Archives

Kirjailijoiden haluttomuudesta yhteiskunnalliseen keskusteluun

Jos tuohtuneista vastineista kirjallisuutta sivuaviin mielipidekirjoituksiin maksettaisiin hyvin, olisin pian rikas. Niitä on tullut harrastettua. En nytkään malta olla hiljaa.

Särö-lehti julkaisi netissä kääntäjä Stefan Mosterin tuoreen haastattelun/kolumnin (kumpi tuo sitten onkaan). Jos teksti ei ole tuttu, suosittelen lukemaan sen ensin Särö-lehden sivuilta. Näkövammaisille kerron, että kyseessä on valitettavasti kuva, tekstimuodossa haastattelua ei taida olla tarjolla vielä.

Olen joistakin Mosterin mielipiteistä samaa mieltä. Kirjallisuutta koskeva journalismi voisi olla haastavampaa ja monipuolisempaa, muutakin kuin sitä naistenlehtijulkisuutta. Olen myös nirso ja usein tyytymätön lukemani kotimaisen kirjallisuuden kieleen tai kerrontaan. En tiedä, onko kyseessä kustannustoimituksen laiskuus, oikoluvun puute vai ainoastaan näkökulmaerot. Todennäköisesti hieman näitä kaikkia.

Kuitenkin haastattelussa/kolumnissa mennään tämän jälkeen sujuvasti metsään väittämällä rivien väleissä, että kirjailijana olo on ihan liian helppoa, eikä yhteiskunnallista kannanottoa ole kirjallisuudessa juuri lainkaan. Nähdäkseni Moster tekee tässä kaksi perustavanlaatuista virhettä.

Ensinnäkin hän niputtaa kaiken kotimaisen kirjallisuuden yhdeksi homogeeniseksi entiteetiksi. Kun lukee Mosterin kommentteja vuodelta 2006 (10 vuoden takaa!) kaunokirjallisuuden Finlandia-tyrkyistä, voi todeta, että hänen diskurssinsa ei ole juuri muuttunut. Hänen näkemyksensä on se valitettavan yleinen: vain aikuisille suunnattu realistisehko romaanikirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, jolla on jotain sanottavaa.

Tämä näkökanta jättää sivuun suuren osan kirjavasta kotimaisesta tarjonnasta: esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja genrekirjallisuuden. En nyt edes puutu runouteen, esseisiin ja muuhun ei-proosaan. Jos tarkastellaan vaikka vain viime vuodenkin lanu-tarjontaa, niin siellä kirjoitetaan samansukupuolisten rakkaustarinoita, transhenkilöitä, maahanmuuttajia… Siellä kerrotaan asioista, jotka ovat nuorille – niille tulevaisuuden päättäjille – tänään tärkeitä. Siellä rakennetaan toivoa ja parempaa maailmaa. Mikä on yhteiskunnallista kantaaottavuutta, jos ei se?

Mitä taas tulee spekulatiiviseen kirjallisuuteen – esim. scifiin ja fantasiaan – niin yhteiskunnan rakenteiden perkaaminen ja kritisointi on ollut aina suorastaan sen raison d’être. Spekulatiivisuus on toiminut keinona kiertää sensuuria ja etäännyttää lukijaa, jotta asian ylipäätään voisi sanoa. Mutta jos olettaa, että kaikki pitää kertoa suoraan ja realistisella otteella, niin saattaa jäädä siihen käsitykseen, että spefi on puuhastelua keijujen kanssa. Siitäkin huolimatta, että meillä on runsaasti kertojia, joilla on painavaa sanottavaa nykypäivän menosta: Emmi Itäranta, Leena Krohn, Johanna Sinisalo, Risto Isomäki, Kari Välimäki… vain muutamia ensinnä mieleen tulleita mainitakseni. Myös dekkarigenressä yhteiskunnallisuus ja synkätkin tulevaisuuden visiot istuvat tiukassa. Mikä motiivi kaikkien näiden tekijöiden sivuuttamisella on?

Toinen Mosterin virhe on horjuva passiiviargumentointi. Minulla ei itse asiassa ole aavistustakaan, onko ”passiiviargumentointi” sana, mutta käytän sitä silti. Sillä tarkoitan esim. maahanmuuttokeskustelusta kipeän tuttua tapaa rakentaa argumentti yksittäistapauksen pohjalle, tehdä siitä yleistys ja laittaa se passiivimuotoon.

Teoksen menetelmien ja sanoman merkityksen kyseenalaistaminen otetaan henkilökohtaisena loukkauksena, eikä mahdollisuutena syventää ja monipuolistaa näkökulmaa ilmiöihin, joista kirjailija kirjoittaa – ja puhuu.

Mihin edellä olevalla lauseella viitataan? Kuka on loukkaantunut? Ilmeisesti joku tai jotkut, koska tällaista Moster väittää, mutta mitään konkreettista esimerkkiä sanotulle ei ole. On turhan helppoa tehdä passiivimuotoinen yleistys jostain niinkin kirjavasta joukosta kuin kirjailijat, ja olettaa, että kaikki käyttäytyvät samalla tavalla. Argumentointi on siis samaa sorttia kuin usein maahanmuutto-ongelmien kanssa.

Mitä tulee koko kolumnin/haastattelun viimeiseen lauseeseen, niin se taisi olla se, joka sai aamukahvikuppini läikkymään ylitse:

Suomessa kirjailijat väistävät ajankohtaisia ilmiöitä. He haluavat, että heidät nähdään, mutta he eivät halua, että heidät nähdään yhteiskunnallisina ajattelijoina.

Anteeksi nyt, mutta tuo on täyttä sontaa. Minua ei yhteiskunnallinen vaikuttaminen kirjoilla kummemmin kiinnosta, mutta kollegoistani useilla on/olisi halua ja kompetenssia ottaa kantaa aika pirun moniin aiheisiin, jos heiltä kysyttäisiin. He ottavatkin. Eivät ehkä niin, että se aina ja joka kerta kuuluisi Stefan Mosterin korviin saakka. Minä suosittelen vaikkapa haastattelusarjaa (Särö-lehti hoi, ottakaa nyt koppi, kun aloitittekin!) jossa kysyttäisiin jotain aivan muuta kuin vaatekaapin sisältöä, matkavinkkejä tai ruokareseptejä, tai edes viimeisen kirjan synnyttämistuskia. Järjestäkää kirjallisia tapahtumia, jotka pohjautuvat teosten yhteiskunnalliselle sisällölle. Pitkään on vaadittu, että vähemmistöille pitää antaa ääni. Antakaa siis ääni myös kirjailijoille sen sijaan, että valitatte etteivät he halua sanoa. Saatatte yllättyä.

Ja kun jotain sanotaan, tulkaa kuuntelemaan. Vaikkapa viime syksyn Helsingin Kirjamessujen Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin -paneelin yleisössä olisi ollut aivan varmasti tilaa vielä yhdelle, joka olisi sisältöä raportoinut laajemminkin tiedotusvälineisiin.

Myös kommentti kirjailijan asemasta Suomessa on kummallinen. Helposti kolumnistiksi? Niin, ja kun siitä sitten vielä maksettaisiinkin. Apurahoin hemmoteltuja? Suomessa tuotetaan valtavasti kirjallisuutta ilman laajempia apurahoja. Harva täyspäiväiseksi kirjailijaksi heittäytyvä edes kuvittelee elävänsä vuodesta toiseen pelkillä apurahoilla. Useimmille sen ”täyspäiväinen kirjailijuus” -termin takana on journalismia, opettamista, niitä helppoja kolumneja, esiintymisiä, tilaustöitä. Tuloa tipoittain. Helppoa elämää, tosiaan. Myös vertaaminen Saksaan ontuu. Luulisi olevan selvää, etteivät markkinat tai kirjailijan tulorakenne ole lainkaan samat. Potentiaalisia lukijoita on se 20 kertaa enemmän. Kirjamyynnillä saattaa jopa elää, toisin kuin Suomessa. Voi kysyä, kenen suhteellisuudentaju tässä huojuu? Ilmeisesti henkilöityvä julkisuus hämärtää myös alan ihmisten käsitystä arjesta.

Loppukevennys vielä. ”Suomi on ainoa maa, jossa kirjailija pääsee naistenlehden kanteen tai iltapäivälehtien lööppeihin.”
Niin, täällä Ranskassa ne bestselleristit päätyvät metrisiksi julisteiksi asemille tai bussien kylkeen.

Kiitän myös annetusta maantiedontunnista. Ruotsi siis on nykyään osa Suomea:

Kuvassa Camilla Läckberg.

Kuvassa Camilla Läckberg.

spacer

Kirjailijaelämän laitaseuduilta

Pohdin pitkään, miten tämän otsikoisi, mutta otsikoidaan nyt näin. Blogissa on ollut elämisen sietämätöntä hiljaisuutta. Muutto. Oikeiden ihmisten palkkatyö, joka yhtäkkiä ahmii kitaansa 40 tuntia viikostani. Odottamista, tottumista, opettelua, väsymystä. Marraskuut ovat rankkoja täällä etelämpänäkin.

Olen enemmän ajatellut kirjoittamista (lievän syyllisyyden sävyttämänä) kuin kirjoittanut. Tai edes lukenut.

Kävin minä pikaisesti Helsingissä kirjamessuilla. Se oli hyvä katko arkeen se. Kirjamessut sinänsä eivät ole olennaisin osa matkaa vaan se, että yhtäkkiä siinä on liuta kollegoja, vanhoja ja uusia ystäviä ja tuttavia. Vähän liian pitkälle yöhön venyviä keskusteluja keittiönpöydän ääressä, teekupillisia, viinilasillisia… Ja lukijoita, joiden tapaaminen lämmittää kummasti vielä näin kaksi vuotta esikoisteoksen ilmestymisen jälkeenkin.

kirjamessuselfie

Myös näytteilleasuttajien loungen upottavat nojatuolit lämmittävät messusunnuntain väsymyksen keskellä…

Kaksi vuotta. Tulen tyttärien ilmestymisestä on todellakin jo niin kauan. Olen oppinut kirjallisuusmaailmasta paljon näiden vuosien aikana. Olen yrittänyt kaksi vuotta kirjoittaa blogiini siitä, miltä maailma näyttää pienkustantajan kirjailijana. Blogin uumenissa nimittäin lojuu luonnos, jota aloittelin silloin kaksi vuotta sitten, kun Morren kanssa puhuimme noin kolmelle kuulijalle messuilla pienkustantajan kirjailijuudesta.

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, kuinka erilaisena kirjailijan elämä näyttäytyisikään, jos esikoiseni olisi ilmestynyt jonkun Suuren Kustantajan A-listalta. Minua ei kirjailijana aja eteenpäin pelkästään halu julkaista, hinnalla millä hyvänsä. Haluan, että tarinaa luetaan. Totta kai ajattelin kirjani ansaitsevan näkyvyyttä. Mahdollisimman paljon. Se on hyvä kirja. Välillä käy mielessä, että miksi edes vaivaudun kirjoittamaan, jos kirjan kuitenkin lukee vain muutama henkilö? Pienkustantajan kirjailijalle arvio valtakunnallisessa päivälehdessä on suunnilleen yhtä todennäköinen kuin lottovoitto. Etenkin kun puhutaan romanttisesta fantasiasta. Arvio, tai edes maininta. Yksi rivi.

Suuren Kustantajan kirjailijan on helppo sanoa, että kirjallisuuspalkinnoilla tai naistenlehtijulkisuudella ei ole mitään merkitystä myyntiin tai työhön ylipäätään. Tai jos on, niin se korkeintaan koetaan negatiivisena. Happamia ovat pihlajanmarjat. Helposti voin kuvitella, että ison naistenlehden juttu olisi ollut merkittävä myynnillisesti, kun kirjan painos on muutama sata hassua kappaletta… Siinä jokainen myyty tuntuu.

Kirjailijuudessa menestymistä ja näkyvyyttä ei takaa pelkästään se, että kirjoittaa hyvin. Ei se, että on ahkera ja yrittää tuoda itseään ja tekemisiään esille. Ei välttämättä edes se Suuri Kustantaja. Näkyvyyden saaminen on isoilta osin tuuria; muun väittäminen menee samaan sorttiin kuin valkoisen heteromiehen syrjintäkärsimykset. Olet tavannut jonkun, joka tuntee jonkun, jonka kohdalla tähdet menevät kohdilleen. Omilla tekemisillä asiaan voi vaikuttaa vain hyvin rajallisesti.

Mutta mitäpä tässä valittamaan. Esikoisellani on kustantaja, joka on kiinnostunut minusta ja kirjastani. Kustantaja, joka on tehnyt sen eteen kaiken, mitä pienillä resursseilla pystyy. Kustantaja, joka on jaksanut pitää sitä esillä nämä kaksi vuotta. Painos (ja ne muutamat Kuvastaja-ehdokkuuden myötä otetut lisäkappaleet) myytiin loppuun tämän vuoden kirjamessuilla. Meillä ei makuloida. Kaksi vuotta on huiman pitkä aika nykyisessä kvartaalikirjataloudessa.

Anneli Kanto
kirjoitti juuri eilen blogissaan kirjailijuuden epätoivosta ja toivottomuudesta.

Olen monesti ja monessa paikassa jankuttanut, että palkinnon pitää tulla kirjoittamisesta itsestään, ei sen ulkopuolelta. Moni kertoo kirjoittavansa, koska se on itselle tapa olla olemassa, ilmaista syvintä itseään tai yksinkertaisesti pakottava tarve. Tai Juha Siroa siteeraten: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä muuten ei kykene löytämään.” Kyllä, juuri noin.
 
Kun etsin kirjoittamiseni syytä, löydän ylläolevien lisäksi ainakin tämän: yritän aikaansaada ajattelua, omaa ja muiden. Kommunikaatio on tärkeää. Kun sitä ei tunnu kehittyvän, turhautuminen alkaa vallata alaa.
 
Ehkä tämä menee ohi. Ehkä ei. Kirjailijuus vaatii sitkoa.

Työskentelyäni tämän keskeneräisen trilogian kanssa on koristanut epätoivo monella tapaa. Ensimmäinen osa ei ollut helppo. Toinen tuntuu olevan vielä vaikeampi. Takaraivossa hakkaa harha siitä, kuinka ”kaikki muut” julkaisevat joka vuosi. Minulla ei toistaiseksi ole antaa mitään varmoja hienoja uutisia, ehkä joskus myöhemmin. Jopa kirjojen sisältöä leimaa epätoivo, vaikka tiedänkin, että valo on siellä jossain, pohjalla, lopussa. Ei tässä tragediaa olla kirjoittamassa. Ei missään tapauksessa vaaleanpunaista romantiikkaakaan. Nimesin teokset ”sähkönsinisiksi”, vaikka jokin mustan tai harmaan sävy olisi ollut ehkä oikeampi.

Sitkoa on tarvittu. Ja kärsivällisyyttä. Paljon kärsivällisyyttä.

En tiedä mikä on urani portaiden seuraava askelma, ylös, alas vai sivulle. Suljetun vai avoimen oven eteen.
Sen ainakin tiedän, että kovin korkealta en putoa. Ylhäällä on vielä toistaiseksi enemmän tilaa.

spacer

Toisen kirjan kynnys

Usein sanotaan, että toinen kirja on se vaikein. Esikoista saatetaan raapustella hiljakseen vuosikausia, ilman kummempaa sisäistä tai ulkoista painetta. Sen kanssa onnistutaan – tai sitten ei, ja otetaan uusiksi. Toisen kirjan kanssa paineena on jo se, mitä ensimmäinen mahdollisesti kantaa mukanaan. Useilla paineena on myös kasvanut tietoisuus omasta kirjoittamisesta: mitä enemmän kehittyy, sitä kriittisemmäksi tulee myös itseään kohtaan.

Muistelisinkin lukeneeni, että huima määrä esikoiskirjailijoista jää esikoiskirjailijoiksi. Puolet? Kolmannes? Suuri luku kuitenkin.

Lainattakoon tähän väliin Riku Korhosen viisautta muutaman vuoden takaa:

Tarkoitan koko sitä tiedostettujen ja tiedostamattomien lainalaisuuksien monimutkaista sekasotkua, jota kirjalliseen maailmaan astuessaan alkaa haluamattaankin itseensä iskostaa. Siihen ensi kertaa tutustuessani ainakin minä olen ailahdellut toiveikkuudesta kyynisyyteen, piittaamattomuudesta pakenemisen haluun, viheliäisestä inhosta iloon. Nyt toista kirjaa vaivihkaa valmistellessani tunnen kuuluvani niihin, jotka uskovat jotenkuten sen maailman liepeillä selviävänsä. Silti huomaan aika ajoin haikailevani takaisin menetettyä harrastajakirjoittajan viattomuuttani. Kaiketi hivenen surumielinen totuus on, ettei neitsyyttään voi menettää särkemättä jotain itsestään, ja tämähän sivumennen sanoen pätee myös poikuuteen, vaikkei sitä aina ääneen myönnetäkään.

(Sivumennen sanoen, Riku Korhonen on sittemmin julkaissut neljäkin varsin tunnustettua romaania.)

Olen tässä Tulen tyttärien ilmestymisen jälkeen lyönyt varpaita säännöllisin väliajoin toisen kirjan kynnykseen. Kauhean vaikea yrittää kirjoittaa mitään älykästä, kun tietää, että sen pitäisi olla julkaisukelpoista. Olen kuopassa, jossa tietoa ja itsekritiikkiä on liikaa, mutta silkkaa kokemusta ja rutiinia vielä liian vähän.

Sitten kummastelen ajatuksiani. Ei nyt työn alla oleva kässäri ole mikään ”toinen kirja”. Se on neljäs kirjoittamani täysmittainen romaanikäsikirjoitus. Neljäs. Siihen nähden, että ihkaensimmäisen kirjoitin puolivahingossa joskus talvella 2011-2012, tätä voisi pitää ihan kohtuullisena tuotteliaisuutena, vaikka vasta yksi on kansien väliin päätynyt.

Olen ollut kässärin kanssa siinä vaiheessa, jossa kaikki mahdollinen tuntuu huonolta. Surffaan aallonharjalta niiden pohjalle: yhtenä hetkenä kerron innoissani tarinaa, josta haluan saada kaiken selville. Toisena hetkenä olen varma, ettei kukaan halua lukea sitä. Vain minua kiinnostaa. (Muotoilin tämän toisaalla sanoin: ”Tekisi mieli mennä komeroon itkemään, kun en osaa.”) Paitsi että minuahan juuri pitääkin kiinnostaa. Ylös, alas ja taas ylös. Kustantajien sähköpostihylsyt (nro kolmosesta) kirpaisevat, mikäli mahdollista, vielä enemmän kuin esikoista tyrkyttäessä. Minunhan pitäisi osata. Olen osannut kerran, miksi en kelpaa enää?

Eilen tuijotin 40 000 sanan rajapyykin ylittänyttä kässäriä. Istuin takamukselleni, vedin kirjoituskynsikkäät käteen (täällä on viileää, ranteita vihloo muuten) ja koetin kirjoittaa. Muutaman sanan. Muutaman lauseen. Sata sanaa, kaksisataa. Sitten tökkäsi. Olen saanut kirjoittamiseen tiettyä arkirutiinia ja osaan jopa pakottaa itseni kirjoittamaan, huvitti tai ei. Mutta eilen tökkäsi.

Hengitin syvään ja päätin ottaa selvää, mikä kässärissä on niin huonoa. Luin läpi mitä on tullut sanottua. Aamuyhteen saakka. Ei se nyt niin susihuono olekaan. Siinä on ongelmansa, mutta taidan lakaista ne piiloon maton alle. Ryömikööt sieltä esiin kunhan kässärin eka versio on valmis. Nyt en rupea tappelemaan yhdenkään demonin kanssa. Ihan tarpeeksi on kiukuttelevia romaanihenkilöitä taltutettavana tulevilla sivuilla.

Jos ei hypähtely kevätlampaan tapaan onnistu, niin ryömitään sitten sen toisen neljännen kirjan kynnyksen yli. Olkoon huono. Se on vasta käsikirjoitus. Ja siinä on kurpaleita. Voiko olla täysin onneton, jos maailmassa on kurpaleita?

Writer's Mental Map

[Kuva: Anne Emond, bongasin täältä.]

spacer

Murheellisten joululaulujen maa

Vuosia sitten kirjoitin onnettomien joululaulujen maasta. Ihan alkuperäinen postaus ei näytä enää olevan intterwebsissä, mutta löysin hieman tuoreemman.

Tänään olen siivoillut ja kuunnellut Jouluradiota. Jep, yhtä masentavaa on kuin ennenkin.

Kah, vain hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä. Ylimmän juhlan aikana laps’ hankeen hukkuu unhoittuu. Vaan, kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon, kuka yksin näin kylmässä on? Pieni lapsonen vain, joka näin kiiruhtain jälleen kynttilän haudalle tuo, sillä maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.

Ei ole lintulaudan varpunenkaan lintu tästä maasta, vaan tulee taivahasta.
Mut ylhäällä orressa vielä on vain se häkki mi sulkee mun sirkuttajain, ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi, murheita muistaa ken vois laulajan! Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin, laps’ sivuun vain jos jää.

Soi huurteessa helinä huilun, niin kirkas on tähtinen yö. Hän kulkenut on yli kuilun, maa taivaalle kättä nyt lyö. Kerran loppuun satu joulun saa, suru silmiäni sumentaapi. Kerran silmäin täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet.

Kiittäkäämme Herraa, kera joulukyyneleen. Sill’ vaikka pikkuveljen puurolautanen tyhjä on, niin ehkä isän jouluksi kotiin saamme. Taas äiti askareissaan leipoo pipareitaan. Vaik’ on poissa kummatkin. Kas ihana on sielujen toiviotie, kun ristillä rinnalla ryövärin nukkuu uhri puhtahin.

Nyt köyhän niinkuin rikkaan luo suloinen joulus tuo!

Ehkä melkein ankeinta on huomata, että sinänsä duurivoittoiset joululaulutkin ovat täynnä protestanttista ankeutta. Kiltit lapset saavat lahjakseen tähtien valoa, hymyä jaloa, lämmintä hymyä. (En hirveästi riemastuisi jos olisin keskimääräinen suomalaislapsi.) Tai sitten Hark the herald angels sing, on poikalapsi syntynyt, hän kuolemallaan pelastaa meidät kristityt. Voi herranjestas, ette ny vielä sitä kuolemaa puhkuisi, ensin voisi riemuita.

Taidan siirtyä instrumentaaliversioihin joululauluista. Tulkoon toivo kansoille maan.

spacer

(Mies)kirjailijan olenNaisimmat työvälineet

Päämediamme näytti taas hiljan, että Suomessa on ainoastaan alkuliitekirjailijoita. Lanu-kirjailijoita, aikuisten kirjailijoita, mieskirjailijoita, naiskirjailijoita.

Suvi Ahola kyseli Hesarin kolumnissaan (tai mikä tuo pätkä onkaan), miksi miehet eivät kirjoita lapsille ja nuorille. Väitteensä hän perustaa kolmeen huomioon: Nuorisokirjailijoiden yhdistyksen riveissä on vain viidennes miehiä, Finlandia Junior -palkinnon ehdokaslistalla ei ollut yhtään miestä… ja koska pojat eivät lue, sen täytyy johtua siitä, että miehet eivät kirjoita pojille.

Huokaus. Magdalena Hai tiivisti kolumnin nostamat fiilikset hyvin yhteen lauseeseen: Kas näin ammattitaito typistetään genitaaleiksi.

Naisethan eivät osaa kirjoittaa pojille. Kaikki kirjavinkkarit ja kirjastoihmiset tietävät, että lukeminen on sukupuolittunutta. Tytöt (naiset) lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, pojat (miehet) lähinnä miesten kirjoittamaa. Tätä ominaisuutta ei tietääkseni ole merkitty geeneihin, vaan jonnekin yhteiskunnan rakenteiden tasolle. Aiheesta voisi puhua pitkältikin, mutta perkele, tyrkyttäkää pojille kaikenlaista kirjallisuutta! Pojille(kin) tekee ihan hyvää huomata, että ihmisyys on kirjavaa ja kiinnostavaa sukupuolesta riippumatta. Ja että naiskirjailijat osaavat kirjoittaa vaikka mitä.

…tai oikeammin, että kirjailijat osaavat kirjoittaa vaikka mitä. Ihan ilman etuliitteitä.

Koko keskustelusta tuli elävästi mieleeni tämä internetissä kulkenut kuva tyttöjen ja poikien leluista:
o-BOYS-GIRLS-TOYS-900

Se sai miettimään, oletetaanko jossain oikeasti, että kirjailijoissa on suuri joukko jonkinlaisia genitaalikirjailijoita? Sellaisia, jotka näppäimistöä naputtelevat sukupuolielimillään. Se kyllä toisaalta selittäisi melko paljon: miesten on eittämättä helpompi naputella ulokkeellaan. Se antaisi myös ihan uuden ulottuvuuden vagina dentatan käsitteelle.

Joka tapauksessa, edellä oleva inspiroi minua tekemään huoneentaulun, jonka voi ripustaa vaikka Hesarin toimituksen seinälle tai ylipäätään paikkoihin, joissa iskee vastustamaton halu määritellä kirjailijoita ensisijaisesti heidän sukupuolensa perusteella.

kirjailijantyovalineet

(Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.)

Ja mitä tulee Aholan alkuperäiseen väitteeseen, niin en voi olla ihmettelemättä, tekikö hän hiukkaakaan taustatyötä ennen rykäisyään? Tietääkseni Finlandia-ehdokaslista ei ole mikään kattava otos kaikesta Suomessa julkaistusta hienosta kirjallisuudesta. Se on vain kuusi (6) kirjaa, jotka on jollain kriteereillä valittu kisaan osallistuvien joukosta. Eikä se laajempi osallistujajoukkokaan vielä edusta kaikkea Suomessa julkaistua. Kyllä harmittaisi olla tänä vuonna lasten- tai nuortenkirjan julkaissut mies, koska ilmeisesti ei ole ollenkaan olemassa, jos ei pääse F-listalle.

Tai jos nyt F-lista jonkinlaiseksi referenssiksi työnteon ja julkaisujen laajuudesta otetaan, niin ei tarvitse katsoa kuin viime vuoden Finlandia Junior -ehdokkaita: Ulf Stark, Saku Heinänen, Ville Tietäväinen, Iiro Küttner, Jyri Paretskoi… Mutta kun vuoden takaisten muistelu on turhan hankalaa.

Kyllä, lanu-kirjailijoissa on vähemmän miehiä kuin naisia. Niin on tapana käydä aloilla, joiden arvostus ei ole ihan kohdallaan ja palkat matalia. Vielä matalampia kuin kirjailijoilla noin keskimäärin. Mutta eihän se herranjesta tarkoita, etteivät miehet kirjoittaisi lapsille ja nuorille ollenkaan. Tai että sukupuoli olisi lanu-kirjallisuudessa laadun tae. Tällainen väite tarkoittaa vain sitä, ettei ole viitsitty miettiä kahteen kertaan ennen tekstin julkaisua.

spacer

Lintu vai kala?

Minulla on identiteettiongelma. Se on varmaan ollut jonkinasteisena olemassa jo pitkään, mutta vasta hiljan siitä on tullut lievän ahdistuksen aihe. En ollenkaan tiedä, mihin sijoitun kirjallisuusihmisten keskellä. Tai maailmassa ylipäätään.

Olen aina kuvitellut itseni suhteellisen fiksuksi ihmiseksi (kyllä, tiedän, että yli 50% ihmisistä ajattelee olevansa keskimääräistä fiksumpia). Olen aina lukenut kirjoja, olen aina osannut kirjoittaa, ainakin jotakin.

Sitten minut heitetään oikeiden aikuisten sivistyneiden keskelle. Lukemaan kirjallisuuskritiikkiä. Lukemaan älyllistä kirjallisuuskeskustelua ja pohdintaa, joka lyö minut kerta toisensa jälkeen ällikällä. ”Kuinka tuo osaakaan sanoa asian noin?” Lukemaan kirjoja, joista päällimmäiseksi jää häkellys siitä, kuinka lopputulokseen on saatettu tulla. ”Mä en koskaan pystyisi johonkin tällaiseen.” Lukemaan oman kirjoittamisen reflektointia, jossa kaiken muun hienon lisäksi käytetään luontevasti sanastoa, joka omassa päässäni hiippailee siellä jossain passiivisen rajamailla.

Tähän kaikkeen päädyin tällä viikolla siksi, että lueskelin muutaman kuukauden takaisia kirjabloggauksia lukuromaaneista, siitä kuinka ne eroavat viihderomaaneista* tai korkeakirjallisuudesta. Huomasin joutuvani tunnustamaan itselleni, että jos minulle nimetään korkeakirjallinen romaani, en ole lukenut sitä. En saa niistä juuri mitään irti, sillä joko
a) kyllästyn tai
b) tunnen itseni tyhmäksi.
Etenkin jälkimmäinen on vallan tympeä tunne. Harva ihminen suorastaan nauttii siitä, että tuntee itsensä tyhmäksi. Minä en ole edes oppinut käyttämään sitä sellaisena naisellisena selviytymiskeinona. ”Oi raavas mies, tule ja pelasta tyhmä blondi!”

Mutta silti. Jo blogissani olevista kirja-arvioista paistaa kauas, etten kykene erityisen analyyttiseen lukemiseen. Minulla ei ole siihen välineitä, eikä oikeastaan kiinnostustakaan. Tai jos analysoin, huomaan analysoivani tekstiä kirjoittajan näkökulmasta, en siitä, mihin osaava kirjallisuuskriitikko ryhtyisi. ”Tässä on liikaa raskaita johtolauseita.” ”Tässä on liian vähän sitä tai tätä.” ”Tää on liian takapainoinen.” ”Tuon kohdan olisi voinut kirjoittaa selkeämmin.”

Sama heijastuu muuallekin elämään. En ole koskaan kokenut itseäni duunariksi, minulla on aina ollut tavoitteena korkea-asteen koulutus ja siisti sisätyö. Mutta. Olen kuitenkin ensiharhailujen jälkeen valinnut opintoni varsin konkreettisilta aloilta. Tykkään siitä, että näen kädenjälkeni jossain muodossa. Minulla on ollut hetkeni kirjallisuusanalyysin parissa, enkä tajunnut siitä mitään. Etenkään kun sitä opetettiin ranskaksi…

Ehkä se oli kädenjäljen tarve, joka ajoi minut kirjoittamaan. Ei sisäinen pakko, ei tavoite luoda jotain kuolematonta, ei myöskään yritys jäsentää maailmaa. Minun maailmani on vallan asiallisesti jäsentynyt, vaikken siitä kirjoittaisikaan. Sisäisestä pakosta kielii korkeintaan halu kirjoittaa tiettyjä tilanteita itsestä ulos ja muistiin, muttei sekään ole jatkuvaa. Kirjoittaminen lähtee halusta tehdä jotain, mitä kuvittelen osaavani. Niitä asioita ei ole suurta liutaa, erisorttiset lahjakkuudet ovat vähissä tässä ruumiissa.

Ja sitten minut heitetään sinne jonnekin, missä kirjoittamisen sijaan pitäisi olla älykäs. Kyllä, minä haluan keskustella kirjallisuudesta. Ei, en halua, en sittenkään, en halua näyttää, kuinka tyhmä olenkaan. Ihan kuin vain huijaisin koko ajan. En oikeasti osaa, vain näyttelen osaavani. Missä vaiheessa osaamisen näytteleminen muuttuu oikeaksi osaamiseksi?

Sielustani taistelevat maatiaissavolainen, joka vain haluaisi olla lohnottaa** ja lukea juonivetoisia romaaneja koska lukemisen kuuluu olla kivaa eikä opettavaa, ja se sisäinen älykkö, joka puhuu sujuvaa ranskaa, koettaa lukea Parnassoa ja turhautuu kun ei kykene siihen, mihin ehdottomasti haluaisi kyetä. Koska niin pitää. Eikä kumpikaan, maatiaissavolainen tai sisäinen älykkö tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran.

Fish I

Kuva: KayVeeDee | Deviantart.com | CC by-nd 3.0


* Niin, tämä on keskustelu, jota en silloin keväällä halunnut omassa blogissani käydä, sillä se saa minut vain vihaiseksi. Viihderomaani- / lukuromaani- / korkeakirjallisuuskeskusteluun liittyy oikeastaan poikkeuksetta tympeää arvottamista jollakin tasolla, joka johtaa siihen, että kirjaa ei kohdata yksilönä vaan lajinsa edustajana. …ja sitten kuitenkin kirjaa pitäisi lukea lajinsa edustajana. Äh.

**Tai prokrastinoida kirjoittamalla omasta navastaan, kun pitäisi taistella kasaan kässärin kaksi (2!) viimeistä lukua ja ne potkivat vastaan kaikin voimin.

spacer