"Elle a deux passions : moutons et dormir." - Ulkosavolainen blogi Ranskasta

Tähän maahan on parin viimeisen kuukauden aikana levinnyt uusi asukas. Bongaan yhä useammin miniläppäreitä. Tiedättehän, armaat lukijani, niitä semmoisia 11-12 tuuman näytöllä varustettuja, ultrakeveitä ja pieniä kannettavia tietokoneita.

Olen hämmästellyt niiden suosiota, joka tosin pitkälti selittynee myös keveämmällä hinnalla. Miniläppärin voi saada parilla-kolmellasadalla eurolla. Mutta voiko sellaisella olla oikeasti mukava työskennellä, saati surffata netissä? Useiden mallien näytön resoluutio ei riitä näyttämään nettisivuja koko laajuudessaan, ja näppäimistö tuntuu kovin pieneltä jopa tällaiselle keskikokoiselle naisen kädelle. Mikä taas on ehdottomasti positiivista on se, että muutamissa malleissa on käyttöjärjestelmänä vakiona Linux. Milloin saadaan suuren yleisön käyttöön normaalikokoisia kannettavia Linuxilla..?

Miniläppäreiden suosiota miettiessäni olen pohtinut myös omaa suhdettani elektroniikkaan.

Olen tällä hetkellä vähän "ajastani jäljessä", enkä tiedä onko se tietoinen valinta. Mahtaako kyseessä olla jonkinlainen vastareaktio sille, että kaikki kommunikaatioelektroniikka* pitäisi uusia niin nopeasti, vai olenko yksinkertainen vähärahainen ja nuuka?

Todennäköisesti etenkin jälkimmäistä. Kirjoitan tätä(kin) pian kuusi vuotta vanhalla tietokoneella, joka on ennemminkin raahattava kuin kannettava. Mutta eipä siinä mitään, harvoin minä tätä mukanani kuljetan. Kuusi vuotta on kannettavalle pitkä ikä, mutta minulla on käynyt tuuri: laitteen kanssa ei ole juuri mitään ongelmia, ja Xubuntu käyttöjärjestelmänä on tarpeeksi kevyt wanhukselle. Haaveilen tasaisin väliajoin uudesta tietokoneesta, mutta toistaiseksi minulta ei ole missään vaiheessa irronnut tuhatta euroa moisen hankintaan. Enkä todellakaan viitsi ostaa halvinta mahdollista mallia; haluan, että tuleva laitteenikin ainakin teoriassa voisi elää sen kuusi vuotta.

Puhelimeni ei ole yhtä vanha kuin tietokone, mutta sekin on jotain mallia "mustavalkoinen näyttö, ei kameraa saati musiikkisoitinta". Digikamera on ainakin yhtä vanha kuin puhelin, ja jos jokin laitteeni joutuu eläkkeelle lähiaikoina, se on todennäköisesti juuri kamera.

Päivitän materiaalini "sitten joskus", mutta toistaiseksi en jaksa millään ymmärtää jatkuvaa intoa uuden hankintaan. Miksi pitäisi saada uutta, jos vanhakin kerran toimii? Tuoko uudempi laite poikkeuksetta niin suuria etuja, että niillä voidaan selittää (rahan) kuluttaminen? Kannattaisiko ihmisten ajatella elektroniikka hankkiessaan samalla tavalla kuin laadukkaita vaatteita hankkiessaan: jos kerralla panostaa vähän enemmän ja käsittelee ja hoitaa tuotetta kunnolla, se saattaa kestää vuosikausia... vaikkei olisikaan enää ihan pintamuotia.

(Olenpas minä nyt niin muka-radikaali...)