"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Nizzan aamupäivä oli viileä, mutta sentään harmaa.
Ihastuttava ilma satunnaiselle käveleskelylle siis. Suomalaisenkin piti varata usemapi kerros puseroa ja kaulahuivi. Nizza on muuten hassu versio kaupungin suomalaiseksi nimeksi, zetojen kanssa. Paremmin suuhun ja suomalaiseen ääntämiseen sopisi kaupungin alkuperäinen provensaalinkielinen nimi, Nissa.

Meri on järven rannalla kasvaneelle samalla kovin tuttu ja samalla ihan uusi ja aina jännittävä. Nizzan kivisen rannan kiehtovin piirre ei kuitenkaan välity valokuvista. Se on nimittäin ääni. Ääni joka syntyy, kun aalto rannalta poispäin vetäytyessään pyörittää pikkukiviä mukanaan. Kerta toisensa jälkeen. Kesäaikaan rantavedessä makaaminen, korvat vedenpinnan alla (ja naama mieluummin pinnan päällä) on parasta rentoutusta mitä voi keksiä.

Leikin Gickr:in kanssa.

Kaupungin kuuluisa rantapromenadi, Promenade des Anglais (englantilaisten promenadi) ei sinänsä ole lempipaikkojani kaupungissa. En ole poikkeuksellisen ihastunut myöskään Cannesin vastaavaan, hieman ylellisempään La Croisette'een. Liiallinen turistihehkutus vie innon ja jatkuva liikenne yhdellä kaupungin pääväyliksi muodostuneista bulevardeista häiritsee myös. Mutta meri on.

Ja taidetta. Meren rannalle on aseteltu kopioita kyseistä kohdista maalatuista taideteoksista, pitkin koko rannikkoa. Antibesista löytyy Picassoa, Nizzasta muunmuassa 1800-luvun romantiikkaa ja tietysti tämä Jean Klissakin Nice au mois d'août (Nizza elokuussa). Sitä samaa tuo on nytkin kuin melkein 30 vuotta sitten. Täpötäyttä rantaa ja yläosattomia naisia... Elokuussa. Ei marraskuussa.

Harmaudesta huomimatta merenrannan valo oli upea. Meri hehkui harmaan ja puuterinsinisen sävyissä ja horisontissa pilvien lomasta pilkotti raamatunkuvallisia auringonsäteitä. Se aamujen puuterinsävyinen valo on jotain, mitä ei pohjoisessa näe juuri koskaan. Ihastelin kyseistä valoa meren yllä jo kesällä, kun aamuisin palailin hotellin yövuorosta ja koukkasin kotiin pikkukaupunkimme rantakadun kautta.

Päivän kuriositeetti vanhan kaupungin kapeilla kaduilla, paikallispoliisi... öö... tuollaisella tasapainolaudalla, miksiköhän noitakin kutsutaan.

Vanha kaupunki on oikein viehättävä paikka. Sen sydän, Cours Saleya -niminen aukio on päiväsaikaan täynnä tuoksuja ja torimyyjiä, jotka illan laskeutuessa antavat tilaa ravintoloiden terasseille. Näin talven alla lämpölampullisille sellaisille. Vanhassa kaupungissa asumisessa olisi varmaan hohtonsa, mutta veikkaisin, että kyllästys jatkuvaan, ympärivuotiseen kaduilla vellovaan turistimassaan iskisi aika äkkiä.

Viikonloppuna, toivoakseni, on sitten luvassa ensimmäinen osa sarjasta "Ranskan kummallisuuksia".

PS: Käykää vilkaisemassa Lumpuista ja lureksista mikä on Elegian ehdotus huonojen naamapäivien pelastajaksi.