Archives

loka012018

“Nuoriso ei lue kirjakritiikkejä” ja muuta älyllistä epärehellisyyttä

Ihmisten – etenkin nuorisolaisihmisten – laskevasta lukuinnosta uutisoidaan tasaisin väliajoin. Julkisesta keskustelusta unohtuu usein näkyvyyden voima. Se tosiasia, että lasten- ja nuortenkirjallisuus tarvitsee aikuisia.

On vaikea motivoida nuoriso tarttumaan nuortenkirjallisuuteen, jos aikuistenkin asenne sitä kohtaan on vähättelevä. Nuortenkirjoja ei lueta, tai jos luetaan, se tehdään vähän salaa, nolostellen. Ihan kuin luettaisiin Harlekiineja. Aikuiset, paljon lukevat aikuiset, äidinkielenopettaja-aikuiset, hävettävän monet aikuiset eivät ole lainkaan perillä siitä, mitä lanu-kentällä tapahtuu.

Valtamedia ei suorastaan edistä asiaa:

Verrattakoon. Viimeisten puolen vuoden ajalta Helsingin Sanomien nettisivuilta löytyy haulla “lukutaito” 38 artikkelia, joista nopeallakin vilkaisulla parikymmentä liittyy suomalaisten heikkenevään lukutaitoon ja siihen kuinka koululaiset saataisiin lukemaan.

Samalla aikavälillä julkaistuista noin 120:sta kirja-arviosta kolme (3!) näyttäisi olevan lanukirjallisuudesta. Kolme. Yksi kotimainen romaani, yksi käännösromaani ja yksi (oletettavasti lasten)runokokoelma.

2,5% kirja-arvosteluista.
Haistan tekopyhyyttä.
Kauhistelu on helppoa niin kauan, kuin asialle ei tarvitse tehdä itse mitään.

Sanomalehdet väittävät, että nuortenromaaneista ei kannata kirjoittaa asiantuntevaa kirjakritiikkiä, kun eivät nuoret niitä kritiikkejä kuitenkaan lue. Luoja, mitä älyllistä epärehellisyyttä.
Kuka ostaa lastenkirjat? Vanhemmat.
Kuka ostaa nuortenkirjat? Yhä ne vanhemmat. Ja tädit ja sedät ja kummit. Ei nuorisolla ole varaa ostaa kirjoja, ei juuri ollut minun nuoruudessani, ei ole nykyään.
Lasten- ja nuortenkirjat myydään yhä pääasiassa aikuisille, aikuiset ovat yhä jonkinlaisen auktoriteetin roolissa kun niitä valintoja tehdään.

Nuoret eivät löydä nuortenkirjallisuutta tyhjiöstä.
On meidän aikuisten tehtävä kiinnostua siitä, mitä heille voisi tarjota luettavaksi. Laadukasta lasten- ja nuortenkirjallisuutta ilmestyy satoja nimikkeitä vuosittain.

Siinä on materiaalia paljon pidemmälle kuin 2,5 prosenttiin kirjakritiikistä. Siinä on luettavaa kaikille niille vanhemmille, jotka ovat huolissaan oman jälkikasvunsa lukutaidosta.

Ja vaikkei olekaan blogien tehtävä paikata valtamedioiden aukkoja, niin aloittaa voi vaikka Kirsin #nuortenkirjatorstai-tempauksesta. Löytäkää se, mitä ette tienneet olevan.

* * *
Lisäys, twitterissä huomautettiin, etta selkokirjallisuus näkyy vielä vähemmän… jep.

spacer
huhti042018

Riina Mattila – Järistyksiä

Heti alkuun sanon, että pidin kirjasta.
Heti sen perään sanon, että tätä kirjaa ei ollut kirjoitettu minulle. Siksi epäilin arvion kirjoittamista, tuntuu vähän kuin talsisi jonkun muun varpaille. Järistyksiä ei ole kirjoitettu minulle, keski-ikää vähitellen lähestyvälle cis-naiselle. Se on kirjoitettu nuorelle, jota oleminen kutittaa. Lukekaa tämä siis minun lasieni läpi.

Riina Mattilan Järistyksiä tuli toiselle sijalle WSOY:n viimevuotisessa Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa. Ainakin toistaiseksi Mattilan esikoisromaani on julkaistu vain e-kirjana.

Kirja kertoo tarinan lukioikäisestä Eeliasta, joka ei tunne olevansa tyttö muttei oikein poikakaan, ja muunsukupuolisuutta ei hyvällä katsota kotona tai pienessä kotikaupungissa. Eelian pelastajaksi tulee ilmaisutaidon lukio, jossa ensin saa hengittää, jonka asuntolasta löytyy oikeita ystäviä ja lopulta ketunsilmäinen tyttö, joka saa Eelian maailman järähtelemään.

Riina Mattila - Järistyksiä

Järistyksiä on nopealukuinen nuortenkirja olemisen vaikeudesta ja rakastumisesta. Kiepun kahden vaiheilla sen suhteen, miten tämä pitäisi arvioida, kirjallisuutena vai uppoamisena johonkin, joka ansaitsee äänen.

Rakkaustarinana tämä on hengästyttävä. Sitten kuitenkin lukemisen jälkeen jäin yhä kaipaamaan tarinaa, tarinankäänteitä, päähenkilön ulkopuolella olevaa draamaa. Sellaisena tämä jäi kevyeksi, oikeastaan yhden henkilön kasvutarinaksi. Vierastin myös hieman asetelman mustavalkoisuutta. Kotikaupungissa oli kauheaa, ilmaisutaidon lukiossa kivaa, suhteessa kaikki oli helposti ratkeavaa, kotona ei ratkennut mikään. Päähenkilö kehittyi, muut eivät oikeastaan lainkaan. Toki nuoruus on mustavalkoista. Se on mustavalkoista ja naiivia ja kivuliasta ja äärimmäisten tunteiden aikaa. Silti olisin kaivannut enemmän sävyjen kirjoa.

Kerronta taas oli parhaimmillaan loistavaa. Kirjassa oli kappaleita, joita luin hengittämättä uudestaan ja uudestaan. Herkeimmillään sanat osuivat juuri kohdilleen, väänsivät rintalastan alta.

Voi olla, että nuorena olisin rakastunut tähän kirjaan. Jätän sen siis niille, joille nuoruus on yhä ajankohtaista, niille, jotka rakastuvat, jotka haluaisivat rakastua, joihin Järistyksiä valaa uskoa tulevaisuuteen.

Riina Mattila: Järistyksiä
WSOY, 2018
Kansi: Riikka Turkulainen

spacer
maalis182018

Nonna Wasiljeff – Loukkupoika

Pitkästä aikaa takaisin ihan kirjabloggaamiseen, jos vaikka saisi taas motivoitua itsensä kirjoittamaan jotain kaikesta luetusta.

Nonna Wasiljeffin Loukkupoika on ilahduttavaa kotimaista esikoisfantasiaa. Tämä oli heti ilmestyessään lukulistallani, sillä olen ajoittain seurannut kirjan valmistumista kirjailijan blogissa. Tie käsikirjoituksesta kirjaksi on pitkä, mutta kärsivällisyys kantaa hedelmää.

Kustantajan esittelyssä Loukkupoika on määritelty fantasiatrilleriksi, mutta kirja pakenee tarkkoja genremäärittelyja. Kyseessä on varttuneelle nuorisolle (kaikki 15+) suunnattu yhdistelmä fantasiaa ja dystopiaa, muttei mitään nälkälintuoutopeleistä tuttua yli-ihmisyyttä tai maailman pelastamista. Lähinnä halutaan pelastaa oma nahka. Esikoiskirjailijuus näkyy teoksessa freešiytenä, taustalla ei ole aiemman tuotannon painolastia eikä lukija osaa olettaa mitään aloittaessaan.

15-vuotias Aaron on elänyt koko elämänsä Loukussa, vankilassa, jota hallitsevat harmaaunivormuiset Tomut. Loukusta on vain yksi tie ulos: salaperäinen Toinen taso, josta kukaan ei halua puhua.

Aaron on oppinut selviämään pysyttelemällä näkymättömänä, kunnes eräänä päivänä Loukkuun tuodaan nuoret veljekset, jotka alkavat suunnitella pakoa. Aaronilla ei ole mitään aikomusta päästää uusia ystäviään lähtemään, mutta kun kaikki menee kammottavalla tavalla pieleen, hänen on valittava: yhä vaarallisemmaksi käyvä vankeus tai kammottu Toinen taso, joka vilisee Tomuja.

Kirjan miljöö muistutti jollain tapaa oman maailmamme viime vuosisadan alkupuolta, satunnaise autoineen, joissa oli “pyöreät lyhdyt ja kaarevat lokasuojat” (lainaus muistinvarainen). Ainakin minä tulin rinnastaneeksi Tomut natseihin kaikkine paremman rodun kasvatushaaveineen, mutta tämä nyt ei ole mikään virallinen tulkinta.

Alussa suhtauduin epäilyksellä kerrontaratkaisuun, jossa maailmaa avataan ihan kirjaimellisesti selittämällä sitä ikänsä eristyksissä (Loukussa) eläneelle 15-vuotiaalle, mutta onneksi Wasiljeff ei sorru siihen liian pitkälti. Jos kritiikkiä pitäisi, niin totean, että henkilöitä oli minun muistilleni turhan paljon ja nopeasti esiteltyinä, en aina onnistunut seuraamaan kuka on kuka ja missä roolissa moneen suuntaan kiedotuissa solmuissa.

Mutta muutenhan tää oli aivan mainio! Tarina pysyi koko ajan liikkeellä ja katkesi viehättäviin satu-/ohjekatkelmiin, jotka jossain määrin ennustivat tulevaa. Tunnustan alun tulleen uniin ja loppua lukeneeni aamukolmeen. Se lienee osoitus vetävästä romaanista.

Suosittelen:
* vahvahermoisille nuorille (verta ja kuolemaa ja kaikkea… epämuodostunutta).
* aikuislukijoille. Mieluummin tämä kuin bulkkidekkari, jos jännitystä kaipaa.

Jos olisin kustantaja, olisin lätkinyt Loukkupojan yleiseen kaunoon. Kerronta on… aikuista. Kirja lienee määritelty lanuksi lähinnä, koska se on spefiä ja päähenkilö on viidentoista.

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Otava, 2018
Kansi: Sami Saramäki

spacer
heinä252017

Victoria Aveyard – Punainen kuningatar

Punainen kuningatar avaa taas yhden uuden ja hämmentävän kehutun YA-dystopiasarjan. Tällä kertaa kyse on maailmasta, joka jakautuu kahteen ihmisten veren mukaan: punaveriseen rahvaaseen ja hopeaveriseen eliittiin. Hopeiset hallitsevat ja elävät leveästi, etenkin poikkeuksellisten voimiensa ansiosta. Punaisten palvelijoiden osana on ahtautua slummeihin ja, jos huonosti käy, päätyä sotaväkeen. Kirjan teemojen seasta löytää sotaa, valtapelejä ja terrorismia; sellaisena se on hyvin ajankohtainen.

Joka puolella on Järjestyksenvalvojia, joiden hopeanmustat univormut erottuvat helposti väkijoukosta. Tämä on Ensimmäinen Perjantai, eivätkä hekään malta odottaa esityksen alkamista. Heillä on pitkät kiväärit tai pistoolit, vaikka eivät niitä tarvitsekaan. Valvojat ovat hopeisia, eikä hopeisilla ole mitään pelättävää meidän punaisten taholta. Kaikki sen tietävät. Me emme ole tasavertaisia heidän kanssaan, vaikka ei sitä meistä huomaakaan. Ainoa ulkoinen tuntomerkki, josta meidät erottaa, on se, että hopeiset seisovat suorassa. Meidän selkämme ovat kumarassa uuvuttavan työn, turhan toivon ja pettymyksen painosta.

Aveyard_Punainen-kuningatar_kansiKirjan päähenkilö, 17-vuotias Mare on taskuvaras, jonka elämä mullistuu, kun vastarintaliike Purppurakaarti hyökkää hopeisia vastaan ja Mare jää tapahtumien keskelle. Kummemmin juonta spoilaamatta voi kertoa, että Mare löytää itsestään voimia, joiden piti kuulua ainoastaan hopeisille.

Punainen kuningatar on kirja, josta ei puutu vauhtia ja juonenkäänteitä, saati romantiikkaa tai petoksia. Sellaisena se on helposti lähestyttävä ja pitää yllättävän mukavasti otteessaan. Lukija ei pääse kyllästymään. Vauhti osaltaan koituu myös kirjan kohtaloksi: juuri mitään ei avata kovin perusteellisesti. Maailmanluonti ja etenkin henkilönrakennus jäävät useilta osin pintaraapaisuiksi. Muutamissa kohtauksissa jopa joutuu kysymään, miksi ne on tungettu sekaan, jos niillä ei ole kokonaisuudessa kummempaa merkitystä, eikä niihin malteta paneutua kunnolla. Eikä minua hirveämmin säälittänyt Maren kohtalo tai kiinnostanut kehen hän päättää ihastua tai olla ihastumatta. Joka tapauksessa tyttöraukka piti pelastaa milloin mistäkin.

Punaista kuningatarta vaivaa myös vahva jo-100-kertaa-luetun tuntu. Tunnetusti kirjallisuudessa on jo kaikki tehty, mutta silti hetkittäin huomasin miettiväni, onko tätä alun perin alettu kirjoittaa parodiana kaikista YA-dystopioista. Mikään ei ollut erityisen omaperäistä tai yllättävää, ei edes lopun pakollinen Suuri Käänne.

Kirjan takakannessa mainitaan tulossa olevasta elokuvasta. Ehkä Punainen kuningatar onkin pohjimmiltaan kirjoitettu kuvattavaksi, Aveyardilla on vahva elokuvakäsikirjoittajan tausta. Hyvään elokuvaan ei välttämättä tarvita loistavaa kirjaa. Saatan lukea jatkon silkasta uteliaisuudesta, jos se joskus tielleni osuu, mutta suorastaan kiire ei ole takaisin Maren seikkailujen pariin. Jussi Korhosen käännöstä sen sijaan kehaisen: eleettömän hyvää kieltä, joka kantaa tarinan mukavasti suomenkieliselle lukijalle.

Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow-sivustolla.

 
Victoria Aveyard &ndash Punainen kuningatar (Red Queen, 2015)
Aula&Co, 2016
Suomennos: Jussi Korhonen

spacer
kesä142016

Lukuhaasteita kesäksi nuorisolle

Kesät ovat siitä kummallista aikaa, että ihmiset väittävät olevansa lomalla. Jotkut jopa väittävät, että heillä olisi aikaa lukea. Joten netti on viime vuosina täyttynyt erilaisista lukuhaasteista näin kesän kynnyksellä. Tai missä kynnyksellä nyt enää ollaan, Suomessa ovat jo tovin olleet kesälomalla. Sähköpostien lähettely on hauskaa, kun kymmeneen lähetettyyn viestiin tulee yhdeksän lomavastausta.

Joka tapauksessa, jos netissä ja lehdissä olevat lukuhaasteet saavat jonkun lukemaan vähän enemmän, niin siitä vain. Minä bongailin lapsille ja nuorille tarkoitettuja haasteita.

Demi-lehden kirjahaaste

Tuhisin ääneen jokin aika sitten, kun Demissä oli kokonaisessa lehdessä yksi puolikkaan palstan mainonta kirjasta, ja sekin suuren budjetin käännös. Musiikkia ja elokuvia kyllä riitti. Yhtä paljon on kirjaesittelyä nytkin, mutta kesäkuun numerossa näytti kuitenkin olevan kirjahaaste, jokseenkin tavoitettavissa oleva sellainen:
demikirjahaaste

“Joka on julkaistu sinä vuonna kun sinä synnyit.”
Tarkoittaako tämä, että minun pitää viimeinkin lukea Avalonin usvat?

–
Verkkolehti Kantin lukuhaaste

Verkkolehti kantin lukuhaaste keväälle ja kesälle 2016 löytyy tämän pdf-linkin takaa. Se on mukailtu viime vuosien HelMet-lukuhaasteista.

“Kirjassa on myrsky”
Sitä siis sattuu paremmissakin piireissä?

–
Aku Ankan lukuhaaste

Jos ihan romaanit eivät millään uppoa juuri nyt, niin lukemista ne ovat sarjakuvatkin. Aku Ankan sivuilla on lukuhaaste, jonka pohjalta voi sukeltaa akkariarkistoihin. Monilla on sellaisia jossain ullakolla tai kesämökillä kymmeniä vuosia, niissä muovikansioissa. Kysy toki naapuriltasi. (Eikä nyt sitten huomauteta siitä, että tämä on viimevuotinen haaste. Kyllä tuossa riittää työtä tällekin kesälle.)

“Tarina, joka löytyy hakusanan ‘säkäväkäpimaus’ avulla.”
Suomentajat <3

–
HelMetin lukubingo

HelMet-kirjastot ovat tehneet viime vuosina aina kesälukubingon. Tänäkin vuonna sellainen löytyy, myös lapsille. “Bingoriviin riittää periaatteessa viisi luettua kirjaa, mutta voit kaikin mokomin yrittää saada koko ruudukon täyteen. Muista kuitenkin, että voit rastittaa vain yhden ruudun kirjaa kohden.”

“Olen lukenut: naamiaisasussa.”
Tätä pitää testata. Entäs jos on naamiaisasussa, paljain jaloin, hattu päässä ja salaisessa paikassa? Sitten on vissiin luettava neljä kirjaa kerralla.

–
Kirkkonummen kirjaston lukubingo

Kirkkonummelainen lukubingo on suorastaan hulvaton, jopa lohikäärmeellistä bingoruudukkoa myöten (ruudukot ladattavissa tässä ja tässä).

61241_Lukubingo2

“Lue jännittävää kirjaa vintillä tai kellarissa”
Meillä on vintillä pölyä, kuivuvia pyykkejä, pölyä, rojuja, pölyä ja IHMISSYÖJÄHÄMÄHÄKKEJÄ. Saattaisi mennä liian jännittäväksi.


Jakakaas armaat lukijani omat vinkkinne nuorisohenkilöille sopiviksi kesälukuhaasteiksi. Ei sellaisia liikaa ole.

spacer
touko032016

Viimeisten aikojen luettuja

Tämä nyt ei ole enää toviin ollut kovinkaan kunnianhimoinen kirjablogi (jos koskaan). Mutta olen minä vahingossa joskus jotain lukenut. Viime aikoina esimerkiksi sotaa, teiniromansseja ja huonoja runoja.

JP Koskinen – Kuinka sydän pysäytetään

jp-koskinen_kuinka_sydan_pysaytetäänOnneksi minun ei ole pakko antaa tähtiä kirja-arvioissani. Hyvin pian aloitettuani lukemisen kävi selväksi, että Kuinka sydän pysäytetään olisi äärimmäisen vaikea tähdittää. Tämä ansaitsisi jopa viisi tähteä siinä mielessä, että kirja tuntuu jollain tapaa “uudelta suurelta sotaromaanilta”. Sellaiselta, jota ilomielin näkisin tulevien sukupolvien lukevan koulussa Tuntemattoman sijaan tai rinnalla. Neljä tähteä annettakoon tarinasta ja talvisodan asiantuntevasta käsittelystä. Pitkään tärkeimmät sotaromaanit Suomessa olivat sodan kokeneiden kirjoittamia. Kirjailijoissakin on syntynyt monia sukupolvia sen jälkeen, hienoa etteivät teemat kuole. Kolme tähteä antaisin taas sille, että kaikesta edeltävästä taituruudesta huolimatta päähenkilö jätti minut hieman kylmäksi. Hänen tuskansa ja rakkautensa ei ihan tullut iholle. Hieno lukukokemus silti, eittämättä. Suosittelen, ainakin niille koululaisille.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY, 2015
Kansi: Martti Ruokonen

Anna Hallava – Sammakkoprinsessa

Hallava-sammakkoprinsessaSodan jälkeen ihan muuta tasapainon saamiseksi. Hallavan nuortenkirjan päähenkilö Ofelia saa 14-vuotissyntymäpäivänään kuulla olevansa puoliksi keiju. Puolikeijuuteen liittyy myös teinitytön näkökulmasta katsoen hyvin ikävä kummilahja: Ofelia voi suudella ainoastaan todellista rakkauttaan, muut pojat muuttuvat sammakoiksi. Sammakkoprinsessa on eittämättä nuorisoviihdettä. Siinä mielessä nuorisoviihdettä, että tunsin itseni ajoittain vähän vanhaksi. Kirja oli kuitenkin käsittämättömän koukuttava ja oikein hyvää kieltä ja kerrontaa. Papukaijamerkki annettakoon myös siitä, että tämä nuorten chick littinä markkinoitu teos oli vallan “true to style”. Hyvin lajityypillinen chikkari, vaikka välillä valuttiinkin fantasian puolelle ja päähenkilö oli 14-vuotias.

Anna Hallava: Sammakkoprinsessa
WSOY, 2015
Kansi: Laura Lyytinen

Antti Holma – Kauheimmat runot

holma_kauheimmat_runotEn oikein tiedä, mitä kuvittelin saavani, kun e-kirjastosta tarttui lukijalle Kauheimmat runot. Ehkä humoristisia tyylipastisseja ja kikkelivitsejä. Sain sitä kaikkea, mutta huiman paljon enemmänkin. Kirjahan on nerokas! Holma marssittaa kokoelmassaan esiin neljä oman elämänsä runoilijasankaria, jotka esitellään heti alkusanoissa: Reino Leino, Sirsi Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske. Vähänkään runoutta tuntevan ei tarvitse pitkään kaivaa esimerkkejä.

Ars gratia artis, sanovat runoilijamme ja avaavat morfiinilaatikon. Taide on heille raskas mutta rakas sotisopa, jumalten langettama kirous ja mahdollisuus rahoittaa päihderiippuvuutta apurahoin.

Hörähtelin paikoittain ääneen, mutta häkellyin myös siitä, kuinka paljon Holmalla on sanottavaa siellä kikkelivitsiensä alla. Kirja on täynnä kannanottoa, satiiria ja ajateltavaa. Se on kaikesta humoristisuudestaan huolimatta luettava hitaasti. Kaikki ei ole täydellisen onnistunutta ja runot ovat ehkä kauheita, mutta huonoiksi niitä ei voi yksinomaan kutsua. Ne ovat usein yllättävän painavaa arkista asiaa ja taitavia pastisseja.

arvakka mitä
mää tapasi suami-neiro
naantali juna-asemal
 
onk mittä siiderihommi
see kysy
emmää sil vastannu
nii paha näkön
 
see oli tehny liideli kassist
hame
ja pääs sil oli
mäyräkoirapahvikuari
 
siin laituri seiso kaks
etelämiäst
suoami-neito näytti nii
pimp
ja huus et
tämänk peräs olet tul,
karvase syäpäläise?
 
nee miähe teki
ristimerk
ja meni kulma taakke
piilo

Runosta: itsenäispäivän (Karin Toisiks-Paraske)

Kas sellainen pallo on maamme,
että toinen pois toiselta on:
Kun aamua katsella saamme,
on toisilla yö valoton.
Siis lintuni, lentämään luotu,
vie siipesi Siperiaan.
Ei suvea muualle suotu
kuin sinne ainoastaan.
 
Voi pääskyset, pyyt, talitintit
siellä vapaina liihottaa,
mutta vankilaan pannaan hintit.
Joku laskun ain’ maksaa saa.

Runosta: Helteinen Venäjä (Reino Leino)

Antti holma: Kauheimmat runot
Otava, 2015
Kansi: Elina Warsta

spacer
huhti112016

Joe Abercombie – Vain puoliksi kuningas

Vain puoliksi kuningas on Joe Abercombien uuden Särkynyt meri -trilogian avausosa ja sellaisena varsin lupaava lukupaketti. Yksikätisenä syntynyt kuningasperheen kuopus Yarvi on aiottu papin uralle, sillä koko ikänsä hän on saanut kuulla olevansa vain puoliksi mies. Juuri hänen antaessaan pappislupaustaan hänen tulevaisuutensa mullistuu: hän saa kuulla isänsä ja isoveljensä tulleen tapetuiksi. Yarvi on siis tahtomattaan uusi kuningas ja vannoo kostavansa tappajille. Kuten olettaa sopii, mikään ei suju suunnitelmien mukaan.

Vain puoliksi kuningas - kansi

Kansi: David G. Stevenson / Mike Bryan

Romaani on hengeltään ehkä hiukkasen nuoremmille suunnattu kuin Abercombien edelliset kirjat. Yhdysvalloissa tätä markkinoidaan Young Adults -fantasiana. Mistään varsinaisesta nuortenkirjallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, Abercombien aikuisille suunnattuihin kirjoihin tutustuneet viihtynevät tämänkin parissa. Veri valuu, kerronta on letkeää, ja lukija huomaa helposti jatkavansa ”vielä yhden sivun” aamukolmelta. Abercombie taitaa lukijan koukuttamisen ja juonen pyöräyttelyn juuri niin kuin parhaissa fantasiaseikkailuissa saattaa.

”Hänhän on oikea paholainen”, Sumael murisi kiristellen leukalihaksiaan ja punniten samalla kirvestä kädessään.
”Kun ollaan helvetissä, vain paholainen osaa opastaa sieltä ulos”, Yarvi sanoi.

Vain puoliksi kuningas ei ehkä tuo mitään poikkeuksellisen uutta fantasiakirjallisuuteen. Se ammentaa totutuista kliseistä: valtakuntien juonitteluista, papistosta ja uljaista (mutta kärsineistä) sankareista; selkäänpuukotuksista, matkanteosta ja verisistä taistoista. Romaani on kuitenkin osoitus siitä, että laittamalla kaiken tämän samaan kulhoon ja sekoittamalla taitavasti, voi saada aikaiseksi erinomaisen sekoituksen. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, pituutta on juuri sopivasti, eikä henkilöitä ole lykätty liian mustavalkoisesti hyvä–paha-akselille. Etenkin päähenkilö Yarvi on miellyttävän samastuttava kaikessa epätäydellisyydessään, eikä sivuhenkilökavalkadia voi syyttää homogeenisyydestä. Kirja tuntuu läpikotaisin kokeneen ja osaavan kirjailijan teokselta, sellaisena ehkä jopa hiukan laskelmoivalta. Abercombie tietää, mitä on tekemässä.

Oikastaan ainoa harmi kirjassa on suomennos, joka on sinänsä ansiokas ja värikäs, mutta tuntui viimeistelemättömältä. Sekaan oli jäänyt omituisia epäsuomalaisia viittauksia ja muuta vastaavaa pikkusälää. Jos käännöskosmeettiset asiat sivuuttaa, Vain puoliksi kuningas on mainio avaus vauhdikkaan anteeksipyytelemättömän fantasiakirjallisuuden ystäville.

– – –
Joe Abercombie – Vain puoliksi kuningas
Suom. Mika Kivimäki
Jalava, 2016
397 s.
– – –
Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow.fi -sivustolla.

spacer
maalis122016

#pojatkinlukee

Kun nyt on kerran kirjavinkkejä ympäri intterwebsiä annettu, niin osallistunpa minäkin #pojatkinlukee-kampanjaan. Saavat näitä tytötkin lukea, suosittelen jopa.

7+

kuka pelkää noitiaRoald Dahl: Kuka pelkää noitia
Tämä ei ole satu, tämä on tarina oikeista noidista. Oikeat noidat ovat vaarallisimpia olentoja maanpäällä. Mistä voit tietää kuka on oikea noita ja kuka vain tavallinen herttainen rouva? Jos et vielä tiedä, sinun on parasta ottaa se nopeasti selville – sillä oikeat noidat eivät inhoa mitään niin paljon kuin lapsia ja heillä on kaikenmoisia keinoja päästä näistä eroon. Tämä tarina kertoo kaiken mitä sinun tarvitsee tietää.

Roald Dahlin kirjat ovat hupaisessa anarkistisuudessaan ehdotonta luettavaa. Hyvä voittaa, lapset samoin, ainakin jos päättävät olla tarpeeksi fiksuja. Kuka pelkää noitia -kirjan päähenkilö on isoäitinsä kanssa lomaileva poika, joka kirjan myötä muutetaan hiireksi. Sopivasti vinoutunut tarina ei ehkä sovi herkimmille tai pienimmille, mutta huvittaa hurjasti niitä, jotka eivät noitia pelkää.

10+

KerjäläisprinsessaMagdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry -sarjan aloittava osa.)
Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Prinsessa-sanaa tämän trilogian avausosan nimessä ei pidä säikähtää. Kirja on silkkaa vauhtia, vaarallisia tilanteita ja Magdalena Hain hienoa sanankäyttöä alusta loppuun. Sopii jokaiselle seikkailunnälkäiselle lapselle, osapuilleen kymmenestä vuodesta ylöspäin.

jadeTaru Mäkinen: Jade ja autiotalon jengi (Jade-sarjan aloittava osa.)
14-vuotias Janni asuu äitinsä ja chileläisen isänsä kanssa vanhassa puutalossa Linnunlaulun alueella, Töölönlahden rannalla. Samassa talossa asuu myös Jannin ystävä ja luokkatoveri Reija. Puutaloalueen idylliä alkavat häiritä oudot tapahtumat: ryöstöt, pahoinpitelyt, uhkailut. Naitä asioita joutuu selvittämään Jannin poliisi-äiti, Hurja-Helluksi kutsuttu. Juttuja ratkaisemassa on myös Jade, ketterä ja voimakas, joka tyrmää kovimmankin jengiläisen. Mutta kuka Jade on? Sitä ei tunnu kukaan tietävän. Hän tulee ja menee, mutta on aina mukana ratkaisevalla hetkellä.

Luin Jade-kirjoja ahmimalla tuossa joskus 10-12-vuotiaana. Vielä nytkin niiden aihepiireissä tuntuu olevan paljon ajankohtaisuutta: joukkoon kuulumisesta, ennakkoluuloista, maahanmuuttajista, erilaisuudesta (näkövammasta), sukupuolirooleista. Kirjat koskettavat rankkojakin aiheita, mutta rennolla ja humoristisella otteella.

14+

saloranta_hopea-arkun-metsastajatTuomas Saloranta: Hopea-arkun metsästäjät
Hurlannin kuningaskunnassa eletään vaaran vuosia. Itäisten provinssien rajanaapurit, julma Idän keisari ja häijy Pohjolan emäntä, aiheuttavat jatkuvia kahnauksia, ja rajaseudun linnoittaminen kohtaa odottamattoman takaiskun, kun tukkilaistyömaan palkkarahat anastetaan. Tämän selkkauksen keskelle saapuvat tohelo velho-oppilas Taavetti Rummukainen sekä suurisuinen kulkumies Retuperän Aapo. Heidät pestataan hopea-arkun jäljille lähetettävään seurueeseen, jota johtaa häväistysjutun vuoksi epäsuosioon joutunut upseerikokelas Anders Kippelström. Mukaan liittyvät harhaoppinen apupappi isä Jeremias sekä varjoaankin säikkyvä jäljittäjä Oravainen, eikä kenelläkään joukosta tunnu olevan aivan puhtaita jauhoja pussissaan.

Hopea-arkun metsästäjät on kevyttä seikkailukirjallisuutta parhaimmillaan. Se ei edes yritä ottaa itseään vakavasti. Kirjassa sekoitetaan autuaasti suomalaisia perinteitä rillumareihengessä, vanhoja taruja ja uudempia aarteenmetsästyskertomuksia. Kirja on nopealukuinen ja juuri siinä nopealukuisuudessaan äärimmäisen viihdyttävä. Jo aikoinaan tämän lukiessani tuli mieleen, että tämä pitäisi ehdottomasti laittaa yläasteikäisille pojille vinkattavaksi.

sokkeloportaikkoWilliam Sleator: Sokkeloportaikko
”Peter näki ympärillään pelkkiä portaita. Korkeuksissa sijaitseva lepotaso, jolla hän seisoi, näytti olevan ainoa tasainen paikka. Ylä- ja alapuolella näkyi porrassyöksyjä niin laajalti kuin saattoi erottaa. Kaiteita ei ollut. Portaat nousivat ja laskivat, kääntyivät jyrkästi, haarautuivat, yhtyivät vaarallisiksi kierteiksi, ylittivät ja alittivat toisensa. Ne eivät olleet ulkotilassa, mutta Peter ei pystynyt erottamaan seiniä, kattoa tai lattiaa. Hän näki pelkkiä portaita.
Miksi hänet oli tuotu tänne?”
Kammottavasta, suljetusta sokkeloportaikosta löytyy neljä muutakin nuorta. Kestää kuitenkin kauan ennen kuin heille alkaa paljastua, miksi heidät on eristetty tähän epäinhimilliseen rakennukseen. Ja kun se selviää, alkaa armoton kamppailu, jossa hyvä ja paha käyvät taistelua ihmisen sisimmästä.

Tämä kiehtoi nuorena niin, että olen lukenut kirjan useita kertoja. Taitaa vieläkin olla hyllyssä kotipuolessa. Voisi sanoa Sokkeloportaikon olevan jokseenkin dystooppista scifiä ihmiselle, joka ei koskaan ole kummemmin välittänyt dystopioista tai scifistä.

spacer