Nonnih, kunhan joulu ja lahjapaniikki ovat menneet, voimme keskittyä lukemaan kirjoja (niitähän voi lukea muutoinkin kuin lahjoiksi saatuina).
Loman huvitukseksi tai vaikka uutta vuotta aloittamaan pieni lista tänä vuonna lukemistani Hyvistä Kirjoista, ei-missään-järjestyksessä. Nämä ovat isolta osin 2018 tai 2017 ilmestyneitä. Kauheaa miten omakin lukemisto lipsuu uutuuksiin. Mutta ei anneta sen nyt häiritä, vaan keskitytään asiaan:
Nonna Wasiljeff – Loukkupoika
Kirja, jota odotin innolla ja joka täytti odotukseni. Esikoiskirjailijuus näkyy teoksessa freešiytenä, ei suinkaan amatöörimäisyytenä. Dystooppista fantasiaa, ilman sitä nälkäoutolintupeleistä tuttua maailmanpelastamis-yli-ihmisyyttä. Vaikka toki luonnokkaat vähän yli-ihmisiä ovatkin. Jatkoa seuraa v. 2019.
Anna Kaija – Kristallin lapset -sarja
Neliosaiseksi suunniteltu sarja, josta on tähän mennessä ilmestynyt kolme osaa. Ensimmäisen kirjan pienen hapuilun jälkeen sarja lyö kantapäänsä tiukasti fantasiaperinteeseen, tapahtumiin ja tunteisiin tulee lisäkierroksia, ja kirjat ovat ihanan pehmeää lomaluettavaa. Sisältävät myös vuoden fanityttökuolaushahmoni. Varron päätösosaa kohtuullisella kärsimättömyydellä!
Elina Rouhiainen – Muistojenlukija
Minulla on jokin ongelma suurelti kehuttujen ja palkittujen kirjojen kanssa, mutta Muistojenlukijan kohdalla jouduin toteamaan epäluuloni vääriksi. Kirja on vahvaa ja valloittavaa urbaania fantasiaa, ja vaikka sanoma onkin ajoittain hiukkasen alleviivaava, viihdyin Muistojenlukijan parissa hirveän hyvin. Jatko-osa on vielä lukulistalla, mutta eiköhän se pian tule sopivasti vastaan.
Pauliina Vanhatalo – Keskivaikea vuosi
Olen huono lukemaan elämäkertoja tai autofiktiota, mutta tämä osui ja upposi, ajoittain pelottavankin lähelle. Keskivaikea vuosi on myös kirjana erinomainen näyte siitä, kuinka periaatteessa tylsästä aiheesta (taviselämästä) voi saada hyvää kirjallisuutta, kun sitä käsittelee osaavan kaunokirjallisesti.
Sini Helminen – Väkiveriset-sarja
En tiedä onko kirja(sarja)lle yleisesti ottaen hyväksi tulla verratuksi toiseen kirja(sarja)an, mutta Väkiveriset mainitessa on nostettava lukusuositukseksi myös Mervi Heikkilän Louhi-sarja. Molemmissa on teini-ikäisiä päähenkilöitä, nykyarkeen sekoittuvaa suomalaista mytologiaa, lyhyt mitta ja heikommallekin lukijalle sopiva rakenne. Siitä huolimatta ne viihdyttävät tällaista kokeneempaa aikuislukijaakin. Helmisen kirjoista suosikkini on tähän mennessä ollut kakkososa Kiven sisässä, joka suorastaan yllätti vetävyydellään, vaikka aika ajoin huideltiinkin uskottavuuden rajoilla. Hei, ei kirjallisuuden tarvitse aina vakava juttu olla!
Laura Honkasalo – Vie minut jonnekin
Haluatko lomalukemistoosi viihdettä? Siinä tapauksessa uskallan suositella Honkasalon tuoreinta romaania. Vie minut jonnekin on varmaotteinen ja teemoiltaan vakavampi kuin kansi ja esittely antavat olettaa, silti tyyliltään kivan viihteellisen ennalta-arvattava, kuten lajiin kuuluu. Tiukasti ajassa kiinni. Kolmikymppisille, jotka tempoilevat yhteiskunnan vaatimusten ja nuoruushaaveiden ristivedossa.
Inna Airola – Kaaren kertomus
Vallan omaääninen fantasiakirja, jonka persoonalliseen poljentoon kestää hetken päästä sisään, mutta joka palkitsee lukijansa. Päähenkilö Kaare on varsin rohkea valinta päähenkilöksi: vätys, jota tekee useamman kerran mieli lyödä rätillä naamaan. Jo sen takia tarina jättää nälkäiseksi ja haluamaan seuraavaa osaa (jonka muuten hankin eilen. Koboni on syönyt pitkän liudan e-kirjoja.) Niin, ja Kaaren kertomuksessa on kylmä. Suosittelen luettavaksi takkatulen ääressä tai ainakin peiton alla.
J.S. Meresmaa – Ursiini-sarja
Tämä nyt on varmaan sitä työläiskirjallisuutta, jota ei kuulemma enää ole olemassa. 1900-luvun alkuun Tampereen tehdaskortteleihin (Naakkamestari) ja Imatran Valtionhotelliin (Hämäränsäteet) sijoittuviin pienoisromaaneihin pitää suhtautua kuin novelleihin. Et saa kaikkea, mutta saat mainion palan suurta tarinaa, maisemaa ja taistelua vapaudesta.
Helena Waris – Linnunsitoja / Vedenkehrääjä
Linnunsitojan alkusivut naulasivat mielipiteeni: tästä minä aion pitää. Vaikka ajoittain kaipasinkin paneutuvampaa sukellusta henkilöiden syvyyksiin, Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä ovat mahdollisesti parasta Warikselta lukemaani. Ja se on paljon sanottu se: Pohjankontu-trilogiakin nimittäin teki vaikutuksen. Dystopian ja fantasian rajamailla seikkailevat maltillisen mittaiset kirjat eivät vaivaudu selittelemään tai vatvomaan, lukijan on vain otettava maailma sellaisena kuin se tarjotaan.
Magdalena Hai – Kolmas sisar
En tiedä onko yhtään kirjasuosituslistaa näinä päivinä mahdollista tehdä ilman Magdalena Hain valloittavaa, pirskahtelevaa, värikylläistä Kolmatta sisarta. Lainaan kommentiksi Goodreads-arvioni, joka kaikessa syväluotaavuudessaan kuuluu:
“Noh voi että.
Olipas se hyvä kirja.
Pitänee sulatella tovi, mutta vahva suositus fantasialukijoille, jotka kaipaavat tarinoita, joiden perusvire on optimistinen.”
Pasi Ilmari Jääskeläinen – Väärän kissan päivä
Väärän kissan päivä on tavallaan melko ennalta-arvattava mutta ajoittain silti pakahduttavan hieno lukukokemus. Kirjailija piilottaa sekaan viisaita kysymyksiä. Tarina kulkee luontevasti useana kerroksena, uskottavuuden äärirajoilla niin itsestäänselvästi, että tekee sillä itsensä uskottavaksi. Siksi se on – kirjan ajatuksia lainaten – varsin totta. Romaani saattaa olla hieman pettymys, jos sen lukee jonkinlaisena whodunnitina, vain selvittääkseen “mysteerin ratkaisun”, sillä mysteeri ei itse asiassa ole kovinkaan vaikea. Sen sijaan tässä on monia muita, parempia tasoja.
Sitten vielä loppuun yksi jokeri…
Anni Nupponen – Valkoinen kaupunki
Tätä ette saa vielä välipäivinä luettavaksi, sillä romaani ilmestyy vasta ensi helmikuussa, mutta olen aikahitonkauhian innoissani, joten suosittelen jo nyt: jos kirja alkaa keskeltä jäätyvää maailmaa, ehkä yhdellä hämmentävimmistä (hyvällä tavalla hämmentävä) lukemistani rakastelukohtauksista, sen on oltava hyvä.
Siinä on taidetta ja vinoja henkilöhahmoja ja kyberkäsiä ja vallan väärinkäyttöä ja maanpintaturismia ja buduaari… ja nainen, joka kurkottaa kohti aurinkoa jäätyneessä kaupungissa. Ihan parasta Nupposta.
Kirjan päähenkilö, 17-vuotias Mare on taskuvaras, jonka elämä mullistuu, kun vastarintaliike Purppurakaarti hyökkää hopeisia vastaan ja Mare jää tapahtumien keskelle. Kummemmin juonta spoilaamatta voi kertoa, että Mare löytää itsestään voimia, joiden piti kuulua ainoastaan hopeisille.
Onneksi minun ei ole pakko antaa tähtiä kirja-arvioissani. Hyvin pian aloitettuani lukemisen kävi selväksi, että Kuinka sydän pysäytetään olisi äärimmäisen vaikea tähdittää. Tämä ansaitsisi jopa viisi tähteä siinä mielessä, että kirja tuntuu jollain tapaa “uudelta suurelta sotaromaanilta”. Sellaiselta, jota ilomielin näkisin tulevien sukupolvien lukevan koulussa Tuntemattoman sijaan tai rinnalla. Neljä tähteä annettakoon tarinasta ja talvisodan asiantuntevasta käsittelystä. Pitkään tärkeimmät sotaromaanit Suomessa olivat sodan kokeneiden kirjoittamia. Kirjailijoissakin on syntynyt monia sukupolvia sen jälkeen, hienoa etteivät teemat kuole. Kolme tähteä antaisin taas sille, että kaikesta edeltävästä taituruudesta huolimatta päähenkilö jätti minut hieman kylmäksi. Hänen tuskansa ja rakkautensa ei ihan tullut iholle. Hieno lukukokemus silti, eittämättä. Suosittelen, ainakin niille koululaisille.
Sodan jälkeen ihan muuta tasapainon saamiseksi. Hallavan nuortenkirjan päähenkilö Ofelia saa 14-vuotissyntymäpäivänään kuulla olevansa puoliksi keiju. Puolikeijuuteen liittyy myös teinitytön näkökulmasta katsoen hyvin ikävä kummilahja: Ofelia voi suudella ainoastaan todellista rakkauttaan, muut pojat muuttuvat sammakoiksi. Sammakkoprinsessa on eittämättä nuorisoviihdettä. Siinä mielessä nuorisoviihdettä, että tunsin itseni ajoittain vähän vanhaksi. Kirja oli kuitenkin käsittämättömän koukuttava ja oikein hyvää kieltä ja kerrontaa. Papukaijamerkki annettakoon myös siitä, että tämä nuorten chick littinä markkinoitu teos oli vallan “true to style”. Hyvin lajityypillinen chikkari, vaikka välillä valuttiinkin fantasian puolelle ja päähenkilö oli 14-vuotias.
En oikein tiedä, mitä kuvittelin saavani, kun e-kirjastosta tarttui lukijalle Kauheimmat runot. Ehkä humoristisia tyylipastisseja ja kikkelivitsejä. Sain sitä kaikkea, mutta huiman paljon enemmänkin. Kirjahan on nerokas! Holma marssittaa kokoelmassaan esiin neljä oman elämänsä runoilijasankaria, jotka esitellään heti alkusanoissa: Reino Leino, Sirsi Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske. Vähänkään runoutta tuntevan ei tarvitse pitkään kaivaa esimerkkejä.