Archives

Joka aamu tähän aikaan

Hän saapui joka aamu 8h35.
Niin seinällä oleva kellotaulu kertoi. Punaisia numeroita. Tuntia merkitsevä h välissä. Jos hän saapui 8h40, tiesin, että hän napittaisi puseroaan uudestaan, kietoisi hiuksiaan kiinni. Oli herännyt liian myöhään.

Minä tein hänelle kahvia. Tuplaespresso ilman sokeria.

Hän vilkaisi minua otsatukkansa takaa ja hymähti kiitoksen. Vielä puolittain unessa. Painoi tiskille kaksi kolikkoa. Tasaraha. Joka aamu. Kääntyi sitten ja istui ovea lähimpänä olevaan pöytään, antoi poskisuukot ystävilleen. Vasemmalle, oikealle. Joi kahvinsa, kahdeksan minuuttia, ja kiirehti ovesta ulos. Hädin tuskin vilkaisten minua tiskin takana. Minä hymyilin selälle miltei haikeana. Joka aamu suunnittelin lähettäväni lentosuukon hänen selälleen. Suunnittelin.

En vieläkään ole päässyt kaikesta arkuudestani eroon.

Tulin Pariisiin naisen perässä. Se nainen käveli koroilla, pukeutui mustaan, tai jos oikein värikkääksi heittäytyi, harmaaseen. Väisti koirankakat jalkoihinsa katsomatta. Hymyili huulipunaansa naamioituneena. Minä hymyilin silloin kun hänkin. En olisi muuten osannut.
Tavallinen tarina. Nainen lähti, minä jäin. Pariisi halusi minun jäävän, oppivan tönimään metrossa, sietämään kummallista hajua. Pariisi halusi minun kirjoittavan hautausmaansa.

Minä kirjoitin.
Minä halusin.

Muitakin naisia, koroissa, hameissa, farkuissa. Alusvaatteisillaan asunnossani. Eräänä aamuna kahvilan ovesta ilmestyi hän.
Nyt minä tein hänelle kahvia. Joka aamu. Tuplaespresso ilman sokeria. En enää laittanut suklaanpalasta lautasen reunalle, ei hän sitä syönyt. Kahvikoneessa oli painetta, kromia, punaisia muoviosia. Olin jo oppinut tulemaan sen kanssa toimeen. Oman haikailuni kanssa en tullut. Joka aamu halusin ojentaa käteni lakatun tiskin yli, silittää poskea varoittamatta. Mutta en uskaltanut. Hän olisi purrut sormeni irti jos olisin uskaltanut koskea. Niin aikaisin aamulla. Minä vain keräsin kolikot tiskiltä polttelemaan kämmentäni.

Sinä aamuna kello oli jo 8h48. Hän ei ollut ilmestynyt vieläkään paikalle. Meinasin huolestua.
Hän saapui 8h55.
Pysähtyi tiskin eteen, veti otsatukkaansa sivuun ja huokaisi: ”Olen myöhässä. Pahasti myöhässä.”
Nyökkäsin ja otin kahvikupin esiin.
Hän pysäytti minut. ”Ei. Tee minulle kuumaa kaakaota, s’il te plait.”
”Kaakaota?”
”Niin. Olet sen minulle velkaa. Lähdit liian hiljaa. Huomenna herätät minut ennen kuin lähdet.”

 


 

Tapaninpäivän iloksi pöytälaatikon aarteita.

spacer