikki on myös tarina pyyteettömästä rakkaudesta ja ystävyydestä, vaikka varsinaista romanssia sivuilla ei nähdäkään.

Tähtimosaiikki on nuortenkirja hyvässä ja pahassa. Kirja on jollakin tapaa hyvin sympaattinen. Se on paikoittain lähes runollinen ja aiheestaan huolimatta perusoptimistinen ja helppolukuinen. Lukijan on mukava seurata matkaa niin vuorille kuin Korppiruhtinaan tornillekin saakka. Väkivallalla ei herkutella, vaikka henkilökaartia ei aina helpolla päästetäkään. Toisaalta kirjan tarina on ennalta-arvattava ja maailma ja henkilökuvaus jäävät varsin mustavalkoisiksi. Paha kuvataan hyvin mustaksi ja hyvä enimmäkseen kirkkaan rohkeaksi, vaikka ratkaisuja lopussa ravistellaankin.

Kirjan kuitenkin lukee ilolla jo ihan miljöö- ja luontokuvauksen takia. Sammalistolla on huima sanavarasto ja herkkyyttä käyttää sitä. Sen luontevuus ilahduttaa kokeneempaakin lukijaa.

Aamun rauhaa ei rikkonut mikään. Hyttysten parvet häilyivät suonsilmäkkeiden yllä, kurjet astelivat ylväinä mättäillä ja katselivat hiljaisina matkalaisia, kun he kulkivat ohi. Taivas oli posliininsinistä lasia, suon yllä kuiskauksenkeveä usvahuntu. Suna kuunteli hiljaisuutta silmät loistaen. Oliko mitään kauniimpaa kuin kuulas syysaamu suolla?

Tähtimosaiikki on sujuvaa luettavaa, eikä edes yritä olla täydempi kuin on. Tarina mahtuu vaivattomasti kahteen ja puoleensataan sivuun. Kirjaa voisi siis suositella yläkouluikäiselle nuorelle, jolle kaikki fantasian peruskuvasto ei vielä ole umpituttua, samoin kuin innostukseksi kirjoittajanaluille, jotka kaipaavat jotain lisää luontokuvauksiinsa. Minä jään odottamaan, kirjoittaisiko Sammalisto vielä tulevaisuudessa jotain, joka ottaisi reippaamman irtioton perinteistä. Sanankäyttökyky nuorella kirjailijalla nimittäin on jo hallussa.

Sekin on muuten mainittava, että kirja on ilo silmälle. Kovakantinen suojapaperiton malli on kestävä ja kuva ihastuttava. Joululahjamateriaalia, sanoisin. Kun on niin pro-e-kirja kuin minä, niin pitää ihan erikseen mainita, kun painettu on saanut puolelleen…

Iisa Sammalisto: Tähtimosaiikki

Iida Sammalisto – Tähtimosaiikki
Otava, 2015
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

spacer

Naisten fantasiaa (mainiota sellaista!)

Taitaa olla niin, että naistenviikko kääntyy ihan viimeisille tunneilleen. Noooh, parempi myöhään kuin ei ollenkaan, vai mitenkäs sitä väitetään. Tähän väliin siis sopii mainiosti kaksi lyhytarviota kahdesta hienosta suomalaisen naisen kirjoittamasta fantasiakirjasta… joissa molemmissa on niitä kuuluisia vahvoja naishahmoja.

Luin nämä Suomenloman aikana peräjälkeen, ja sen päälle itsellä oli ahdistuneen ihastunut olo. Kävi taas niin, että lukija minussa nautti kovasti, mutta kirjoittaja tunsi suorastaan alemmuutta. Mä-en-ikinä-kykene-tällaiseen -fiilis. Ehkä siitä johtuu, että olen lykännyt mietteideni kirjoittamista. Minun piti ensin saada teksti uudestaan kulkemaan, edes jotenkin.

Mutta, sitten asiaan.

Magdalena Hai – Susikuningatar

Odotukset olivat korkealla. Olin törmännyt useampaankin ihastuneeseen arvioon kirjasta, ja todennut edellisten osien kohdalla, että suunta oli vain ylöspäin. Kyllä, odotukset täyttyivät. Kirjaa on pakko lukea ”vielä muutama sivu”, aina loppuun saakka, jotta saa selville, kuinka kaikki päättyy. Vaikka päähenkilöt ovat vasta aikuisuuden kynnyksellä, kirja ei silti ole mitenkään leimallisesti nuortenkirja. Siinä on tummia sävyjä, sotaa ja vaikeita ratkaisuja, jotka ovat (ihastuttavasti?) saaneet vähitellen tilaa suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Aiheita ei enää tarvitse pehmittää ”nuorille sopiviksi”, ja spekulatiivinen kirjallisuus sopii oivallisesti etäännyttämiseen.

Magdalena Hai on poikkeuksellinen kertoja. Hyvin omintakeinen mielikuvitus yhdistyy kielitajuun, pienten yksityiskohtien huomioimiseen ja ilmiselvästi pitkälliseen taustatyöhön. Teksti on helppoa seurata, nuorellekin lukijalle, muttei missään tapauksessa tylsää tai kaavamaisen yksinkertaistettua. Pakkasen, rakkauden ja menetysten kautta kuljetettu tarina kulminoituu vaikuttavaan ratkaisevaan taisteluun, sekä epilogiin, jonka ratkaisuja en varsinaisesti odottanut, mutta siksi se olikin niin toimiva.

Seuraavaa romaanimittaista Haita odotellessa pitää vissiin lukea novelleja. Susikuningattaren päälle ahmin nyt kuitenkin ensin romaanin toisesta kruununsa menettäneestä kuningattaresta…

J.S. Meresmaa – Mifongin aika

Mietin aina, että missäs järjestyksessä nämä Mifongit menevätkään, mutta Meresmaan blogissaan kertoma muistisääntö, ”PAM”, on oivallinen. Mifongin aika on siis sarjan toinen kirja. Muistan pitäneeni sarjan aloittanutta Mifongin perintöä toimivana, anglo-saksisesta fantasiaperinteestä ammentavana seikkailuna, ja vaikka se ei ihan varauksetta saanutkaan minua puolelleen, halusin lukea seuraavankin. Onneksi luin. Mifongin aika nimittäin on edeltäjäänsä vahvempi teos. Se pysyy kasassa alusta alkaen. Vauhtia ja suvantoja riittää sopivassa suhteessa, eikä kirja tunnu läheskään niin paksulta kuin näyttää.

Olen jo pitkään ihastellut J.S:n juonenkudontakykyä. Tässäkin kirjassa siis riittää käänteitä, yllätyksiä ja henkilökaartia – siitä huolimatta kärryillä pysyminen oli yllättävänkin helppoa. Lisäksi erityismaininta on annettava mainiolle miljöökuvaukselle. Jokainen maa/saari on omalakisensa ja tapahtumapaikat ovat kekseliäitä. Miksi tämä ei ole saanut enemmän huomiota? Tässähän on kaikki, mitä fantasianhinkuinen nuorisohenkilö voi odottaa: seikkailua, romantiikkaa, draamaa…

…ja niitä vahvoja naishahmoja. Suuressa Maailmassa käydään vieläkin suorastaan tragikoomisia piirteitä saavaa keskustelua mm. naisten paikasta spekulatiivisessa kirjallisuudessa. Niin kirjojen lehdillä kuin siellä kirjoittajan roolissakin. Lukemani ja kokemani perusteella on sanottava, että on aika mukavaa olla suomalainen spefiharrastaja. Minua ei kirjoittajana kukaan pidä huonompana tai typerämpänä sukupuoleni takia. Lukijalle suomalainen nykyspefi on täynnä vahvoja naishahmoja. He osaavat ottaa paikkansa yhteiskunnassaan, eikä heidän ensisijainen tehtävänsä ole pelkästään toimia päähenkilön romanttisen kiinnostuksen kohteena tai kyynärsauvana. Heidän ei tarvitse etsiä oikeutusta olemassaololleen sukupuolensa takia. Tässä spefi tarjoaa mainion alustan kirjoittajalle: naista ei ole mikään pakko asettaa historiallisen todellisuuden sanelemaan rooliin, tai vaihtoehtoisesti keskittyä juonessa siihen, kuinka se rooli rikotaan. Nainen voi olla täysin sitä, minkä kirjailija määrää.

Jos haluat ehdottaa (nuorelle) naiselle fantasiakirjoja, joissa naiset ovat huomattavasti parempia roolimalleja kuin useimmissa vampyyriromantiikkasaagoissa, suosittelen siis tutustumaan kotimaiseen tarjontaan. Siinäkin on ihan jokaiselle jotakin.

spacer