"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Olen ollut tehokas: käynyt juoksemassa ja tuijottanut minuuttitolkulla tiskipöydällä lojuvia tiskejä. Mennyt päiväunille ja tuijottanut uudestaan tiskipöydällä olevia tiskejä. Tehnyt uunikalaa ja tuijottanut tiskipöydällä olevia tiskejä.

Ja lopulta tiskannut.

Nyt on sitten hyvä kirjoittaa työhakemuksia sormet verillä. Tällä kertaa kyseessä ei ole edes kielikuva. Meillä niittäin seinät on paaklattu semmoisella karkealla aineella, joka on ihan sievää, mutta... karkeaa. Ja minä kun koko ajan kolauttelen itseäni johonkin. Myös käsiäni seiniin. Normaalitilanteesa saisin pienen mustelman, näiden seinien kanssa raavin rystyset verille.

Työnhaku on muutenkin melekoista vuoristorataa.

Yksi asia mitä en tajua, on se, että ei osata soittaa vaikka luvataan. Toki, voisinhan minäkin soittaa, ja välillä soitankin, mutta silti. Jumalavita, jos kerran ollaan rekrytoimassa, ja vielä otetaan ihminen haastatteluun, niin kyllä pitäisi olla rotia soittaa perään silloinkin kun ei palkata. Tai jos puhelimeen tarttuminen on pelottavaa, niin sitten lähetetään joku geneerinen sähköposti, mutta ilmoitetaan kun ollaan luvattu. Milloinkahan taannoin etenin haastatteluissa toiselle kierrokselle, haastattelija sanoi jotta "soittelen ensi viikolla päätöksestä", ja vieläkään en tiedä katosiko yritys mustaan aukkoon vai palkattiinko se toinen.

Huonosti kasvatettua.

Mut hei, on mulla iloitsemisen aiheitakin.
Normandian omena, Pomme, lahjoitti minulle prenikan!

Kiitän syvään kumartaen ja lahjoitan etiäpäin Janninalle ja Johannalle. "Lovely" kuvaa oikein oivasti, joten vassokuu.