Archives

Anna Kaija – Kristallin lapset -sarja

Seikkailuni indie-fantasian maailmassa jatkuvat. Muutama aika sitten kirjoitin Inna Airolan Kaaren kertomuksesta, nyt on vuorossa aavistuksen verran perinteisempää fantasiaa.

Anna Kaijan käsittääkseni neliosaiseksi suunnitellusta sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt kolme ensimmäistä. Maan mahti vuonna 2015, Tulen tahto 2017 ja Veden vaisto nyt viime kesänä. Neljännen osan nimen oletan viittaavan tuuleen.

Nemurian maailmassa valtakunnat on jaettu ihmisten, dragonioiden, kissaihmismäisten félinien ja useammansorttisten haltioiden kesken. Maailmaa hallitsevat neljä voimakristallia, kullekin elementille omansa. Kristallien ympärille on muodostunut temppeleitä, joissa – valtakunnasta riippuen – papit tai papittaret tekevät parhaansa kristalliaan palvellakseen. Ihmisten valtakunnassa, Minolassa, oleva Maakristallin temppeli joutuu papittaria vastustavan hyökkäyksen kohteeksi ja kristalli tuhoutuu palasiksi huojuttaen myös luonnonjärjestystä. Papittaret kuolevat tai katoavat maan alle. Henkiin jääneiden joukosta valitaan nuori Momi ja hänen paras ystävänsä temppelineito Senna hankalalle matkalle kiertämään kolmen muun kristallin temppelit, jotta maakristalli saataisiin jälleen herätettyä henkiin. Nuoret naiset saavat matkalle seurakseen varsin kirjavan joukon: kaksi temppelin vartijaa ja pikkurikoksilla itsensä elättävän félinepariskunnan. Minolaan jääneistä papittarista kirja seuraa Sonjaa, jolla on kunnianhimoa ja vahva aikomus ratkaista ongelma omin keinoin.

Kristallin lapset -sarjan kannet

Kannet: Eveliina Kronqvist

On aina ilo huomata, kun kirjailija kehittyy julkaisujen myötä. Niinpä tätäkin sarjaa on parempi tarkastella kokonaisuutena. Ensimmäinen osa, Maan mahti ei vielä täysin vakuuttanut minua. Kirja tuntui hieman prologilta ja pohjustukselta, enkä aivan saanut hahmojen toiminnan motivaatioista otetta. Seuraavissa osissa kirjailija kuitenkin nostaa kierroksia tuntuvasti ja hahmotkin saavat lihaa luiden päälle. Varsinkin ensimmäisessä osassa hyvin etäiseksi jäänyt Sonja saa myöhemmin selkeän, melko ristiriitaisen roolin, ja nouseekin ehkä sarjan kiinnostavimmaksi hahmoksi. Hänen varalleen lienee varattu tulisia siirtoja päätösosaan. Odotan uteliaisuudella. Päähenkilöitä Momia ja Sennaa sen sijaan tekee mieli välillä lyödä rätillä naamaan. Puhukaa, naiset! Ja onhan seassa tietysti myös se henkilö, joka on kokoelma kaikkea, mikä vetoaa höpsöön fanityttöpuoleeni: kriitillinen lukija sulaa Sennaan rakastunutta vartija-Neraa seuratessaan…

Bref, takaisin asiaan. Kristallin lasten kokonaisuus on jatkuvajuonista matkustusfantasiaa. Anna Kaija tietää mihin tarina on suuntaamassa. Kerronta on melko kilttiä ja tavallaan myös melko helppoa. Aikuisille kirjoitettua, mutta sopii nuoremmillekin lukijoille. Tämä menisi mainiosti YA-fantasian lokeroon. Kirjat eivät kärsi möhköfanttiudesta ja käänteitäkin on tarpeeksi, jotta lukijan keskittyminen ei herpaannu. Varsinkin tähän kolmannen osan, Veden vaiston loppuun on ladattu enemmälti cliffhangereita. Matkan varrella kyseenalaistetaan sukupuolirooleja ja eri kulttuurit eroavat toisistaan ilahduttavan paljon myös ajattelutapojen osalta.

Kristallin lapset sopii luettavaksi vaivattoman perinteisen fantasian tarpeeseen ja on mainio esimerkki uuden ammattimaisemman omakustannekirjailijuuden aallosta.

Tutustu kirjoihin ja niiden ostopaikkoihin Anna Kaijan kotisivulla.

Anna Kaija: Maan mahti (2015), Tulen tahto (2017), Veden vaisto (2018)
Books on Demand

spacer

Inna Airola – Kaaren kertomus: Ensimmäinen osa

Ajoittain tartun indie-fantasiaan, jo ihan sen takia, että on kiinnostavaa nähdä mitä toteutetaan perinteisten kustannustahojen ulkopuolella. Omakustanne antaa mahdollisuuden ottaa riskejä ja tehdä omanlaistaan juttua – hyvässä ja pahassa. Parhaimmillaan indiekirjallisuus on huolella tehtyä ja toimitettua.
Kaaren kertomus kansi
Nyt e-kirjanlukijaan tarttui Inna Airolan esikoisteos Kaaren kertomus – Ensimmäinen osa, joka on trilogian aloitus. Vahvasti muinaisesta Suomesta sekä suomalaisista ja venäläisistä mytologioista inspiraationsa saaneeseen maailmaan sijoittuva tarina kertoo nimensä mukaisesti Kaare Vilgarrinpojasta, joka tulee syytetyksi seppä-isänsä kisällin, Herja Hildirin murhasta. Kaarekin ei saa kyläläisiä uskomaan syyttömyyteensä ja päättää paeta kylästä etsimään Herjan poikaa sekä selityksiä tapahtuneelle. Mukaan matkalle tarttuvat Kaaren sisarpuoli Ana ja tämän ystävä Raude.

“Minunkin äitini on kuollut ja isän kanssa en eronnut hyvissä väleissä”, Kaare nieleksi puukon terää puolihuolimattomasti sormissaan pyöritellen ja katsahti takan hehkun suuntaan. “Mutta minun äitini olikin hullu — hukuttautuikin tiettävästi omasta tahdostaan. Minä olen miettinyt monta kertaa, että ehkäpä minä vain kuvittelinkin kaiken. Että minä tapoin Herjan, enkä muista siitä mitään. Että olenkin oikeasti hullu, niin kuin äitini.” Kaare huomasi turhaumansa vellovan yli äyräiden ja itkun purkautuvan hervottomana, voimattomana tulvana silmäkulmista, eikä hän voinut tehdä mitään estääkseen.

Kirjaan tarttuessa ensimmäinen huomio oli sen kielen hyvin persoonallinen poljento. Tätä ainakin voi kutsua omaääniseksi. Kielen rytmi ja sanasto on saanut innoitustaan vanhasta suomesta, ja menee hetki, että siihen tottuu. Alkusivuilla mietin, että sitä olisi pitänyt lukea ääneen. Ajoittain pitkät polveilevat lauseet kävivät vaikeaselkoisiksi ja olisivat hyötyneet keventämisestä, mutta pääosin lukeminen oli miellyttävää vanhahtavassa sortissaan.

Tarinan osalta kirjan voi luokitella varsin perinteiseksi matkafantasiaksi. Oikeastaan lähinnä sillä poikkeuksella, että sankarin matkan tavoite jää yhä hieman hämäräksi, eikä lukija ole siitä sankaruudestakaan niin varma. Kaare nimittäin on kaikkea muuta kuin sankarillinen hahmo. Oikeastaan Kaare on protagonistiksi varsin uskalias valinta – hänessä ei ole juuri mitään pidettävää, säälikin on siinä ja siinä. Kaare on jänishousu vänkyjä, helposti kiukustuva ja suurimman osan aikaa vallan kiittämätön. Sellainen, jota olisi tehnyt mieli lyödä rätillä naamaan useamman kerran kirjan kuluessa. Toivoa voi, että hahmo hiukan kasvaa sarjan myötä. Tilaa riittää. Toisaalta tällaisen päähenkilön tapaaminen on virkistävää. Henkilökaartin osalta nitinäni koskee lähinnä sitä, että suosikkini tapettiin heti ensisivuilla. Kyllä, ärhäkät naissoturit ovat sattuneesta syystä heikko kohtani.

Ajoittain olisin kaivannut kirjaan hieman jämäkämpää tavoitetta. Nyt tarina välillä jumiutuu liiaksi metsään ja hidastuu matkan varrelle, eivätkä sen paremmin henkilöt kuin lukijakaan tiedä, minne oikeasti pyrkivät ja mitä tavoittelevat. Tai oikeastaan kaikilla muilla henkilöillä on jonkinlainen tavoite, mutta protagonisti-parka vain roikkuu mukana. Tästä huolimatta Kaaren kertomus on parhaimmillaan kekseliäs ja omaäänisesti kirjoitettu (taisin jo sen mainita, mutta kannattaa sanoa uudestaan) kirja lukijalle, joka pitää kylmältä tuoksuvasta ja muinaisesta Suomesta inspiroituneesta fantasiasta, jonka maailma on rakennettu huolella ja pohjatyöt tehden.

– – –

Inna Airola: Kaaren kertomus. Ensimmäinen osa
BoD, 2018

Lisätietoa ja ostopaikat kirjailijan kotisivuilla.

spacer

Victoria Aveyard – Punainen kuningatar

Punainen kuningatar avaa taas yhden uuden ja hämmentävän kehutun YA-dystopiasarjan. Tällä kertaa kyse on maailmasta, joka jakautuu kahteen ihmisten veren mukaan: punaveriseen rahvaaseen ja hopeaveriseen eliittiin. Hopeiset hallitsevat ja elävät leveästi, etenkin poikkeuksellisten voimiensa ansiosta. Punaisten palvelijoiden osana on ahtautua slummeihin ja, jos huonosti käy, päätyä sotaväkeen. Kirjan teemojen seasta löytää sotaa, valtapelejä ja terrorismia; sellaisena se on hyvin ajankohtainen.

Joka puolella on Järjestyksenvalvojia, joiden hopeanmustat univormut erottuvat helposti väkijoukosta. Tämä on Ensimmäinen Perjantai, eivätkä hekään malta odottaa esityksen alkamista. Heillä on pitkät kiväärit tai pistoolit, vaikka eivät niitä tarvitsekaan. Valvojat ovat hopeisia, eikä hopeisilla ole mitään pelättävää meidän punaisten taholta. Kaikki sen tietävät. Me emme ole tasavertaisia heidän kanssaan, vaikka ei sitä meistä huomaakaan. Ainoa ulkoinen tuntomerkki, josta meidät erottaa, on se, että hopeiset seisovat suorassa. Meidän selkämme ovat kumarassa uuvuttavan työn, turhan toivon ja pettymyksen painosta.

Aveyard_Punainen-kuningatar_kansiKirjan päähenkilö, 17-vuotias Mare on taskuvaras, jonka elämä mullistuu, kun vastarintaliike Purppurakaarti hyökkää hopeisia vastaan ja Mare jää tapahtumien keskelle. Kummemmin juonta spoilaamatta voi kertoa, että Mare löytää itsestään voimia, joiden piti kuulua ainoastaan hopeisille.

Punainen kuningatar on kirja, josta ei puutu vauhtia ja juonenkäänteitä, saati romantiikkaa tai petoksia. Sellaisena se on helposti lähestyttävä ja pitää yllättävän mukavasti otteessaan. Lukija ei pääse kyllästymään. Vauhti osaltaan koituu myös kirjan kohtaloksi: juuri mitään ei avata kovin perusteellisesti. Maailmanluonti ja etenkin henkilönrakennus jäävät useilta osin pintaraapaisuiksi. Muutamissa kohtauksissa jopa joutuu kysymään, miksi ne on tungettu sekaan, jos niillä ei ole kokonaisuudessa kummempaa merkitystä, eikä niihin malteta paneutua kunnolla. Eikä minua hirveämmin säälittänyt Maren kohtalo tai kiinnostanut kehen hän päättää ihastua tai olla ihastumatta. Joka tapauksessa tyttöraukka piti pelastaa milloin mistäkin.

Punaista kuningatarta vaivaa myös vahva jo-100-kertaa-luetun tuntu. Tunnetusti kirjallisuudessa on jo kaikki tehty, mutta silti hetkittäin huomasin miettiväni, onko tätä alun perin alettu kirjoittaa parodiana kaikista YA-dystopioista. Mikään ei ollut erityisen omaperäistä tai yllättävää, ei edes lopun pakollinen Suuri Käänne.

Kirjan takakannessa mainitaan tulossa olevasta elokuvasta. Ehkä Punainen kuningatar onkin pohjimmiltaan kirjoitettu kuvattavaksi, Aveyardilla on vahva elokuvakäsikirjoittajan tausta. Hyvään elokuvaan ei välttämättä tarvita loistavaa kirjaa. Saatan lukea jatkon silkasta uteliaisuudesta, jos se joskus tielleni osuu, mutta suorastaan kiire ei ole takaisin Maren seikkailujen pariin. Jussi Korhosen käännöstä sen sijaan kehaisen: eleettömän hyvää kieltä, joka kantaa tarinan mukavasti suomenkieliselle lukijalle.

Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow-sivustolla.

 
Victoria Aveyard &ndash Punainen kuningatar (Red Queen, 2015)
Aula&Co, 2016
Suomennos: Jussi Korhonen

spacer

Lukulistalle: 42 kotimaista spefiteosta naiskirjailijoilta

Törmäsin taannoin Twitterissä linkkiin, jonka takaa löytyi “must read” -lista sadasta naisten kirjoittamasta sf/f-romaanista. Mietin siinä ääneen, että tällainen pitäisi tehdä suomalaiskirjailijattaristakin, ainakin “vaaditut viiskyt”.

Luku kutistui lopulta neljäänkymmeneenkahteen. Koska tietenkin 42.

books free of rights

Listan ehdotukset olen saanut pääasiassa Twitterissä ja Facebookissa spefikirjallisuuden suurkuluttajilta. Listalla on spefiteoksia laidasta laitaan. Perinteisempää fantasiaa ja scifiä, suomikummaa, historiallisia tarinoita, lasten- ja nuortenkirjoja, nuorille aikuisille suunnattua paranormaalia romantiikkaa, uutta ja vanhaa. Listan pääpaino on 2000-luvulla, mutta mukana ovat esim. Memmoin arvat (1952), Sudenmorsian (1928), Mestaritontun seikkailut (1921) tai Ugudibuu (1975).

Listan teokset ovat kirjoja, jotka ovat paitsi hyvää kirjallisuutta, myös edustavat mainiosti genreään. Kukin kirjailija on mukana vain yhdellä teoksella, vaikka puolen tuotantoa olisi voinut mainita monilta kirjailijoilta: Sinisalo, Krohn, Leinonen, Holopainen… Kirjasarjoista on myös mainittu vain ensimmäinen osa, vaikka sarjat voidaan usein käsittää kokonaisuutena.

Ja, kuten tässä vaiheessa kuuluu sanoa, lista ei edes yritä olla täydellinen, eihän se voisikaan, kun kirjailijattaria ja laatuproosaa on huiman paljon. Se on vain yksi mahdollinen katsaus kotimaiseen naisten kirjoittamaan spekulatiiviseen kirjallisuuteen. Nämä teokset lukemalla saa varmasti käsityksen siitä, mitä suomalainen spekulatiivinen kirjallisuus voi moninais(e)uudessaan olla.

1. Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää
2. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
3. Aira Brink: Memmoin arvat
4. Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
5. Carita Forsgren: Auringon kehrä
6. Laura Gustafsson: Huorasatu
7. Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry -sarja)
8. Anu Holopainen: Welman tytöt (Syysmaa-sarja)
9. Päivi Honkapää: Viides tuuli (Tuulitrilogia)
10. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

11. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Sent i november)
12. Raita Jauhiainen: Allianssi.125: Hirunda, ensimmäinen kirja / Terra Unionia, ensimmäinen kirja (Allianssi.125-sarja)
13. Aino Kallas: Sudenmorsian
14. Lilian Kallio: Ugudibuu
15. Jenny Kangasvuo: Sudenveri
16. Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä
17. Siri Kolu: PI, Pelko ihmisessä / IP, Ihmisen puolella
18. Jenna Kostet: Lautturi
19. Leena Krohn: Tanairon
20. Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset (Routasisarukset-sarja)

21. Anne Leinonen: Valkeita lankoja
22. J.S. Meresmaa: Mifongin perintö (Mifonki-sarja)
23. Anni Nupponen: Kauheat lapset
24. Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt
25. Elina Pitkäkangas: Kuura (Kuura-sarja)
26. Tiina Raevaara: Korppinaiset
27. Elina Rouhiainen: Kesytön (Susiraja-sarja)
28. Annukka Salama: Käärmeenlumooja (Faunoidit-sarja)
29. Anne Salminen ja Tero Niemi: Nimbus ja tähdet
30. Salla Simukka: Jäljellä / Toisaalla

31. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
32. Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
33. Miina Supinen: Mantelimaa
34. Silja Susi: Routamieli
35. Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla (Fem knivar hade Andrej Krapl)
36. Vuokko Tolonen: Tampereen ilmasto
37. Maria Turtschaninoff: Maresi (Punaisen luostarin kronikat / Krönikor från Röda klostret)
38. Maarit Verronen: Pimeästä maasta
39. Seita Vuorela: Karikko
40. Mia Vänskä: Musta kuu
41. Taru ja Tarmo Väyrynen: Kuuman tuulen aika (Vuorileijonan varjo -sarja)
42. Helena Waris: Uniin piirretty polku (Pohjankontu-sarja)
– – –

Hmm. Listalla, jolla pitäisi olla 42 naisten kirjoittamaa spefiteosta, on itse asiassa 45 kirjaa ja sitä paitsi kaksi miestä. Kirjailija huijatkoon teidät luulemaan, ettei listassa ole mitään outoa… tai siis, outoja on.

spacer

Joe Abercombie – Vain puoliksi kuningas

Vain puoliksi kuningas on Joe Abercombien uuden Särkynyt meri -trilogian avausosa ja sellaisena varsin lupaava lukupaketti. Yksikätisenä syntynyt kuningasperheen kuopus Yarvi on aiottu papin uralle, sillä koko ikänsä hän on saanut kuulla olevansa vain puoliksi mies. Juuri hänen antaessaan pappislupaustaan hänen tulevaisuutensa mullistuu: hän saa kuulla isänsä ja isoveljensä tulleen tapetuiksi. Yarvi on siis tahtomattaan uusi kuningas ja vannoo kostavansa tappajille. Kuten olettaa sopii, mikään ei suju suunnitelmien mukaan.

Vain puoliksi kuningas - kansi

Kansi: David G. Stevenson / Mike Bryan

Romaani on hengeltään ehkä hiukkasen nuoremmille suunnattu kuin Abercombien edelliset kirjat. Yhdysvalloissa tätä markkinoidaan Young Adults -fantasiana. Mistään varsinaisesta nuortenkirjallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, Abercombien aikuisille suunnattuihin kirjoihin tutustuneet viihtynevät tämänkin parissa. Veri valuu, kerronta on letkeää, ja lukija huomaa helposti jatkavansa ”vielä yhden sivun” aamukolmelta. Abercombie taitaa lukijan koukuttamisen ja juonen pyöräyttelyn juuri niin kuin parhaissa fantasiaseikkailuissa saattaa.

”Hänhän on oikea paholainen”, Sumael murisi kiristellen leukalihaksiaan ja punniten samalla kirvestä kädessään.
”Kun ollaan helvetissä, vain paholainen osaa opastaa sieltä ulos”, Yarvi sanoi.

Vain puoliksi kuningas ei ehkä tuo mitään poikkeuksellisen uutta fantasiakirjallisuuteen. Se ammentaa totutuista kliseistä: valtakuntien juonitteluista, papistosta ja uljaista (mutta kärsineistä) sankareista; selkäänpuukotuksista, matkanteosta ja verisistä taistoista. Romaani on kuitenkin osoitus siitä, että laittamalla kaiken tämän samaan kulhoon ja sekoittamalla taitavasti, voi saada aikaiseksi erinomaisen sekoituksen. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, pituutta on juuri sopivasti, eikä henkilöitä ole lykätty liian mustavalkoisesti hyvä–paha-akselille. Etenkin päähenkilö Yarvi on miellyttävän samastuttava kaikessa epätäydellisyydessään, eikä sivuhenkilökavalkadia voi syyttää homogeenisyydestä. Kirja tuntuu läpikotaisin kokeneen ja osaavan kirjailijan teokselta, sellaisena ehkä jopa hiukan laskelmoivalta. Abercombie tietää, mitä on tekemässä.

Oikastaan ainoa harmi kirjassa on suomennos, joka on sinänsä ansiokas ja värikäs, mutta tuntui viimeistelemättömältä. Sekaan oli jäänyt omituisia epäsuomalaisia viittauksia ja muuta vastaavaa pikkusälää. Jos käännöskosmeettiset asiat sivuuttaa, Vain puoliksi kuningas on mainio avaus vauhdikkaan anteeksipyytelemättömän fantasiakirjallisuuden ystäville.

– – –
Joe Abercombie – Vain puoliksi kuningas
Suom. Mika Kivimäki
Jalava, 2016
397 s.

– – –
Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow.fi -sivustolla.

spacer

Syys ja Marraskesi saapuvat

…älkää huolestuko, sitten vasta kesän jälkeen. Mutta onpahan jo jotain vihjailtavaa, kun minäkin olen pitkästä aikaa saanut aikaan muutakin kuin romaanikässärien kanssa painimista.

Kansi Marraskesi

Kansi: J.S. Meresmaa

Lokakuussa ilmestyy Marraskesi. Olen aivan varma, että typoan ilmestymiskuukauden marraskuuksi jossain tiedotteessa. Se annettakoon hataralle päälleni anteeksi. Mutta lokakuussa se on tuleva. 11 novellia iholta ja ihon alta. Minä olen mukana tarinalla, joka flirttailee scifin kanssa. Eli loikka mukavuusalueen ulkopuolelle hämmentää minua itseänikin. Mutta kun satuin lukemaan artikkelin, jossa tekoihoa valmistettiin hämähäkin seittiin. Kaikki on hyvää varastettavaksi.

Lisäksi olen tökkinyt punakynälläni niin ollen syksyllä ilmestyvää kummakollegan Maija Haaviston Adeno-romaania, joka on jo paljon uskottavampaa scifiä ja pelien keskellä tulevaisuudenkuva, joka ei ehkä ole kovinkaan spekulatiivinen. Kaikkea jännittävää olen oppinut toimittaessa.

Odotan siis syksyä melkein yhtä innolla kuin nyt valon lisääntymistä ja silkkaa kesää.

spacer

Itsevalaisevaa tarinankerrontaa

Marko Hautala: Itsevalaisevat Tammi, 2008 kansi: Saku Heinänen

Marko Hautala: Itsevalaisevat
Tammi, 2008
kansi: Saku Heinänen

Luin Marko Hautalan Itsevalaisevat. Siitä ensin muutama sana.

Marko Hautalan nimi kipusi varsinaisesti tietoisuuteeni tässä joskus taannoin, kun erinäisissä nettiyhteyksissä kuiskailtiin Kuokkamummo, Kuokkamummo… Itsevalaisevat tarttui mukaani Kirjamessuilta, ja nyt sitten onnistuin jopa sen lukemaankin. Kirjassa on hirveästi hyvää: se on nopealukuinen eri genrejen välimaastoon sijoittuva romaani. Se on jännitystä, eikä sitten kuitenkaan. Kauhua vain osin, tosin niiltä osin… kauhua. Spekulatiivisyys on varsin spekulatiivista, sitä saattaa olla tai sitten ei.

Kieltä on arvioitu suuntaan ja toiseen. Minä viihdyin kielen ja kerronnan kanssa hirveän hyvin. Se oli jotenkin kotoisaa. Tunnistin seasta piirteitä, jotka toistuvat omassanikin, ehkä jopa maneeriksi saakka. Mutta kirjan lukeminen oli mukavaa kuin lämpimässä vedessä kelluminen.

Varsinaisesti kuitenkin se, mikä minut kirvoitti kirjoittamaan, oli tarina. Tai oikeastaan sen lopetus, jota ei ole. Kaikki langanpäät jäävät leijumaan ilmaan. Minä odotin jotain enemmän. Jotain solmimista, jotain mikä olisi selitetty. Saattaa olla, että olin huolimaton lukija; että ratkaisu tiettyihin asioihin oli tarjottu aiemmilla sivuilla, että minä vain olin ohittanut sen huomaamatta.

Tämä sai (taas kerran) pohtimaan itseäni lukijana ja kirjoittajana. Olen selkeiden tarinoiden ystävä. Alku, loppu, kuljeskelua siinä välissä. Minusta ei saa ihailijaa kovin monimutkaisilla viritelmillä. Useat sanovat, että kirjallisuus on sitä parempaa, mitä haastavampaa se on… siihen mielipiteeseen en voi yhtyä. Ei, tarinan ei pidä olla mitätön, päinvastoin. Se voi olla monipolvinen ja kekseliäs. Mutta jos kirjan ainoa tarkoitus on haastaa lukija, kieputtaa abstrakteja käsitteitä ja jättää lopulta kaikki tulkinnan varaan, niin se ei ole minun kirjani.

Tämän pohjalta sitten pähkäilin, eikö kirja saisi haastaa ollenkaan? Saa mutta niin, että päälimmäinen tunne ei ole turhautuminen. Minä esimerkiksi pidän kielestä, joka ei anna kaikkea ilmaiseksi. Muttei myöskään vaadi pohtimaan jokaista luettua lausetta. Kirjoittajana teen sitä mitä haluaisin lukea. Satunnainen hyppelehtiminen epämukavuusalueelle on kuitenkin antoisaa, joten ehkä joskus kirjoitan jotain aivan omituista. Vaikeaa. Nih, vapiskaa.

Itsevalaisevat ei ollut vaikea, ei edes hyppy epämukavuusalueelle, kunhan jätti vähän nälkäiseksi. Luen Hautalalta varmasti muutakin, niin miellyttävää oli kielessä kelluminen.

spacer

Iida Sammalisto – Tähtimosaiikki

[Arvio on ilmestynyt alunperin Risingshadow-sivustolla.]

Tähtimosaiikki on 20-vuotiaan Iida Sammaliston esikoisteos. Kirja on itsenäinen, lähtökohdiltaan hyvin perinteinen nuorille suunnattu fantasiatarina: on ennustus, uhkaava suuri paha, tahtomattaan sankariksi päätyvä sankari ja hänen uskollinen apurinsa.

Lupus kuuluu tähtien kansaan, joka tuntee maan – Ruskan – ihmiset ja olot lähinnä vain tähtimosaiikkiin kirjatuista opetuksista. Eräänä päivänä hän näkee ennustuksen, jonka mukaan suuri paha uhkaa taivasta ja taivuttaa Ruskan ihmiset ikeensä alle. Lupus lähtee etsimään vaeltajaa, kettunsa kanssa kulkevaa Sunaa, joka voisi voittaa pahuuden.

Kirja nostaa esiin teemoja valinnanvapaudesta ja toisaalta vastuusta, joka kulkee valintojen mukana. Kysymyksiä esitetään monelta kantilta. Mitä tehdään oman päätöksen myötä ja mikä taas on tullut ylhäältä määrättynä? Kuinka paljon kohtaloonsa voi vaikuttaa? Tähtimosaiikki on myös tarina pyyteettömästä rakkaudesta ja ystävyydestä, vaikka varsinaista romanssia sivuilla ei nähdäkään.

Tähtimosaiikki on nuortenkirja hyvässä ja pahassa. Kirja on jollakin tapaa hyvin sympaattinen. Se on paikoittain lähes runollinen ja aiheestaan huolimatta perusoptimistinen ja helppolukuinen. Lukijan on mukava seurata matkaa niin vuorille kuin Korppiruhtinaan tornillekin saakka. Väkivallalla ei herkutella, vaikka henkilökaartia ei aina helpolla päästetäkään. Toisaalta kirjan tarina on ennalta-arvattava ja maailma ja henkilökuvaus jäävät varsin mustavalkoisiksi. Paha kuvataan hyvin mustaksi ja hyvä enimmäkseen kirkkaan rohkeaksi, vaikka ratkaisuja lopussa ravistellaankin.

Kirjan kuitenkin lukee ilolla jo ihan miljöö- ja luontokuvauksen takia. Sammalistolla on huima sanavarasto ja herkkyyttä käyttää sitä. Sen luontevuus ilahduttaa kokeneempaakin lukijaa.

Aamun rauhaa ei rikkonut mikään. Hyttysten parvet häilyivät suonsilmäkkeiden yllä, kurjet astelivat ylväinä mättäillä ja katselivat hiljaisina matkalaisia, kun he kulkivat ohi. Taivas oli posliininsinistä lasia, suon yllä kuiskauksenkeveä usvahuntu. Suna kuunteli hiljaisuutta silmät loistaen. Oliko mitään kauniimpaa kuin kuulas syysaamu suolla?

Tähtimosaiikki on sujuvaa luettavaa, eikä edes yritä olla täydempi kuin on. Tarina mahtuu vaivattomasti kahteen ja puoleensataan sivuun. Kirjaa voisi siis suositella yläkouluikäiselle nuorelle, jolle kaikki fantasian peruskuvasto ei vielä ole umpituttua, samoin kuin innostukseksi kirjoittajanaluille, jotka kaipaavat jotain lisää luontokuvauksiinsa. Minä jään odottamaan, kirjoittaisiko Sammalisto vielä tulevaisuudessa jotain, joka ottaisi reippaamman irtioton perinteistä. Sanankäyttökyky nuorella kirjailijalla nimittäin on jo hallussa.

Sekin on muuten mainittava, että kirja on ilo silmälle. Kovakantinen suojapaperiton malli on kestävä ja kuva ihastuttava. Joululahjamateriaalia, sanoisin. Kun on niin pro-e-kirja kuin minä, niin pitää ihan erikseen mainita, kun painettu on saanut puolelleen…

Iisa Sammalisto: Tähtimosaiikki

Iida Sammalisto – Tähtimosaiikki
Otava, 2015
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

spacer