Ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi

Kaksi vuotta sitten, joulun alla kirjoitin onnettomien joululaulujen maasta. Tänä vuonna toistan itseäni, sillä edistystä ei selkeästikään ole tapahtunut.

Jouluradio on kiva keksintö, mutta miksi ihmeessä joululaulut ovat niin surkeita? Mitä uudempia, sen surkeampia. Enkä nyt puhu laulujen laadusta, vaikka siitäkin ehkä voisi olla montaa mieltä, mutta sisällöstä. Joulun pitäisi olla riemujuhla, enkelit soittavat torvia pilven laidalla ja tontut tanssivat kuusen ympärillä! Itsenäisyyspäiväkin on yhtä paatosta ja sodan muistelua, luulisi sen jälkeen kaipaavan kepeyttä ja iloa. Mutta ei, surkeutta surkeuden jälkeen:

Kah, vain hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä. Ylimmän juhlan aikana laps' hankeen hukkuu unhoittuu. Vaan, kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon, kuka yksin näin kylmässä on? Pieni lapsonen vain, joka näin kiiruhtain jälleen kynttilän haudalle tuo, sillä maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.

Ei ole lintulaudan varpunenkaan lintu tästä maasta, vaan tulee taivahasta.
Mut ylhäällä orressa vielä on vain se häkki mi sulkee mun sirkuttajain, ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi, murheita muistaa ken vois laulajan! Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin, laps' sivuun vain jos jää.

Soi huurteessa helinä huilun, niin kirkas on tähtinen yö. Hän kulkenut on yli kuilun, maa taivaalle kättä nyt lyö. Kerran loppuun satu joulun saa, suru silmiäni sumentaapi. Kerran silmäin täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet.

Kiittäkäämme Herraa, kera joulukyyneleen. Sill' vaikka pikkuveljen puurolautanen tyhjä on, niin ehkä isän jouluksi kotiin saamme. Taas äiti askareissaan leipoo pipareitaan. Vaik' on poissa kummatkin. Kas ihana on sielujen toiviotie, kun ristillä rinnalla ryövärin nukkuu uhri puhtahin.

Nyt köyhän niinkuin rikkaan luo suloinen joulus tuo!