Archives

Vuosikatsaus

Olen joskus (usein) hyvin kuuluvasti sanonut, että inhoan lehtien ”tän vuoden parhaat kirjat” -listoja, jotka julkaistaan vuoden lopussa. Hitostako ne tietävät, kun joulukuuta on vielä jäljellä? Kaikkiko olette lukeneet, häh? Ja joka tapauksessa listoilla on aina ja samaa…

Mutta nyt syyllistyn samaan syntiin. Teen vuosikatsauksen, vaikka vuosi ei ole vielä aivan lopussa. Vuodenvaihteessa en aio vaivata tällä päätäni, ja nyt on tarve prokrastinoida.

Viime vuoden katsaukseni otsikoin sanoilla ”isoja onnistumisia ja epätoivon suota”. Vähän samaa se on ollut tänäkin vuonna.

Kirjoittamisesta

Kirjailijan vuotta on tietenkin leimannut yksi romantillinen romaani. Tulen tyttäriä ilmestyi loppuvuodesta 2014, joten iso osa palautteesta on tullut vasta tämän vuoden puolella. Ja voi mitä palautetta se on ollutkaan! Olen ollut suorastaan häkeltynyt siitä, kuinka hyviä arvioita ja kuinka laajaa blogihuomiota kirja on saanut. Vaikka kaikkia ei voikaan aina miellyttää… tai ylittää lehtiarviokynnystä. (Tai, Tähtivaeltajassa oli pieni arvio.)

Alkuvuodesta ajattelin työstäväni sitä yhä jokseenkin hypoteettista jatko-osaa Tulen tyttärille, mutta olin niin kurkkuani myöten täynnä koko maailmaa, että oli pakko ottaa muuta työn alle. Annoin itseni tarttua takaraivossa vaivanneeseen ideaan järvestä kadonneista kaloista. Kirjoittelin suunnitelmaa hiljakseen kasaan, kunnes Kirjastoapurahalautakunta hämmästyksekseni uskoi siihen, ja sen tuen avulla olen voinut keskittyä kirjoittamiseen jokseenkin rauhallisemmin mielin tämän syksyn aikana.

Sähkönsinisen suunnitelma on venynyt ja paukkunut moneen kertaan, ja käsikirjoituksen ensimmäisen version lopun kirjoittaminen oli melko konkreettisesti tuskaa. Lause. Kerrallaan. Mutta nyt on kasassa. Minulla on vahva tunne, että siitä puuttuu jotain olennaista. Jotain jota en vielä ole aivan oivaltanut. Mutta se oivallus on lähettyvillä, se hiipii luokseni yksittäisinä kuvina.

vuoret

Olen myös jälleen piirtänyt vuoria, version toisensa jälkeen.

Tämän joulukuun alun maanisemman kauden käytin hyväkseni myös editoidakseni vanhaa kässäriä, joka on roikkunut pöytälaatikossa useamman vuoden. Siihen liittyvä epävarmuus taas on aivan toisenlaista. Siinä ei ole paljoa oivallettavaa, mutta pelkään, että se tippuu jonkinlaiseen kohdeyleisötyhjiöön. Päättäkööt kustantajat.

Nyt olen sitten ollut melko lailla takki tyhjänä. Väittävät, että pitäisi tehdä seuraavaa, jottei jumiutuisi miettimään kustantajia, mutta minä olen istunut sohvalla ja siivonnut ja istunut sohvalla. Ei herranjesta kirjoittamista ennen ensi vuotta. Ainakaan muuta kuin kirjoittamisopintojen pakollisia.

Tosiaan, olen tekstieni kanssa jokseenkin samalla viivalla kuin ensiteoksensa julkaisusta haaveilevat: kustantajaa ei vielä ole. Kumpikaan ei sovi Osuuskumman linjaan (toinen on nuortenkirja, toinen realistinen), joten samassa kustantamokierteessä ollaan, taas.

Tapahtumista

Ulkosavolaisen kirjailijan elämää tahdittavat ne olennaisimmat tapahtumat. Minulle ne ovat tänä vuonna olleet kesäkuinen Archipelacon Maarianhaminassa ja lokakuiset Helsingin kirjamessut.

Archipelacon oli mukavaa vaihtelua Finnconille. Ahvenanmaalle ei nimittäin tule lähdettyä täältä kaukaa ilman hyvää syytä, vaikka olenkin jo pitkään halunnut roudata sinne koko perheen. Nyt oli tilaisuus. Paljon fandom-porukkaa kahdesta maasta ja kauempaakin, monta päivää pienissä tiloissa. Oikein onnistumisen avaimet siinä. Osallistuin minä pariin ohjelmaankin ja raportoin raadollisen totuuden bloggaripaneelin tapahtumista.

Kirjamessuilla minulla taas oli onni osaltani näyttää, että kirjan elinikä on pidempi kuin puoli vuotta. Olin ohjelmassa mukana mm. KirjaKallion lukiolaisten haastateltavana Tulen tyttärien osalta. Aika tarkalleen kirjan yksivuotissynttäreiden aikaan.

KirjaKallion lavalla.

KirjaKallion lavalla.

Vaan enpähän ollut lainkaan niin paniikissa osallistumisesta kuin viime vuonna. Muistan vieläkin kuinka käteni tärisivät, kun kirjoitin ensimmäisiä omistuksia uunituoreisiin Tulen tyttäriin. Nyt onnistuin jopa satunnaisesti kuulostamaan fiksulta. Ehkä.

Jotain muuta

Syksyn hyvä uutinen oli Tulen tyttärien pääseminen Kuvastaja-palkinnon lyhytlistalle. Se oli hyvä asia se, vaikka kyllähän tuota valehtelisin jos sanoisin, etteikö voittaminenkin olisi käynyt hetkellisesti toiveissa.

Atorox-kilvan lyhytlistalla taas oli Ruumiittomat-antologiasta löytyvä novelli Ruusunnuppuni, kaikkeni. Mutta siinä raukka ei kivunnut edes kärkikymmenikköön. Ilahduttavaa silti, eittämättä!

Ja jos mietitään tämän blogin vuotta 2015, niin pitää katsastaa hieman kaikkea luettuakin. Luulen, että vuoden parhaimmistoon ovat kuuluneet kesällä luetut fantasiasarjat sekä Hopeoitu vainaja -antologia. Näitä olen iljennyt suositella aina, kun suosittelua tarvitaan.

Siinä kai olennaisimmat. Pian vetäydyn puolittaiselle joululomalle. Vielä olisi taitettavaa, luettavaa ja kommentoitavaa jonossa. Ja ne hiivatin kirjoittamisopinnot, joita vältelläkseni naputtelin tätäkin…

spacer

Laulaa pääni sisältä

Olipas eilen erikoinen bongaus.

Päädyin kirjablogiarvioon Tulen tyttäristä. Varsin ilahduttavan arvion lisäksi Miisu P. oli liittänyt bloggauksensa loppuun Chisun Etsijät-kappaleen videon saatesanoin: ”Tämä kappale sattuu sopimaan aivan täydellisesti Naarniin ja Emmaan!”

Kuuntelin. Ensimmäisenä häkellys ja jokseenkin Niagaran-putoukset-reaktio. Sitten kuuntelin neljästi uudelleen. Sanat osuvat kohdalleen niin täysin, että joko olen kirjoittanut kirjan Chisun biisistä, tai sitten Chisu on tehnyt kappaleen minun kirjastani.

Piti ihan etsiä itsekin, Etsijät on vuoden 2009 levyltä. Jollakin mittareilla katsoen siis wanha, mutta minun suomalaisen nykymusiikin tuntemukseni on tukevasti jossain olemattoman ja vähäisen välimaastossa. Nyt kuuntelen uudestaan.

spacer

Kerro kerro Kuvastaja

Hihii, sunnuntain hyvät uutiset tulivat vahvistamaan huhut, joita jo lauantaina somessa liikkui.

Tulen tyttäriä on kuin onkin Kuvastaja-palkinnon tämänvuotisella lyhytlistalla! Suomen Tolkien-seura Kontu ry:n jakama palkinto annetaan vuosittain edellisvuoden parhaalle kotimaiselle fantasiakirjalle. Se jaetaan Helsingin kirjamessuilla, tällä kertaa perjantaina 23.10. klo 18.45. Onpahan syy mennä kurkkimaan palkintojenjakoa.

Kilpakumppanit nimittäin ovat niin kovia, ettei edes malta kunnolla jännittää. Kuvastajan soisin ihan kenelle tahansa.

Kuvastaja-palkinto 2015, lyhytlista:
Maria Carole: Tulen tyttäriä (Osuuskumma)
Jenna Kostet: Lautturi (Robustos)
Silja Susi: Routamieli (Torni kustantamo)
Maria Turtschaninoff: Maresi – Punaisen luostarin kronikoita (Tammi)
Helena Waris: Vuori (Otava)

spacer

Kokonainen maailma

Kirjailijat usein vakaasti päättävät olla möyhäämättä saamaansa palautetta sen kummemmin julkisesti. Erittäin hyvä periaate, säästää etenkin omia hermoja, ja onhan se niin, että kun teksti on maailmalla niin se on maailmalla. Sille ei enää voi mitään. Selittely jälkeenpäin tuntuu nimenomaan siltä: selittelyltä. Sen takia kirjailijat varsin harvoin osallistuvat mitenkään kirjastaan julkisesti käytävään puheeseen.

Nyt kuitenkin eräs piirre Tulen tyttärien arvioissa haastoi minut miettimään laajemmin sitä, mitä fantasiakirjallisuudelta oikeastaan odotetaan.

Nimittäin maailmanrakennus.

Otetaan alkuun pari lainausta kirjan maailmanrakennusta koskevista kommenteista. Ensin niitä ihastuneempia:

”En yleensä viehäty monimutkaisesti rakennelluista mielikuvitusmaailmoista, vaan pidän enemmän jonkinlaista reaalitodellisuutta – vaikka löyhästikin – taustanaan käyttävistä romaaneista, mutta Carolen luomassa maailmassa on helppo elää.”
Kulttuuri kukoistaa

”Tulen tyttäriä on kokonaisuutena toimiva ja ehjä. Kirjan maailmaa ei missään vaiheessa suuremmin selitellä lukijalle, vaan laajojen kuvailujen sijaan ympäristö tehdään eläväksi pienillä, osuvilla huomioilla ympäristöstä. Kaikki tässä toimii.”
Kirjojen keskellä

Ja sitten niitä vähemmän innostuneita:

”Maailma kaipaa monin paikoin lihottamista ja monista yksityiskohdista lukijan tekisi mieli tietää lisää. Keitä vastaan puolijumalien armeija taistelee? Mistä jumalat ovat tulleet ja keitä he oikeastaan ovat? Tapahtuuko jossain jotain suurempaa, jossa tämän kirjan henkilöhahmot ovat vain palapelin paloja?”
Risingshadow

”Olisin ollut kiinnostunut kuulemaan enemmän siitä yhteiskunnasta, jossa jumalat asuvat vuorilla ja heidän ja ihmisten yhteiset jälkeläiset elävät ihmisten keskuudessa tai omissa kylissää. Tuntui, ettei kirja käyttänyt kaikkea potentiaaliaan.”
Todella vaiheessa


Kirjaa lukemattomille kerrottakoon, että Tulen tyttärien maailma jää lähinnä vihjeiksi. Siitä paljastetaan vain sen verran kuin on ehdottomasti tarpeellista tarinan ymmärtämisen kannalta. Miksi? Unohdinko minä, että maailma on olemassa ja siitä pitäisi kertoa?

Maailman rajaus on hyvin tietoinen ratkaisu. Kerron siitä vain tarpeellisen, koska se ei ole millään tapaa pääosassa tarinassa. Minä halusin jättää sen taustalle, häivyttää pois häiritsemästä. Enhän minä edes lähtenyt kirjoittamaan fantasiaa kaikkine fantasian konventioineen, vaan viihdekirjaa. Romanttista viihdettä, joka on puettu fantasian nahkoihin. Seurasin kirjoittaessani ennemminkin romanttisen viihteen konventioita yrittäen vain välttää pahimmat fantasian sudenkuopat.

Minulle kävi kuin Paolo Bacigalupille:

– – I recently attended a reading where Paolo Bacigalupi was reading from his recent novel, The Drowned Cities, and someone in the audience asked him about the world – how much of it he had fleshed out, how much he knew of what was happening elsewhere. His response was that if it’s not on the page, he doesn’t know it. It doesn’t exist. – –
https://litreactor.com/columns/the-building-of-worlds

Ylipäätään tämän jälkeen olen jäänyt miettimään, millaista fantasian sitten pitäisi olla, jotta se luettaisiin oikeaksi fantasiaksi? Onko siinä pakko olla yksityiskohtaista maailmanrakennusta? Kirjoittavatko kirjailijat nykyään niin paljon kaikenlaista, mikä sijoitetaan markkinamiesten toimesta kumman ja reaalifantasian kaartiin siksi, että niissä ei ole pakko toteuttaa fantasialukijoiden oletettuja toiveita yksityiskohtaisesta tolkienlaisesta pitkäjänteisestä maailmanrakennuksesta?

Voiko fantasia olla hyvää, vaikka siinä ei olisi monimutkaista taustaa, sukuselvityksiä ja poikkeavaa maailmaa?

Mielipiteet tuntuvat vaihtelevan paljon paremmissakin piireissä:

Opinions on worldbuilding differ among writers, and tastes for worldbuilding vary among readers. Some on both sides of the page demand well thought out, detailed worlds with histories and maps and even languages. Others see this as ponderous and plodding and a detraction from the overall story. But generally, some form of worldbuilding is necessary. Whether it’s the magical world of Harry Potter or George R. R. Martin’s Westeros, most fantasy readers will demand some sense in their fantasy worlds. Readers, especially fantasy readers, expect secondary worlds to be well thought out, and they’ll have questions for you if you’ve overlooked something.
https://litreactor.com/columns/the-building-of-worlds

Yhtäältä fantasian oletetaan olevan nimenomaan ja olennaisesti maailmaansa kiinnittyvää:

And that’s the key for creating a realistic world for your story, creating the world as a whole. Our world, its physics, geography, environment, biology, and the human cultures and civilizations on it all connect in complex interdependent systems. You don’t have to detail every aspect of your world, nor does your world have to be totally feasible from a purely scientific standpoint. But if your world can reflect some of that complexity it will make your imaginary world more real to your reader.
http://www.elfwood.com/tutorial/c9416faa-ad87-5049-db0b-228d6f80c922/creating-fantasy-and-science-fiction-worlds

Joskus se on jopa äärimmäisen tarpeellista:

High fantasy of the George RR Martin kind hinges on world-building. When there really is a whole world to build, and not just a historical period or a particular country, world-building does not take a few paragraphs in a short story; it takes chapters. Add to that the anvil on which creative writing schools hammer their students now, show don’t tell, and these details take even longer to convey. A very fine example of this is Robin Hobb’s Farseer series. The plot is simple. It’s about a prophet who wants to change the world by bringing back dragons. But each book is more than 600 pages long, and it’s not pointless rambling allowed by an editor who simply wants to sell three books for £20 per hardback rather than one.
http://www.theguardian.com/books/booksblog/2015/may/20/fantasy-imaginary-worlds-george-r-r-martin-robin-hobb

Toisaalta esimerkiksi Chuck Wendig näkee asian enemmän minun laillani:

My opinion: you build a world to serve the story or stories you want to tell; you do not tell a story that is slave to the worldbuilding. Story comes first. Worldbuilding supports the story. Meaning, you must look at the components of the story you hope to tell: it’s got these characters, it’s about this idea, it makes a particular argument, and from there you start to see that the world can organically accommodate and reflect those things. Doing the opposite — leading with the worldbuilding — is what you’d do if you were writing a roleplaying game which has to tell all kinds of stories, not just yours.
http://terribleminds.com/ramble/2013/09/17/25-things-you-should-know-about-worldbuilding/

Kyllä, minulla on ajatukseni siitä, mitä taustalla tapahtuu ja kuka hallitsee ja ketä. Mutta se ei ole kirjan aihe, joten en sitten sen kummemmin aiheesta kertonut. Kerroin rakkaustarinan.

Niin, luin sitten aikani kuluksi noita Tulen tyttärien arvioita läpi ja tulin siihen tulokseen, että sitä varmaankin olisi pitänyt mainostaa ”fantasiana niille, jotka eivät lue fantasiaa”. Heistä kirja on löytänyt kiitollisen maaperän. Paljon nihkeämpää vastaanotto on ollut genrelukijoiden keskuudessa. Oletettavasti juuri odotushorisontin takia. Se on osin hämmentänyt… ja osin vakuuttanut minut siitä, että tein jotain juuri kuten halusin. Vaikka kirjan genrelle olisikin ehkä pitänyt antaa jokin toinen nimitys kuin ”fantasia”.

* * *
[Tämä on vanhasta blogista siirretty teksti. Alkuperäiseen tulleet kommentit voi nähdä siellä.]

[Kuva: British Library]

spacer

Arkistojen aarteita ja koodiväripäätös

Päätin aloittaa FB-kirjailijasivulla(ni) Arkistojen aarteita -viikon. Eli nostan päivittäin yhden muinaisen blogitekstin ihmeteltäväksi. Joskus on hauska kurkkia, että mitä sitä on tullutkaan sanottua. Blogin selailun keskeltä löysin karmivan raapaleen ja sen ohesta muutaman rivin, joiden lukeminen sekä muistutti vahvasta tunnetilasta että hymyilytti. Tämä on aivan Tulen tyttärien kirjoitusprosessin alkuhetkiltä.

Jouduin tekemään viime yönä tapon. Se oli tappo, joka oli ollut jo alunperin olemassa, josta olin välillä päättänyt luopua, mutta jolla näköjään on sijansa tarinassa. Keveäksi suunniteltu seikkailu on saanut sävyjä, joita en aikonut sille antaa.

Tästäkin tulee näköjään kässäri. Nyt pitäisi vain keksiä tällekin koodiväri. Vaaleanpunainen on vaaleanpunainen, vihreä on varattu jo toisaalle… noh, ehkä se piakkoin selviää.

Neuvoni kirjoittajakollegoille: älkää tappako ketään yöllä. Se jää mieleen kummittelemaan, ja sitten tilannetta keventääkseen joutuu esiin ottamaan kumikanan ja kirjoittamaan raapaleen.

Neuvo toimii yhä.
Kässäri sai itsestäänselvän koodivärin: tulenpunaisen.
Ja nyt sitten tällä hetkellä tekeillä oleva kässäri sai yhtä itsestäänselvän värin sekin: sähkönsininen. Se on myös kovin helmenharmaa, platinanvalkoinen ja kimrööki, mutta sähkönsininen tuntuu oikealta. Hippunen terävyyttä ja välähdys kirkkautta.

Ensimmäinen tappo on jo tehty. Tämä ei ahdista niin kovaa. Ehkä siksi, että tein sen päiväsaikaan.
Ja etenkin siksi, että uhri oli kovin tympeä immeinen.

spacer