Archives

Kirjailijaelämän laitaseuduilta

Pohdin pitkään, miten tämän otsikoisi, mutta otsikoidaan nyt näin. Blogissa on ollut elämisen sietämätöntä hiljaisuutta. Muutto. Oikeiden ihmisten palkkatyö, joka yhtäkkiä ahmii kitaansa 40 tuntia viikostani. Odottamista, tottumista, opettelua, väsymystä. Marraskuut ovat rankkoja täällä etelämpänäkin.

Olen enemmän ajatellut kirjoittamista (lievän syyllisyyden sävyttämänä) kuin kirjoittanut. Tai edes lukenut.

Kävin minä pikaisesti Helsingissä kirjamessuilla. Se oli hyvä katko arkeen se. Kirjamessut sinänsä eivät ole olennaisin osa matkaa vaan se, että yhtäkkiä siinä on liuta kollegoja, vanhoja ja uusia ystäviä ja tuttavia. Vähän liian pitkälle yöhön venyviä keskusteluja keittiönpöydän ääressä, teekupillisia, viinilasillisia… Ja lukijoita, joiden tapaaminen lämmittää kummasti vielä näin kaksi vuotta esikoisteoksen ilmestymisen jälkeenkin.

kirjamessuselfie

Myös näytteilleasuttajien loungen upottavat nojatuolit lämmittävät messusunnuntain väsymyksen keskellä…

Kaksi vuotta. Tulen tyttärien ilmestymisestä on todellakin jo niin kauan. Olen oppinut kirjallisuusmaailmasta paljon näiden vuosien aikana. Olen yrittänyt kaksi vuotta kirjoittaa blogiini siitä, miltä maailma näyttää pienkustantajan kirjailijana. Blogin uumenissa nimittäin lojuu luonnos, jota aloittelin silloin kaksi vuotta sitten, kun Morren kanssa puhuimme noin kolmelle kuulijalle messuilla pienkustantajan kirjailijuudesta.

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, kuinka erilaisena kirjailijan elämä näyttäytyisikään, jos esikoiseni olisi ilmestynyt jonkun Suuren Kustantajan A-listalta. Minua ei kirjailijana aja eteenpäin pelkästään halu julkaista, hinnalla millä hyvänsä. Haluan, että tarinaa luetaan. Totta kai ajattelin kirjani ansaitsevan näkyvyyttä. Mahdollisimman paljon. Se on hyvä kirja. Välillä käy mielessä, että miksi edes vaivaudun kirjoittamaan, jos kirjan kuitenkin lukee vain muutama henkilö? Pienkustantajan kirjailijalle arvio valtakunnallisessa päivälehdessä on suunnilleen yhtä todennäköinen kuin lottovoitto. Etenkin kun puhutaan romanttisesta fantasiasta. Arvio, tai edes maininta. Yksi rivi.

Suuren Kustantajan kirjailijan on helppo sanoa, että kirjallisuuspalkinnoilla tai naistenlehtijulkisuudella ei ole mitään merkitystä myyntiin tai työhön ylipäätään. Tai jos on, niin se korkeintaan koetaan negatiivisena. Happamia ovat pihlajanmarjat. Helposti voin kuvitella, että ison naistenlehden juttu olisi ollut merkittävä myynnillisesti, kun kirjan painos on muutama sata hassua kappaletta… Siinä jokainen myyty tuntuu.

Kirjailijuudessa menestymistä ja näkyvyyttä ei takaa pelkästään se, että kirjoittaa hyvin. Ei se, että on ahkera ja yrittää tuoda itseään ja tekemisiään esille. Ei välttämättä edes se Suuri Kustantaja. Näkyvyyden saaminen on isoilta osin tuuria; muun väittäminen menee samaan sorttiin kuin valkoisen heteromiehen syrjintäkärsimykset. Olet tavannut jonkun, joka tuntee jonkun, jonka kohdalla tähdet menevät kohdilleen. Omilla tekemisillä asiaan voi vaikuttaa vain hyvin rajallisesti.

Mutta mitäpä tässä valittamaan. Esikoisellani on kustantaja, joka on kiinnostunut minusta ja kirjastani. Kustantaja, joka on tehnyt sen eteen kaiken, mitä pienillä resursseilla pystyy. Kustantaja, joka on jaksanut pitää sitä esillä nämä kaksi vuotta. Painos (ja ne muutamat Kuvastaja-ehdokkuuden myötä otetut lisäkappaleet) myytiin loppuun tämän vuoden kirjamessuilla. Meillä ei makuloida. Kaksi vuotta on huiman pitkä aika nykyisessä kvartaalikirjataloudessa.

Anneli Kanto
kirjoitti juuri eilen blogissaan kirjailijuuden epätoivosta ja toivottomuudesta.

Olen monesti ja monessa paikassa jankuttanut, että palkinnon pitää tulla kirjoittamisesta itsestään, ei sen ulkopuolelta. Moni kertoo kirjoittavansa, koska se on itselle tapa olla olemassa, ilmaista syvintä itseään tai yksinkertaisesti pakottava tarve. Tai Juha Siroa siteeraten: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä muuten ei kykene löytämään.” Kyllä, juuri noin.
 
Kun etsin kirjoittamiseni syytä, löydän ylläolevien lisäksi ainakin tämän: yritän aikaansaada ajattelua, omaa ja muiden. Kommunikaatio on tärkeää. Kun sitä ei tunnu kehittyvän, turhautuminen alkaa vallata alaa.
 
Ehkä tämä menee ohi. Ehkä ei. Kirjailijuus vaatii sitkoa.

Työskentelyäni tämän keskeneräisen trilogian kanssa on koristanut epätoivo monella tapaa. Ensimmäinen osa ei ollut helppo. Toinen tuntuu olevan vielä vaikeampi. Takaraivossa hakkaa harha siitä, kuinka ”kaikki muut” julkaisevat joka vuosi. Minulla ei toistaiseksi ole antaa mitään varmoja hienoja uutisia, ehkä joskus myöhemmin. Jopa kirjojen sisältöä leimaa epätoivo, vaikka tiedänkin, että valo on siellä jossain, pohjalla, lopussa. Ei tässä tragediaa olla kirjoittamassa. Ei missään tapauksessa vaaleanpunaista romantiikkaakaan. Nimesin teokset ”sähkönsinisiksi”, vaikka jokin mustan tai harmaan sävy olisi ollut ehkä oikeampi.

Sitkoa on tarvittu. Ja kärsivällisyyttä. Paljon kärsivällisyyttä.

En tiedä mikä on urani portaiden seuraava askelma, ylös, alas vai sivulle. Suljetun vai avoimen oven eteen.
Sen ainakin tiedän, että kovin korkealta en putoa. Ylhäällä on vielä toistaiseksi enemmän tilaa.

spacer

Vuosikatsaus

Olen joskus (usein) hyvin kuuluvasti sanonut, että inhoan lehtien ”tän vuoden parhaat kirjat” -listoja, jotka julkaistaan vuoden lopussa. Hitostako ne tietävät, kun joulukuuta on vielä jäljellä? Kaikkiko olette lukeneet, häh? Ja joka tapauksessa listoilla on aina ja samaa…

Mutta nyt syyllistyn samaan syntiin. Teen vuosikatsauksen, vaikka vuosi ei ole vielä aivan lopussa. Vuodenvaihteessa en aio vaivata tällä päätäni, ja nyt on tarve prokrastinoida.

Viime vuoden katsaukseni otsikoin sanoilla ”isoja onnistumisia ja epätoivon suota”. Vähän samaa se on ollut tänäkin vuonna.

Kirjoittamisesta

Kirjailijan vuotta on tietenkin leimannut yksi romantillinen romaani. Tulen tyttäriä ilmestyi loppuvuodesta 2014, joten iso osa palautteesta on tullut vasta tämän vuoden puolella. Ja voi mitä palautetta se on ollutkaan! Olen ollut suorastaan häkeltynyt siitä, kuinka hyviä arvioita ja kuinka laajaa blogihuomiota kirja on saanut. Vaikka kaikkia ei voikaan aina miellyttää… tai ylittää lehtiarviokynnystä. (Tai, Tähtivaeltajassa oli pieni arvio.)

Alkuvuodesta ajattelin työstäväni sitä yhä jokseenkin hypoteettista jatko-osaa Tulen tyttärille, mutta olin niin kurkkuani myöten täynnä koko maailmaa, että oli pakko ottaa muuta työn alle. Annoin itseni tarttua takaraivossa vaivanneeseen ideaan järvestä kadonneista kaloista. Kirjoittelin suunnitelmaa hiljakseen kasaan, kunnes Kirjastoapurahalautakunta hämmästyksekseni uskoi siihen, ja sen tuen avulla olen voinut keskittyä kirjoittamiseen jokseenkin rauhallisemmin mielin tämän syksyn aikana.

Sähkönsinisen suunnitelma on venynyt ja paukkunut moneen kertaan, ja käsikirjoituksen ensimmäisen version lopun kirjoittaminen oli melko konkreettisesti tuskaa. Lause. Kerrallaan. Mutta nyt on kasassa. Minulla on vahva tunne, että siitä puuttuu jotain olennaista. Jotain jota en vielä ole aivan oivaltanut. Mutta se oivallus on lähettyvillä, se hiipii luokseni yksittäisinä kuvina.

vuoret

Olen myös jälleen piirtänyt vuoria, version toisensa jälkeen.

Tämän joulukuun alun maanisemman kauden käytin hyväkseni myös editoidakseni vanhaa kässäriä, joka on roikkunut pöytälaatikossa useamman vuoden. Siihen liittyvä epävarmuus taas on aivan toisenlaista. Siinä ei ole paljoa oivallettavaa, mutta pelkään, että se tippuu jonkinlaiseen kohdeyleisötyhjiöön. Päättäkööt kustantajat.

Nyt olen sitten ollut melko lailla takki tyhjänä. Väittävät, että pitäisi tehdä seuraavaa, jottei jumiutuisi miettimään kustantajia, mutta minä olen istunut sohvalla ja siivonnut ja istunut sohvalla. Ei herranjesta kirjoittamista ennen ensi vuotta. Ainakaan muuta kuin kirjoittamisopintojen pakollisia.

Tosiaan, olen tekstieni kanssa jokseenkin samalla viivalla kuin ensiteoksensa julkaisusta haaveilevat: kustantajaa ei vielä ole. Kumpikaan ei sovi Osuuskumman linjaan (toinen on nuortenkirja, toinen realistinen), joten samassa kustantamokierteessä ollaan, taas.

Tapahtumista

Ulkosavolaisen kirjailijan elämää tahdittavat ne olennaisimmat tapahtumat. Minulle ne ovat tänä vuonna olleet kesäkuinen Archipelacon Maarianhaminassa ja lokakuiset Helsingin kirjamessut.

Archipelacon oli mukavaa vaihtelua Finnconille. Ahvenanmaalle ei nimittäin tule lähdettyä täältä kaukaa ilman hyvää syytä, vaikka olenkin jo pitkään halunnut roudata sinne koko perheen. Nyt oli tilaisuus. Paljon fandom-porukkaa kahdesta maasta ja kauempaakin, monta päivää pienissä tiloissa. Oikein onnistumisen avaimet siinä. Osallistuin minä pariin ohjelmaankin ja raportoin raadollisen totuuden bloggaripaneelin tapahtumista.

Kirjamessuilla minulla taas oli onni osaltani näyttää, että kirjan elinikä on pidempi kuin puoli vuotta. Olin ohjelmassa mukana mm. KirjaKallion lukiolaisten haastateltavana Tulen tyttärien osalta. Aika tarkalleen kirjan yksivuotissynttäreiden aikaan.

KirjaKallion lavalla.

KirjaKallion lavalla.

Vaan enpähän ollut lainkaan niin paniikissa osallistumisesta kuin viime vuonna. Muistan vieläkin kuinka käteni tärisivät, kun kirjoitin ensimmäisiä omistuksia uunituoreisiin Tulen tyttäriin. Nyt onnistuin jopa satunnaisesti kuulostamaan fiksulta. Ehkä.

Jotain muuta

Syksyn hyvä uutinen oli Tulen tyttärien pääseminen Kuvastaja-palkinnon lyhytlistalle. Se oli hyvä asia se, vaikka kyllähän tuota valehtelisin jos sanoisin, etteikö voittaminenkin olisi käynyt hetkellisesti toiveissa.

Atorox-kilvan lyhytlistalla taas oli Ruumiittomat-antologiasta löytyvä novelli Ruusunnuppuni, kaikkeni. Mutta siinä raukka ei kivunnut edes kärkikymmenikköön. Ilahduttavaa silti, eittämättä!

Ja jos mietitään tämän blogin vuotta 2015, niin pitää katsastaa hieman kaikkea luettuakin. Luulen, että vuoden parhaimmistoon ovat kuuluneet kesällä luetut fantasiasarjat sekä Hopeoitu vainaja -antologia. Näitä olen iljennyt suositella aina, kun suosittelua tarvitaan.

Siinä kai olennaisimmat. Pian vetäydyn puolittaiselle joululomalle. Vielä olisi taitettavaa, luettavaa ja kommentoitavaa jonossa. Ja ne hiivatin kirjoittamisopinnot, joita vältelläkseni naputtelin tätäkin…

spacer

Osia kokonaisuudessa

Huomasin viime yönä kirjoittavani kohtausta, jolla ei ole juuri mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Kirjoitin sitä vain, koska se liittyy aiempaan kohtaukseen, jolla silläkään ei ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Turhauttavaa. Inhoan omassa tekstissäni sitä, jos sekaan eksyy kohtauksia, jotka eivät tunnu liittyvän mihinkään. Ne vain ovat. Ne voivat olla kauniita, jopa kekseliäitä, mutta ne eivät tuo mitään uutta juoneen, hahmonkehitykseen tai mihinkään.

Kirjoittajana tuo tuntuu olevan minulle yksi olennaisimpia asioita. Kaiken seassa olevan pitää olla jollain tavoin perusteltavissa. Perustelu voi olla lukijan näkökulmasta varsin huomaamaton, mutta minun pitää itse tietää mikä kyseisten rivien olemassa olon oikeuttaa.

Tämä on tietenkin vain yksi tapa kirjoittaa. Toki teksti elää editointivaiheessa, mutta prosentuaalisesti karsin varsin vähän pois. Tiedän, että on paljon niitä, jotka kirjoittavat yhden ensimmäisen version ”silkkoa”, josta sitten karsitaan kaksi kolmasosaa ja editoidaan loput lukukelpoisiksi. En vain kykene sellaiseen. Olen lause-kerrallaan -kirjoittaja. Kaiken pitää lunastaa paikkansa kokonaisuudessa jo heti alussa, muuten se ahdistaa minua. Olen hidas ja työskennellessänikin pohtiva, en minä saa aikaiseksi satoja liuskoja, joista voisin kuvitella noin vain luopuvani.

Lukijana minussa on vähän samaa vikaa. Kiinnitän helposti huomiota yksityiskohtiin, joille on annettu tekstissä painoarvoa ja odotan, että niiden olemassa olon merkitys selviää jossain vaiheessa. Jos ei, turhaudun. Hieman näin kävi hiljan erään sinänsä ansiokkaan fantasiakirjan kanssa: alkupuolella oli valtavasti pohjustusta, joka ei sitten liittynytkään oikein mihinkään.

Mutta niin, nyt minun on vain päätettävä kumpi tässä vaiheessa raakatekstin kirjoittamista ahdistaa vähemmän: turhuus, vai se, että jos luovun kohtauksesta, on minun muutettava alkuakin. Tai ehkä on vain kehitettävä kiertotie ja löydettävä kohtaukselle oikeutus. Tšehov tuli ripustamaan pyssynsä seinälleni. Nyt kun vain tietäisin, ketä sillä kuuluu ampua.

spacer

Käsi-kirjoitus

Kässäri näyttää jokseenkin tältä:

Kirjoittaminen on opettanut minulle ihan muutaman vuoden aikana lukemattomia asioita. Etenkin sen, ettei parane sanoa tai ajatella ”mä en koskaan aio”. Ainakaan, mitä kirjoittamiseen tulee. Mä en koskaan aikonut kirjoittaa mitään romaanimittaista. Paitsi sitten kun kirjoitin. Nyt on kolmas menossa. Mä en koskaan aikonut kirjoittaa spefiä. Niin, tuota…

Enkä mä koskaan aikonut kirjoittaa käsin mitään satunnaisia lauseita pidempää. Mutta sitten tuli Sähkönsininen, joka ei enimmäkseen halua tulla kirjoitetuksi tietokoneella. Tokihan siirrän tekstin jossain vaiheessa koneelle, eka editointikierros hoituu siinä samassa. Ja sitten kirjoitan vähän lisää siihen päälle.

Vaan olen löytänyt jotain hämmentävää tyydyttävyyttä käsin kirjoittamisesta. Hidasta. Harakanvarpaista. Mutta omituisen tyydyttävää.

spacer

Sanastonvalintaongelmia

Kuten blogiani pidempään seurailleet tietävät, ihan ensimmäinen kirjoittamani kässäri oli chick lit -henkinen vaaleanpunainen seikkailu ihan reaalimaailmassa. Tai ainakin niin reaalimaailmassa, kuin mihin fiktiossa päästään. Kaikessa lienee osansa fantasiaa. Siinä tekstissä käytetty kieli ja sanastovalinnat valikoituivat lähinnä henkilöiden taustan ja osin murrealueen mukaan. Kieli ei tuottanut suuriakaan ongelmia siinä mielessä, että tekstissä esiintyneet ilmiöt olivat minulle tuttuja tai ainakin olemassa olevia, ja henkilöt elivät miljöössä ja yhteiskunnassa jonka hallitsin.

Ryhtyessäni kirjoittamaan Tulen tyttäriä törmäsin ongelmaan, joka oli minulle, kokemattomalle fantasiakirjoittajalle, aivan uusi: mitä sanoja voin käyttää juuri tässä yhteydessä? Se alkaa niinkin yksinkertaisista asioista kuin mittayksiköistä ja ajan mittaamisesta, mutta kirjoittaessa huomasi myös, kuinka paljon me käytämme ilmaisuja, jotka tulevat kristinuskon teksteistä tai ylipäätään pohjautuvat uskontoon. Varsinkin kiroileminen oli haastavaa. Joka hilskatin sanan kohdalla joutui miettimään, miten se suhtautuu ihmisten käsitykseen maailmasta. Varsinkin, kun hyvin tietoisesti pidin Tulen tyttärien maailman varsin sekulaarina. Vittu on aina yhtä tehokas, mutta kustannustoimittaja kommentoi niiden paljoutta tyyliin: ”Krhm, voisko näitä hieman vähentää?”. Keksi siinä sitten painokkaita kirosanoja, jotka kuulostavat sielunvihollisilta, mutta eivät tarkoita sitä. Että voihan kyrveke ja kurpaleen perskarva.

Mjaah, menipäs kiroamiseksi. Tämän uusimman, Sähkönsinisen kanssa olen taas uuden ongelman edessä. Päätin sitten hömelyyttäni kuljettaa tarinan miljööseen, jossa ei varsinaisesti eletä kesää tai talvea. Vaan vuodenkierto jakaantuu kuivaan ja sateiseen kauteen. Periaatteessa ihan todellisuutta tietyillä osin maapalloa, mutta. Aivan jatkuvasti saa olla läpsimässä itseään sormille, kun koettaa viitata johonkin sanalla kesä tai talvi. Talvitakki. Kymmenkesäinen. Kesäilta. Ei ei ei, jos ei ole kesää ilmiönä, niin ei sitä ole sanastossakaan.

Huokaus. Ei tule kesää nyt tästä.

[Alfons Mucha: Four Seasons. Wikimedia Commons]

spacer

Arkistojen aarteita ja koodiväripäätös

Päätin aloittaa FB-kirjailijasivulla(ni) Arkistojen aarteita -viikon. Eli nostan päivittäin yhden muinaisen blogitekstin ihmeteltäväksi. Joskus on hauska kurkkia, että mitä sitä on tullutkaan sanottua. Blogin selailun keskeltä löysin karmivan raapaleen ja sen ohesta muutaman rivin, joiden lukeminen sekä muistutti vahvasta tunnetilasta että hymyilytti. Tämä on aivan Tulen tyttärien kirjoitusprosessin alkuhetkiltä.

Jouduin tekemään viime yönä tapon. Se oli tappo, joka oli ollut jo alunperin olemassa, josta olin välillä päättänyt luopua, mutta jolla näköjään on sijansa tarinassa. Keveäksi suunniteltu seikkailu on saanut sävyjä, joita en aikonut sille antaa.

Tästäkin tulee näköjään kässäri. Nyt pitäisi vain keksiä tällekin koodiväri. Vaaleanpunainen on vaaleanpunainen, vihreä on varattu jo toisaalle… noh, ehkä se piakkoin selviää.

Neuvoni kirjoittajakollegoille: älkää tappako ketään yöllä. Se jää mieleen kummittelemaan, ja sitten tilannetta keventääkseen joutuu esiin ottamaan kumikanan ja kirjoittamaan raapaleen.

Neuvo toimii yhä.
Kässäri sai itsestäänselvän koodivärin: tulenpunaisen.
Ja nyt sitten tällä hetkellä tekeillä oleva kässäri sai yhtä itsestäänselvän värin sekin: sähkönsininen. Se on myös kovin helmenharmaa, platinanvalkoinen ja kimrööki, mutta sähkönsininen tuntuu oikealta. Hippunen terävyyttä ja välähdys kirkkautta.

Ensimmäinen tappo on jo tehty. Tämä ei ahdista niin kovaa. Ehkä siksi, että tein sen päiväsaikaan.
Ja etenkin siksi, että uhri oli kovin tympeä immeinen.

spacer