Archives

Victoria Aveyard – Punainen kuningatar

Punainen kuningatar avaa taas yhden uuden ja hämmentävän kehutun YA-dystopiasarjan. Tällä kertaa kyse on maailmasta, joka jakautuu kahteen ihmisten veren mukaan: punaveriseen rahvaaseen ja hopeaveriseen eliittiin. Hopeiset hallitsevat ja elävät leveästi, etenkin poikkeuksellisten voimiensa ansiosta. Punaisten palvelijoiden osana on ahtautua slummeihin ja, jos huonosti käy, päätyä sotaväkeen. Kirjan teemojen seasta löytää sotaa, valtapelejä ja terrorismia; sellaisena se on hyvin ajankohtainen.

Joka puolella on Järjestyksenvalvojia, joiden hopeanmustat univormut erottuvat helposti väkijoukosta. Tämä on Ensimmäinen Perjantai, eivätkä hekään malta odottaa esityksen alkamista. Heillä on pitkät kiväärit tai pistoolit, vaikka eivät niitä tarvitsekaan. Valvojat ovat hopeisia, eikä hopeisilla ole mitään pelättävää meidän punaisten taholta. Kaikki sen tietävät. Me emme ole tasavertaisia heidän kanssaan, vaikka ei sitä meistä huomaakaan. Ainoa ulkoinen tuntomerkki, josta meidät erottaa, on se, että hopeiset seisovat suorassa. Meidän selkämme ovat kumarassa uuvuttavan työn, turhan toivon ja pettymyksen painosta.

Aveyard_Punainen-kuningatar_kansiKirjan päähenkilö, 17-vuotias Mare on taskuvaras, jonka elämä mullistuu, kun vastarintaliike Purppurakaarti hyökkää hopeisia vastaan ja Mare jää tapahtumien keskelle. Kummemmin juonta spoilaamatta voi kertoa, että Mare löytää itsestään voimia, joiden piti kuulua ainoastaan hopeisille.

Punainen kuningatar on kirja, josta ei puutu vauhtia ja juonenkäänteitä, saati romantiikkaa tai petoksia. Sellaisena se on helposti lähestyttävä ja pitää yllättävän mukavasti otteessaan. Lukija ei pääse kyllästymään. Vauhti osaltaan koituu myös kirjan kohtaloksi: juuri mitään ei avata kovin perusteellisesti. Maailmanluonti ja etenkin henkilönrakennus jäävät useilta osin pintaraapaisuiksi. Muutamissa kohtauksissa jopa joutuu kysymään, miksi ne on tungettu sekaan, jos niillä ei ole kokonaisuudessa kummempaa merkitystä, eikä niihin malteta paneutua kunnolla. Eikä minua hirveämmin säälittänyt Maren kohtalo tai kiinnostanut kehen hän päättää ihastua tai olla ihastumatta. Joka tapauksessa tyttöraukka piti pelastaa milloin mistäkin.

Punaista kuningatarta vaivaa myös vahva jo-100-kertaa-luetun tuntu. Tunnetusti kirjallisuudessa on jo kaikki tehty, mutta silti hetkittäin huomasin miettiväni, onko tätä alun perin alettu kirjoittaa parodiana kaikista YA-dystopioista. Mikään ei ollut erityisen omaperäistä tai yllättävää, ei edes lopun pakollinen Suuri Käänne.

Kirjan takakannessa mainitaan tulossa olevasta elokuvasta. Ehkä Punainen kuningatar onkin pohjimmiltaan kirjoitettu kuvattavaksi, Aveyardilla on vahva elokuvakäsikirjoittajan tausta. Hyvään elokuvaan ei välttämättä tarvita loistavaa kirjaa. Saatan lukea jatkon silkasta uteliaisuudesta, jos se joskus tielleni osuu, mutta suorastaan kiire ei ole takaisin Maren seikkailujen pariin. Jussi Korhosen käännöstä sen sijaan kehaisen: eleettömän hyvää kieltä, joka kantaa tarinan mukavasti suomenkieliselle lukijalle.

Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow-sivustolla.

 
Victoria Aveyard &ndash Punainen kuningatar (Red Queen, 2015)
Aula&Co, 2016
Suomennos: Jussi Korhonen

spacer

Lukuhaasteita kesäksi nuorisolle

Kesät ovat siitä kummallista aikaa, että ihmiset väittävät olevansa lomalla. Jotkut jopa väittävät, että heillä olisi aikaa lukea. Joten netti on viime vuosina täyttynyt erilaisista lukuhaasteista näin kesän kynnyksellä. Tai missä kynnyksellä nyt enää ollaan, Suomessa ovat jo tovin olleet kesälomalla. Sähköpostien lähettely on hauskaa, kun kymmeneen lähetettyyn viestiin tulee yhdeksän lomavastausta.

Joka tapauksessa, jos netissä ja lehdissä olevat lukuhaasteet saavat jonkun lukemaan vähän enemmän, niin siitä vain. Minä bongailin lapsille ja nuorille tarkoitettuja haasteita.

Demi-lehden kirjahaaste

Tuhisin ääneen jokin aika sitten, kun Demissä oli kokonaisessa lehdessä yksi puolikkaan palstan mainonta kirjasta, ja sekin suuren budjetin käännös. Musiikkia ja elokuvia kyllä riitti. Yhtä paljon on kirjaesittelyä nytkin, mutta kesäkuun numerossa näytti kuitenkin olevan kirjahaaste, jokseenkin tavoitettavissa oleva sellainen:
demikirjahaaste

”Joka on julkaistu sinä vuonna kun sinä synnyit.”
Tarkoittaako tämä, että minun pitää viimeinkin lukea Avalonin usvat?


Verkkolehti Kantin lukuhaaste

Verkkolehti kantin lukuhaaste keväälle ja kesälle 2016 löytyy tämän pdf-linkin takaa. Se on mukailtu viime vuosien HelMet-lukuhaasteista.

”Kirjassa on myrsky”
Sitä siis sattuu paremmissakin piireissä?


Aku Ankan lukuhaaste

Jos ihan romaanit eivät millään uppoa juuri nyt, niin lukemista ne ovat sarjakuvatkin. Aku Ankan sivuilla on lukuhaaste, jonka pohjalta voi sukeltaa akkariarkistoihin. Monilla on sellaisia jossain ullakolla tai kesämökillä kymmeniä vuosia, niissä muovikansioissa. Kysy toki naapuriltasi. (Eikä nyt sitten huomauteta siitä, että tämä on viimevuotinen haaste. Kyllä tuossa riittää työtä tällekin kesälle.)

”Tarina, joka löytyy hakusanan ’säkäväkäpimaus’ avulla.”
Suomentajat <3


HelMetin lukubingo

HelMet-kirjastot ovat tehneet viime vuosina aina kesälukubingon. Tänäkin vuonna sellainen löytyy, myös lapsille. ”Bingoriviin riittää periaatteessa viisi luettua kirjaa, mutta voit kaikin mokomin yrittää saada koko ruudukon täyteen. Muista kuitenkin, että voit rastittaa vain yhden ruudun kirjaa kohden.”

”Olen lukenut: naamiaisasussa.”
Tätä pitää testata. Entäs jos on naamiaisasussa, paljain jaloin, hattu päässä ja salaisessa paikassa? Sitten on vissiin luettava neljä kirjaa kerralla.


Kirkkonummen kirjaston lukubingo

Kirkkonummelainen lukubingo on suorastaan hulvaton, jopa lohikäärmeellistä bingoruudukkoa myöten (ruudukot ladattavissa tässä ja tässä).

61241_Lukubingo2

”Lue jännittävää kirjaa vintillä tai kellarissa”
Meillä on vintillä pölyä, kuivuvia pyykkejä, pölyä, rojuja, pölyä ja IHMISSYÖJÄHÄMÄHÄKKEJÄ. Saattaisi mennä liian jännittäväksi.


Jakakaas armaat lukijani omat vinkkinne nuorisohenkilöille sopiviksi kesälukuhaasteiksi.
Ei sellaisia liikaa ole.

spacer

Viimeisten aikojen luettuja

Tämä nyt ei ole enää toviin ollut kovinkaan kunnianhimoinen kirjablogi (jos koskaan). Mutta olen minä vahingossa joskus jotain lukenut. Viime aikoina esimerkiksi sotaa, teiniromansseja ja huonoja runoja.

JP Koskinen – Kuinka sydän pysäytetään

jp-koskinen_kuinka_sydan_pysaytetäänOnneksi minun ei ole pakko antaa tähtiä kirja-arvioissani. Hyvin pian aloitettuani lukemisen kävi selväksi, että Kuinka sydän pysäytetään olisi äärimmäisen vaikea tähdittää. Tämä ansaitsisi jopa viisi tähteä siinä mielessä, että kirja tuntuu jollain tapaa ”uudelta suurelta sotaromaanilta”. Sellaiselta, jota ilomielin näkisin tulevien sukupolvien lukevan koulussa Tuntemattoman sijaan tai rinnalla. Neljä tähteä annettakoon tarinasta ja talvisodan asiantuntevasta käsittelystä. Pitkään tärkeimmät sotaromaanit Suomessa olivat sodan kokeneiden kirjoittamia. Kirjailijoissakin on syntynyt monia sukupolvia sen jälkeen, hienoa etteivät teemat kuole. Kolme tähteä antaisin taas sille, että kaikesta edeltävästä taituruudesta huolimatta päähenkilö jätti minut hieman kylmäksi. Hänen tuskansa ja rakkautensa ei ihan tullut iholle. Hieno lukukokemus silti, eittämättä. Suosittelen, ainakin niille koululaisille.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY, 2015
Kansi: Martti Ruokonen

Anna Hallava – Sammakkoprinsessa

Hallava-sammakkoprinsessaSodan jälkeen ihan muuta tasapainon saamiseksi. Hallavan nuortenkirjan päähenkilö Ofelia saa 14-vuotissyntymäpäivänään kuulla olevansa puoliksi keiju. Puolikeijuuteen liittyy myös teinitytön näkökulmasta katsoen hyvin ikävä kummilahja: Ofelia voi suudella ainoastaan todellista rakkauttaan, muut pojat muuttuvat sammakoiksi. Sammakkoprinsessa on eittämättä nuorisoviihdettä. Siinä mielessä nuorisoviihdettä, että tunsin itseni ajoittain vähän vanhaksi. Kirja oli kuitenkin käsittämättömän koukuttava ja oikein hyvää kieltä ja kerrontaa. Papukaijamerkki annettakoon myös siitä, että tämä nuorten chick littinä markkinoitu teos oli vallan ”true to style”. Hyvin lajityypillinen chikkari, vaikka välillä valuttiinkin fantasian puolelle ja päähenkilö oli 14-vuotias.

Anna Hallava: Sammakkoprinsessa
WSOY, 2015
Kansi: Laura Lyytinen

Antti Holma – Kauheimmat runot

holma_kauheimmat_runotEn oikein tiedä, mitä kuvittelin saavani, kun e-kirjastosta tarttui lukijalle Kauheimmat runot. Ehkä humoristisia tyylipastisseja ja kikkelivitsejä. Sain sitä kaikkea, mutta huiman paljon enemmänkin. Kirjahan on nerokas! Holma marssittaa kokoelmassaan esiin neljä oman elämänsä runoilijasankaria, jotka esitellään heti alkusanoissa: Reino Leino, Sirsi Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske. Vähänkään runoutta tuntevan ei tarvitse pitkään kaivaa esimerkkejä.

Ars gratia artis, sanovat runoilijamme ja avaavat morfiinilaatikon. Taide on heille raskas mutta rakas sotisopa, jumalten langettama kirous ja mahdollisuus rahoittaa päihderiippuvuutta apurahoin.

Hörähtelin paikoittain ääneen, mutta häkellyin myös siitä, kuinka paljon Holmalla on sanottavaa siellä kikkelivitsiensä alla. Kirja on täynnä kannanottoa, satiiria ja ajateltavaa. Se on kaikesta humoristisuudestaan huolimatta luettava hitaasti. Kaikki ei ole täydellisen onnistunutta ja runot ovat ehkä kauheita, mutta huonoiksi niitä ei voi yksinomaan kutsua. Ne ovat usein yllättävän painavaa arkista asiaa ja taitavia pastisseja.

arvakka mitä
mää tapasi suami-neiro
naantali juna-asemal
 
onk mittä siiderihommi
see kysy
emmää sil vastannu
nii paha näkön
 
see oli tehny liideli kassist
hame
ja pääs sil oli
mäyräkoirapahvikuari
 
siin laituri seiso kaks
etelämiäst
suoami-neito näytti nii
pimp
ja huus et
tämänk peräs olet tul,
karvase syäpäläise?
 
nee miähe teki
ristimerk
ja meni kulma taakke
piilo

Runosta: itsenäispäivän (Karin Toisiks-Paraske)

Kas sellainen pallo on maamme,
että toinen pois toiselta on:
Kun aamua katsella saamme,
on toisilla yö valoton.
Siis lintuni, lentämään luotu,
vie siipesi Siperiaan.
Ei suvea muualle suotu
kuin sinne ainoastaan.
 
Voi pääskyset, pyyt, talitintit
siellä vapaina liihottaa,
mutta vankilaan pannaan hintit.
Joku laskun ain’ maksaa saa.

Runosta: Helteinen Venäjä (Reino Leino)

Antti holma: Kauheimmat runot
Otava, 2015
Kansi: Elina Warsta

spacer

Joe Abercombie – Vain puoliksi kuningas

Vain puoliksi kuningas on Joe Abercombien uuden Särkynyt meri -trilogian avausosa ja sellaisena varsin lupaava lukupaketti. Yksikätisenä syntynyt kuningasperheen kuopus Yarvi on aiottu papin uralle, sillä koko ikänsä hän on saanut kuulla olevansa vain puoliksi mies. Juuri hänen antaessaan pappislupaustaan hänen tulevaisuutensa mullistuu: hän saa kuulla isänsä ja isoveljensä tulleen tapetuiksi. Yarvi on siis tahtomattaan uusi kuningas ja vannoo kostavansa tappajille. Kuten olettaa sopii, mikään ei suju suunnitelmien mukaan.

Vain puoliksi kuningas - kansi

Kansi: David G. Stevenson / Mike Bryan

Romaani on hengeltään ehkä hiukkasen nuoremmille suunnattu kuin Abercombien edelliset kirjat. Yhdysvalloissa tätä markkinoidaan Young Adults -fantasiana. Mistään varsinaisesta nuortenkirjallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, Abercombien aikuisille suunnattuihin kirjoihin tutustuneet viihtynevät tämänkin parissa. Veri valuu, kerronta on letkeää, ja lukija huomaa helposti jatkavansa ”vielä yhden sivun” aamukolmelta. Abercombie taitaa lukijan koukuttamisen ja juonen pyöräyttelyn juuri niin kuin parhaissa fantasiaseikkailuissa saattaa.

”Hänhän on oikea paholainen”, Sumael murisi kiristellen leukalihaksiaan ja punniten samalla kirvestä kädessään.
”Kun ollaan helvetissä, vain paholainen osaa opastaa sieltä ulos”, Yarvi sanoi.

Vain puoliksi kuningas ei ehkä tuo mitään poikkeuksellisen uutta fantasiakirjallisuuteen. Se ammentaa totutuista kliseistä: valtakuntien juonitteluista, papistosta ja uljaista (mutta kärsineistä) sankareista; selkäänpuukotuksista, matkanteosta ja verisistä taistoista. Romaani on kuitenkin osoitus siitä, että laittamalla kaiken tämän samaan kulhoon ja sekoittamalla taitavasti, voi saada aikaiseksi erinomaisen sekoituksen. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, pituutta on juuri sopivasti, eikä henkilöitä ole lykätty liian mustavalkoisesti hyvä–paha-akselille. Etenkin päähenkilö Yarvi on miellyttävän samastuttava kaikessa epätäydellisyydessään, eikä sivuhenkilökavalkadia voi syyttää homogeenisyydestä. Kirja tuntuu läpikotaisin kokeneen ja osaavan kirjailijan teokselta, sellaisena ehkä jopa hiukan laskelmoivalta. Abercombie tietää, mitä on tekemässä.

Oikastaan ainoa harmi kirjassa on suomennos, joka on sinänsä ansiokas ja värikäs, mutta tuntui viimeistelemättömältä. Sekaan oli jäänyt omituisia epäsuomalaisia viittauksia ja muuta vastaavaa pikkusälää. Jos käännöskosmeettiset asiat sivuuttaa, Vain puoliksi kuningas on mainio avaus vauhdikkaan anteeksipyytelemättömän fantasiakirjallisuuden ystäville.

– – –
Joe Abercombie – Vain puoliksi kuningas
Suom. Mika Kivimäki
Jalava, 2016
397 s.

– – –
Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow.fi -sivustolla.

spacer

#pojatkinlukee

Kun nyt on kerran kirjavinkkejä ympäri intterwebsiä annettu, niin osallistunpa minäkin #pojatkinlukee-kampanjaan. Saavat näitä tytötkin lukea, suosittelen jopa.

7+

kuka pelkää noitiaRoald Dahl: Kuka pelkää noitia
Tämä ei ole satu, tämä on tarina oikeista noidista. Oikeat noidat ovat vaarallisimpia olentoja maanpäällä. Mistä voit tietää kuka on oikea noita ja kuka vain tavallinen herttainen rouva? Jos et vielä tiedä, sinun on parasta ottaa se nopeasti selville – sillä oikeat noidat eivät inhoa mitään niin paljon kuin lapsia ja heillä on kaikenmoisia keinoja päästä näistä eroon. Tämä tarina kertoo kaiken mitä sinun tarvitsee tietää.

Roald Dahlin kirjat ovat hupaisessa anarkistisuudessaan ehdotonta luettavaa. Hyvä voittaa, lapset samoin, ainakin jos päättävät olla tarpeeksi fiksuja. Kuka pelkää noitia -kirjan päähenkilö on isoäitinsä kanssa lomaileva poika, joka kirjan myötä muutetaan hiireksi. Sopivasti vinoutunut tarina ei ehkä sovi herkimmille tai pienimmille, mutta huvittaa hurjasti niitä, jotka eivät noitia pelkää.

10+

KerjäläisprinsessaMagdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry -sarjan aloittava osa.)
Umbrovian prinsessa Gigin perhe on paennut vallankumousta halki Euroopan kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Vallankaappaajat eivät kuitenkaan luovuta: perheen asuntoon heitetään pommi, ja kuningatar ja Gigin kolme siskoa siepataan. Pelastusoperaatiosta sukeutuu Gigille ja hänen parhaalle ystävälleen katupoika Henrylle hurja ja vaarallinen seikkailu, täynnä ihmissusia, merirosvoja, salakuljettajia ja mielikuvituksellisia koneita.

Prinsessa-sanaa tämän trilogian avausosan nimessä ei pidä säikähtää. Kirja on silkkaa vauhtia, vaarallisia tilanteita ja Magdalena Hain hienoa sanankäyttöä alusta loppuun. Sopii jokaiselle seikkailunnälkäiselle lapselle, osapuilleen kymmenestä vuodesta ylöspäin.

jadeTaru Mäkinen: Jade ja autiotalon jengi (Jade-sarjan aloittava osa.)
14-vuotias Janni asuu äitinsä ja chileläisen isänsä kanssa vanhassa puutalossa Linnunlaulun alueella, Töölönlahden rannalla. Samassa talossa asuu myös Jannin ystävä ja luokkatoveri Reija. Puutaloalueen idylliä alkavat häiritä oudot tapahtumat: ryöstöt, pahoinpitelyt, uhkailut. Naitä asioita joutuu selvittämään Jannin poliisi-äiti, Hurja-Helluksi kutsuttu. Juttuja ratkaisemassa on myös Jade, ketterä ja voimakas, joka tyrmää kovimmankin jengiläisen. Mutta kuka Jade on? Sitä ei tunnu kukaan tietävän. Hän tulee ja menee, mutta on aina mukana ratkaisevalla hetkellä.

Luin Jade-kirjoja ahmimalla tuossa joskus 10-12-vuotiaana. Vielä nytkin niiden aihepiireissä tuntuu olevan paljon ajankohtaisuutta: joukkoon kuulumisesta, ennakkoluuloista, maahanmuuttajista, erilaisuudesta (näkövammasta), sukupuolirooleista. Kirjat koskettavat rankkojakin aiheita, mutta rennolla ja humoristisella otteella.

14+

saloranta_hopea-arkun-metsastajatTuomas Saloranta: Hopea-arkun metsästäjät
Hurlannin kuningaskunnassa eletään vaaran vuosia. Itäisten provinssien rajanaapurit, julma Idän keisari ja häijy Pohjolan emäntä, aiheuttavat jatkuvia kahnauksia, ja rajaseudun linnoittaminen kohtaa odottamattoman takaiskun, kun tukkilaistyömaan palkkarahat anastetaan. Tämän selkkauksen keskelle saapuvat tohelo velho-oppilas Taavetti Rummukainen sekä suurisuinen kulkumies Retuperän Aapo. Heidät pestataan hopea-arkun jäljille lähetettävään seurueeseen, jota johtaa häväistysjutun vuoksi epäsuosioon joutunut upseerikokelas Anders Kippelström. Mukaan liittyvät harhaoppinen apupappi isä Jeremias sekä varjoaankin säikkyvä jäljittäjä Oravainen, eikä kenelläkään joukosta tunnu olevan aivan puhtaita jauhoja pussissaan.

Hopea-arkun metsästäjät on kevyttä seikkailukirjallisuutta parhaimmillaan. Se ei edes yritä ottaa itseään vakavasti. Kirjassa sekoitetaan autuaasti suomalaisia perinteitä rillumareihengessä, vanhoja taruja ja uudempia aarteenmetsästyskertomuksia. Kirja on nopealukuinen ja juuri siinä nopealukuisuudessaan äärimmäisen viihdyttävä. Jo aikoinaan tämän lukiessani tuli mieleen, että tämä pitäisi ehdottomasti laittaa yläasteikäisille pojille vinkattavaksi.

sokkeloportaikkoWilliam Sleator: Sokkeloportaikko
”Peter näki ympärillään pelkkiä portaita. Korkeuksissa sijaitseva lepotaso, jolla hän seisoi, näytti olevan ainoa tasainen paikka. Ylä- ja alapuolella näkyi porrassyöksyjä niin laajalti kuin saattoi erottaa. Kaiteita ei ollut. Portaat nousivat ja laskivat, kääntyivät jyrkästi, haarautuivat, yhtyivät vaarallisiksi kierteiksi, ylittivät ja alittivat toisensa. Ne eivät olleet ulkotilassa, mutta Peter ei pystynyt erottamaan seiniä, kattoa tai lattiaa. Hän näki pelkkiä portaita.
Miksi hänet oli tuotu tänne?”
Kammottavasta, suljetusta sokkeloportaikosta löytyy neljä muutakin nuorta. Kestää kuitenkin kauan ennen kuin heille alkaa paljastua, miksi heidät on eristetty tähän epäinhimilliseen rakennukseen. Ja kun se selviää, alkaa armoton kamppailu, jossa hyvä ja paha käyvät taistelua ihmisen sisimmästä.

Tämä kiehtoi nuorena niin, että olen lukenut kirjan useita kertoja. Taitaa vieläkin olla hyllyssä kotipuolessa. Voisi sanoa
Sokkeloportaikon olevan jokseenkin dystooppista scifiä ihmiselle, joka ei koskaan ole kummemmin välittänyt dystopioista tai scifistä.

spacer

Kevään 2016 parhaat kirjatärpit (pienkustantajaversio)

Vuosi on kääntynyt valoa kohden. On siis hyvä katsoa kevääseen. Kirjoitin taannoin pienkustantajaversion syksyn parhaista lukuvinkeistä. Koska tällaisia listoja ja vinkkejä pienlevikkisistä kirjoista ehdottomasti tarvitaan, tässäpä lukemista etsiville tärppejä kevään 2016 kirjoista. Kuten viimeksikin sanoin, lista ei ole millään tapaa kattava, joten itse kukin saa vapaasti antaa omat kirjavinkkinsä kommenteissa! Ja saatanpa tätä hieman täydentää myös sitten, kun viimeisetkin saavat kevään ennakkotietoja eetteriin.

books spring

Kaunokirjallisuus

Stepanin koodeksi -antologia

”Siitä saakka, kun Stepanin koodeksina tunnettu kirja löydettiin Kutná Horan hopeakaivoksista 1400-luvun alkupuolella, se on kylvänyt ympärilleen hulluutta, tuhoa ja kuolemaa. Sen salakavala voima ei ole lainkaan vähentynyt vuosien saatossa, vaan pikemminkin kasvanut.”
Kyselyni varmisti, että kolmas Stepanin koodeksi -antologia ilmestyy tämän kevään aikana. Kirjan nimestä ei tosin minulla ole vielä tietoa. Korvamerkkaan silti yhden niteen heti itselleni! Edelliset olivat vallan hienoja, etenkin Hopeoidun vainajan olen kehunut moneen kertaan. On meillä tässä maassa hurjasti taitavia novellikirjoittajia… (Kuoriaiskirjat)

 

Liliana LentoDionnen tytöt

Uteloiduin Liliana Lennon esikoisromaanista, sillä olen lukenut useita tähän maailmaan ja näihin henkilöihin liittyviä tekstejä aiemminkin. Eikä Suomessa ole liikaa chick littiä ja fantasiaa sekoittavaa kirjallisuutta… Dionnen tytöt vie lukijan kuvitteelliseen maahan, Fretanniaan, keijujen, ihmisten ja menninkäisten luo. Ilahduttavaa on se, että tässä ei olla ns. perinteisessä fantasiamaailmassa, vaan hyvin nykyaikaisissa oloissa. (Torni)

 

Aleksi PeuraBalladi eksyneille

Aleksi Peuran nimi on tuttu muualta, mutta hänen romaanejaan en vielä ole lukenut. Tämä saattaa hyvinkin eksyä lukulistalle. Tornin sivuilla sanotaan, että Balladi eksyneille on pseudo-historiallinen fantasiaromaani: se on kirjoitettu kuin historiallinen romaani, mutta se sijoittuu fantasiamaailmaan. Romaanin maailmassa ei räiskitä tulipalloja rynnistävien örkkien päälle, taikuutta ei tunneta ja hirviötkin ovat pääosin ihmisiä. (Torni)

 

Anna AhmatovaOlen äänenne. Kootut runot 1904-1966

Tästä teoksesta kiinnostuin taannoin lukiessani jonkin lehtijutun Anneli Heliön laajasta ja pitkäaikaisesta suomennustyöstä. Anna Andrejevna Ahmatova kuului runoilijoiden suureen kvartettiin, jossa hänen lisäkseen olivat Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam ja Boris Pasternak. Heidän runoutensa hallitsi Venäjän kirjallisuutta vallankumouksen jälkeen puolen vuosisadan ajan. 840-sivuinen teos sisältää lähes 600 sivua runoja, Ahmatovan laajan elämäkerran sekä ainutlaatuisen Ahmatovan elämästä kertovan valokuvaliitteen. (Kirjokansi)

 

Kari VälimäkiSikafarmari

Minun oli vaikea valita Osuuskumman kevätkirjoista yhtä tai kahtakaan, joten vilkaiskaa mitä kaikkea muuta hienoa siellä on: http://osuuskumma.fi/osuuskumman-kevat-2016/ Hirviöitä! Historiaa! Ritareita! Siipirattaita!

Mutta mennään nyt Sikafarmarilla, koska Välimäen aiempi Todensanat minua niin suuresti ilahdutti. Sikafarmari on taattua Välimäkeä, absurdi veijaritarina, jonka rivien väleissä karjuu leijona. Nuoruudestaan toipuva Kalevi vihaa kylmyyttä ja pimeyttä. Kun hänelle tarjoutuu tilaisuus lähteä Afrikkaan tahkoamaan rahaa, hän ei epäröi vaan tökkää nimensä sopimuspaperiin. Afrikassa hän kohtaa noitanaisen, Habikan, joka houkuttelee miehen takaisin Suomeen viljelemään sikoja ja tarjoamaan elämyksiä ihmisille. Kun mutkat suoristuvat, paluuta entiseen ei ole. (Osuuskumma)

 

Erkka Leppänen & Petri HiltunenKirotun maan ritari

Kah, lisää Praedoreja. Vaskikirjojen takapiru Erkka Leppänen julkaisee kokonainen kokoelmallisen Petri Hiltusen luomaan fantasiamaailmaan sijoittuvia novelleja. Tarinat ovat perinteitä kunnioittavaa miekkaa ja magiaa modernilla otteella. Kirotun maan ritari kokoaa kaikki Leppäsen vanhat ja uudet praedor-novellit kronologiseen järjestykseen. Sarjakuvataiteilija Petri Hiltusen luoma Jaconia on harmaasävyinen fantasiamaailma, joka on tuttu Praedor-sarjakuvista ja -roolipelistä sekä monen muunkin kirjoittajan tarinoista. Falacin seikkailut ovat Hiltusen itsensä kuvittamia. (Vaskikirjat)

 

Teresa Myllymäki Karhulehto

Myllymäen Karhulehdon sanotaan saaneen inspiraationsa heavymusiikista ja suomalaisesta luonnosta. Romaanin tapahtumat vievät takautumien avulla 1900-luvun alkuun, sota-aikaan ja lopulta nykypäivään, joka saa selityksensä menneisyydestä. Vaikka suru, mustasukkaisuus ja kuolema ovat kirjassa vahvasti läsnä, on kirjan tärkein sanoma kuitenkin ikuinen rakkaus. (Reuna)

 

Kari HanhisuantoPelkopeli

Pelkopeli on jo Hanhisuannon yhdeksäs kirja ja viides rikosromaani, mutta tässä kirjassa mielenkiintoista on sen tekotapa. Sitä on kirjoitettu julkisilla paikoilla (mm. suorassa radiolähetyksessä) ja kirjoittaessa tavatuilta ihmisiltä on kerätty materiaalia tarinaan. Pelkopeli kertoo sarjamurhaajasta, joka valitsee uhrinsa ensin sattumanvaraisesti ja myöhemmin kotikaupunkinsa asukkaista. Alkaa peli, jolla tekijä haluaa mahdollisimman paljon julkisuutta. Hän yrittää saada pikkukaupunkilaiset pelkäämään. (Reuna)

lukeva tyttö

Tietokirjallisuus

Esa SeppänenRaavi niskaa – matka tietokirjailijaksi

Avaimen kevätkuvastossa on vaikka mitä jännää. Minua kiinnostaa etenkin tämä omaelämäkerrallinen tietokirjoittamisopas. Ehkä kuvittelen joskus kirjoittavani tietokirjallisuutta. Katalogin esittely: Pitkän uran tietokirjailijana tehnyt Esa Seppänen antaa kirjassaan ohjeita arkistossa asioimiseen ja lähteiden käyttämiseen, mutta keskittyy myös siihen, millaisen henkisen prosessin kirjailija käy läpi, kuinka paljon kirjan vastaanotto jännittää ja miten tietokirjailija ajattelee ja toimii. (Avain)

 

Katja Jalkanen ja Aino-Maria SavolainenKorot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon.

Eikä parane unohtaa myöskään Lumiomenan Katjan ja Amman lukuhetken Aino-Marian jo toista yhteiskirjaa, joka on selkeästi äärimmäisen vakavalla mielellä kirjoitettu opus siitä, mistä löytää taidetta, mitä kirjoja lukea, miten pukeutua teatteriin ja kuinka herättää kulttuurinälkä. (Avain)

 

Pirjo SuvilehtoLeikki vuoden jokaiselle päivälle

Siitä kirja meille kaikille mielikuvituksettomille vanhemmille. Kirjan ensimmäisessä osassa perehdytään leikin tarkoitukseen ja tärkeyteen lapsen elämässä, ja sen toisessa osassa tarjotaan pelejä, leikkejä, tarinoita ja muita tehtäviä vuoden jokaiselle päivälle. (Nemo)

spacer

(Mies)kirjailijan olenNaisimmat työvälineet

Päämediamme näytti taas hiljan, että Suomessa on ainoastaan alkuliitekirjailijoita. Lanu-kirjailijoita, aikuisten kirjailijoita, mieskirjailijoita, naiskirjailijoita.

Suvi Ahola kyseli Hesarin kolumnissaan (tai mikä tuo pätkä onkaan), miksi miehet eivät kirjoita lapsille ja nuorille. Väitteensä hän perustaa kolmeen huomioon: Nuorisokirjailijoiden yhdistyksen riveissä on vain viidennes miehiä, Finlandia Junior -palkinnon ehdokaslistalla ei ollut yhtään miestä… ja koska pojat eivät lue, sen täytyy johtua siitä, että miehet eivät kirjoita pojille.

Huokaus. Magdalena Hai tiivisti kolumnin nostamat fiilikset hyvin yhteen lauseeseen: Kas näin ammattitaito typistetään genitaaleiksi.

Naisethan eivät osaa kirjoittaa pojille. Kaikki kirjavinkkarit ja kirjastoihmiset tietävät, että lukeminen on sukupuolittunutta. Tytöt (naiset) lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, pojat (miehet) lähinnä miesten kirjoittamaa. Tätä ominaisuutta ei tietääkseni ole merkitty geeneihin, vaan jonnekin yhteiskunnan rakenteiden tasolle. Aiheesta voisi puhua pitkältikin, mutta perkele, tyrkyttäkää pojille kaikenlaista kirjallisuutta! Pojille(kin) tekee ihan hyvää huomata, että ihmisyys on kirjavaa ja kiinnostavaa sukupuolesta riippumatta. Ja että naiskirjailijat osaavat kirjoittaa vaikka mitä.

…tai oikeammin, että kirjailijat osaavat kirjoittaa vaikka mitä. Ihan ilman etuliitteitä.

Koko keskustelusta tuli elävästi mieleeni tämä internetissä kulkenut kuva tyttöjen ja poikien leluista:
o-BOYS-GIRLS-TOYS-900

Se sai miettimään, oletetaanko jossain oikeasti, että kirjailijoissa on suuri joukko jonkinlaisia genitaalikirjailijoita? Sellaisia, jotka näppäimistöä naputtelevat sukupuolielimillään. Se kyllä toisaalta selittäisi melko paljon: miesten on eittämättä helpompi naputella ulokkeellaan. Se antaisi myös ihan uuden ulottuvuuden vagina dentatan käsitteelle.

Joka tapauksessa, edellä oleva inspiroi minua tekemään huoneentaulun, jonka voi ripustaa vaikka Hesarin toimituksen seinälle tai ylipäätään paikkoihin, joissa iskee vastustamaton halu määritellä kirjailijoita ensisijaisesti heidän sukupuolensa perusteella.

kirjailijantyovalineet

(Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.)

Ja mitä tulee Aholan alkuperäiseen väitteeseen, niin en voi olla ihmettelemättä, tekikö hän hiukkaakaan taustatyötä ennen rykäisyään? Tietääkseni Finlandia-ehdokaslista ei ole mikään kattava otos kaikesta Suomessa julkaistusta hienosta kirjallisuudesta. Se on vain kuusi (6) kirjaa, jotka on jollain kriteereillä valittu kisaan osallistuvien joukosta. Eikä se laajempi osallistujajoukkokaan vielä edusta kaikkea Suomessa julkaistua. Kyllä harmittaisi olla tänä vuonna lasten- tai nuortenkirjan julkaissut mies, koska ilmeisesti ei ole ollenkaan olemassa, jos ei pääse F-listalle.

Tai jos nyt F-lista jonkinlaiseksi referenssiksi työnteon ja julkaisujen laajuudesta otetaan, niin ei tarvitse katsoa kuin viime vuoden Finlandia Junior -ehdokkaita: Ulf Stark, Saku Heinänen, Ville Tietäväinen, Iiro Küttner, Jyri Paretskoi… Mutta kun vuoden takaisten muistelu on turhan hankalaa.

Kyllä, lanu-kirjailijoissa on vähemmän miehiä kuin naisia. Niin on tapana käydä aloilla, joiden arvostus ei ole ihan kohdallaan ja palkat matalia. Vielä matalampia kuin kirjailijoilla noin keskimäärin. Mutta eihän se herranjesta tarkoita, etteivät miehet kirjoittaisi lapsille ja nuorille ollenkaan. Tai että sukupuoli olisi lanu-kirjallisuudessa laadun tae. Tällainen väite tarkoittaa vain sitä, ettei ole viitsitty miettiä kahteen kertaan ennen tekstin julkaisua.

spacer

Lanu-viikon otteita

Tällä viikolla vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tampereelle ovat ihan pystyttäneet kirjallisuusfestivaalinkin, Kirjalitan, aiheesta.

Minä tuon kasaan oman heinänkorteni koostamalla tähän kasaan muutamia sanoja syksyn aikana lukemastani lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

merosvolat

Kansi: Tuuli Juusela

Siri Kolu – Me Rosvolat

Me Rosvoloita on kehuttu, kuvattu ja näytelty laajalti, enkä kirjan luettuani ihmettele ollenkaan miksi. Romaani kertoo tarinan kymmenvuotiaasta Vilja-tytöstä, joka kesälomamatkallaan päätyy Rosvoloiden perheen kidnappaamaksi. Ensijärkytyksen jälkeen Vilja alkaa nauttia olostaan rosvoperheen seurassa.

Hulvaton Me Rosvolat on ehkä lastenromaani, mutta siinä riittää sisältöä aikuisellekin lukijalle. Sivuja on tarpeeksi, niin että kyllä kirjaan saa yhden illan sujuvasti kulumaan. Romaani ei aliarvioi lukijaa, ja käänteet koukuttivat yllättävänkin tehokkaasti. Tässä on tilkka tervettä anarkiaa, henkilöitä joilla on kullakin selkeästi oma luonteensa, ja jopa jonkinlainen opetus, joka ei tunnu osoittelevalta opetukselta. Aika monesta selvitään (perheessäkin), kun pidetään yhtä.

Suosittelisin Rosvoloita alakouluikäiselle, joka jo lukee melko hyvin. Tekstiä on kohtuullisen paljon. Tai sitten yhdessä hekotettavaksi iltasaduksi.

Kansi: Gennadi Kalinovski Suomennos: Martti Anhava

Kansi: Gennadi Kalinovski
Suomennos: Martti Anhava

Eduard Uspenski – Fedja-setä, kissa ja koira

En varmaankaan ole ainoa ihminen, jonka lapsuuteen olennaisena osana kuuluivat sanat: – Kuka siellä? – Minä täällä, posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen.

Minulla on hentoisia muistikuvia siitä, kuinka olen ollut osapuilleen kolmivuotias ja makoillut sängyllä isäni vieressä ja naureskellut Fedja-sedän ja kumppaneiden seikkailuille, Mirri-tädin mukaan nimetylle lehmälle ja traktorille, joka toimii ruoalla. Nyt kun lapsj sai isovanhemmiltaan lahjaksi pokkaripainoksen kirjasta, ahmaisin sen ensin itse ja sittemmin olen lukenut luku kerrallaan iltasaduksi. Juuri sopivan mittaisia lukuja tuommoiselle tirppanalle.

Luin toki kirjan lapsena useammankin kerran ja muistan, että minua kiinnosti Fedja-sedän kyky elää melkein kuin aikuiset. Siinä oli tilkkanen haaveita ja mahdollisuuksia, jotka olivat itselle jonkinlainen utopia. Vaikka toki kirja päättyykin siihen, että Fedja palaa vanhempiensa luo, niin lapselle se oli ikkuna uskallukseen, maailmaan, jossa ei ollut vanhempien asettamia rajoja ja jossa raha-asiatkin hoituvat sillä, että löydetään aarre.

Aikuisena oman hiukkasensa paitsi nostalgiaa, niin etenkin eksotiikkaa tuo vaivaton miljöökuvaus, joka vie pienin vihjein lukijan 70-luvun Venäjälle, jota ei esitetä utopiana, muttei myöskään kauhistuttvana. 70-luvun neuvostoliittolaiseksi lastenkirjaksi Fedja-sedässä ei ole isänmaallisuutta tai vallankumouksellisuutta, siksi se varmaan sensuurin hampaisiin jäikin.

Fedja-setä käveli sisään ja hämmästyi paikan siisteyttä. Kaikki loisti niin kuin kaupunkihuoneistossa. Joka puolella oli kirjakaappeja, nojatuoleja ja pöytiä. Ja keittiö oli vitivalkoinen.

Uspenskin oli tarkoitus tulla vierailemaan tämän vuoden Helsingin Kirjamessuilla, mutta terveydentilansa takia hän ei ilmeisesti pääse paikalle. Harmillista. En varmaankaan ole ainoa, joka oli mieluusti nähnyt vilauksen erään lapsuutensa sankarin isästä.

spacer