"Elle a deux passions : moutons et dormir." - Ulkosavolainen blogi Ranskasta

Ihan alkuun linkkaan blogitekstin, jolle hörötin eilen pitkän aikaa. Käykää katsomassa Euroopan mauttominta kämppää. Meidän superkitch kukkateepannu sopisi tuonne oivallisesti...

Noin muuten, Fifi kirjoitti pari päivää sitten siitä, kuinka vanha possu ei enää opi uusia temppuja. Kommenttilaatikossa, ja noin muutenkin, keskustelu siirtyi Ranskan nimikäytäntöihin.

Minulla on taas nimiahdistus. En ole ikinä ollut sataprosenttisen sujut etunimeni kanssa; Minttu kuulostaa siltä kuin kyseessä olisi pieni koira tai pieni tyttö. Aloin kuitenkin tottua kohtalooni... siihen saakka kunnes tulin Ranskaan. Minttu nyt vain on ranskalaisille täy-sin mah-do-ton lausua. Aloitetaan vaikka siitä, että kaksoiskonsonantit nyt eivät vain millään istu täkäläiseen suuhun. Siihen kun yhdistetään vielä 'n' edelle, niin soppa on valmis. Olen huomannut alkavani painottamaan itsekin omaa nimeäni väärin, kun täällä ei kukaan oikeassa muodossa onnistu.

Suosikki-inhotukseni on kuitenkin se versio, jossa nimen loppu lausutaan ranskalaisittain: 'u' nimittäin täällä lausutaan 'y'nä, joten minusta tulee [minty]. Hrrrrrrrrrr. Moisen erheen korjaan joka ikinen kerta, ystävällisesti mutta vakaasti.

Entäs sitten se kirjoitusasu? Kun kaksoiskonsonantteja ei ole, toinen 't' putoaa takuuvarmasti pois. 'Mintu' on niin yleinen, etten enää jaksa taistella vastaan. 'Minttou' taas hyökkää kimppuun silloin, kun kirjoitetaan foneettisesti. Mielenkiintoisin näkemäni oli kuitenkin yhtenä vuonna koulun opiskelijarekisterissä: 'Mirthu'. Mistä ne sen ärrän sinne sai?

On minulle sanottu, että voisin vallan hyvin käyttää toista nimeäni, joka on varsin yleinen ja kansainvälinen tapaus. Niin, mutta ongelma on siinä, ettei minua ole koskaan kutsuttu mitenkään muuten kuin Mintuksi. Kun 26 vuotta on kuuden kirjaimen yhdistelmän identiteettiinsä liittänyt, ei siitä eroon pääseminen ole itsestäänselvyys, vaikka välillä ahdistaakin. Eikä minulla ole lempinimiä, ja minkä tästä nyt voisi vääntääkään? Mimi? Jooei, valitettavasti "perheessä" on jo yksi Mimi, eli se on varattu.

Sukunimi on karvan verran helpompi lausua, mitä nyt siinäkin kaksois-a muuntuu yhdeksi. Mutta ei se venhettä kaada. Kirjoittaminen onkin sitten paljon haasteellisempaa: "Hei missä ne oli sun nimessä ne kaksi a:ta? Entä yksi vai kaksi ällää?" Olenkin vakaasti päättänyt, että jos tästä joskus naimisiin eksytään, otan ainakin arkikäyttöön miehekkeen sukunimen.* Ihan vain saadakseni aikaan uusia sekaannuksia: tuon yhden sukunimi kun on paljon yleisempi naisen etunimenä. :D

Noh, kaikkeen tottuu, hirsipuuhunkin, mutta kieltämättä pikkuisen turhauttavat nämä tilanteet joissa joutuu tutustumaan kiljoonaan uuteen ihmiseen. Jokainen kysyy kolme kertaa "Mmmikähä?"

Jos ottaisi Stazzyn kolmanneksi etunimeksi. Kai sitä erikoisempiakin löytyy väestörekisteristä ja sitten voisin väittää että se on diminutiivi Anastasiasta. Tai sitten rupeaisi anglosaksiksi ja tiputtaisi lopputavun poijes. 'Mint' olisi aika hauska. Tai sitten ottaisi vain raakasti taiteilijanimen. Sähköpostiosoitteestanikin tuttu 'Menthe Forêt' olisi oivallinen suora käännös.

Ei ole helppoa olla eksoottinen, ei.

* Ranskassa naimisiin mennessään puolisot säilyttävät kukin oman sukunimensä. Arjessa on kuitenkin lupa käyttää toisen puolison sukunimeä; vaimo voi käyttää miehen nimeä omansa tilalla ja mies vaimon nimeä omansa kanssa yhdysnimenä. (Hurraa tasa-arvo!) Henkilöpapereita ei kuitenkaan ole pakko uusia, ja jos/kun ne uusii, naisella lukee nimen kohdalla Alexandra Omanimi, épouse Miehennimi. Kaikissa papereissakin tentataan aina "käyttönimeä" ja "tyttönimeä".

[Alkup. kuva: Cjc4454, tällä lisenssillä.]