"Elle a deux passions : moutons et dormir."

On tilanteita, joissa ei pääse kulttuurieroista yli eikä ympäri.

Vai oletteko te nähneet Suomessa työmaaruokalaa, jossa on ihan yleisessä tarjoilussa vitriinissä kokiksen ja jääteen ohessa olutta ja punaviiniä?

Minä en ole. Täällä meitin kanttiinissa sen sijaan on molempia.

Eilen sen sijaan emme syöneet kanttiinissa, vaan vuorossa oli "hallintohenkilöstön uudenvuodenlounas". Kaikkea pientä purtavaa... sekä samppanjaa ja viiniä sellaisissa määrin, että useampikin pullo jäi avaamatta. Kyse kun tosiaan oli lounaasta, ei illallisesta. Useammalla tietokoneen ääressä työskentelevällä silmäluomet olivat kovin raskaat iltapäivällä, tiukasta kahvista huolimatta.

Ja kun kerran ruokaan ja kulttuurieroihin päästiin, niin käytetään niitä aasinsiltana.

Me tosiaan olemme etsiskelemässä asuntoa lähempää Nizzaa, lähinnä sen takia, että minä olen kurkkuani myöten täynnä joka-aamuista ja -iltaista tunnin työmatkaa puoliruuhkassa. Vaikka irtisanomisilmoitus onkin jo jätetty, niin mitään kiirusta tässä ei vielä ole, vasta maaliskuun loppuun mennessä pitää saada kamat ulos siitä kylmästä ja kosteasta loukosta (ainiin, en olekaan vielä kertonut viimeisimpiä homehtumisepisodeja, mutta siitä joskus toistamiseen...)

Siis, olemme kuitenkin käyneet katsomassa muutamaa asuntoa, ja pohjoisen asuntokantaan verrattuna yksi asia yllätti: Keittiöt ovat lähes poikkeuksetta pieniä kapeita loukkoja, kahden huoneen väliseen tilaan puristettuna. Ei toivettakaan mahduttaa ruokapöytää, kahden ihmisen yhtäaikainen oleskelukin tekee jo tiukkaa.

Hämmästelin asiaa ääneen yhden kaverin samaan tapaan rakennetussa asunnossa, ja sain selitykseksi sen, että etelässä eletään paljon ulkona. Täällä, pohjoiseen verrattuna, on se ero, että vieraita kutsutaan paljon vähemmän kotiin. Tai jos kutsutaankin, niin sitten istutaan terassilla tai alkupaloja napsimassa olohuoneessa.

Ylipäätään iso osa asuntokannasta Nizzassa on rakennettu 60 -luvulla, nopeasti, jotta saataisiin asutettua Afrikasta paluumuuttavat "mustajalat". Le Pied-Noir on ilmaisu jolla tarkoitetaan Algeriassa ennen itsenäisyyttä kasvaneita ranskalaisia, siis niitä joiden "geneettiset juuret" olivat Euroopassa. Algerian itsenäistymisen aikoihin, kesällä -62, Ranskaan palasi kerralla noin 900 000 paluumuuttajaa ja tietenkään rannikolla ei ollut tarpeeksi asuintilaa... Maan hallitus kun oli varautunut kolmasosaan tuosta määrästä. Sen ajan kerrostaloista ei siis paljoa tarvitse ylellisiä keittiöitä tai tehokasta eristystä etsiä...

900 000 paluumuuttajan integroiminen maahan ei käynyt itsestäänselvästi, etenkään kun monet eivät koskaan olleet maassa käyneet, eikä perhesiteitä enää löytynyt. Muutamat polttivat lähtiessään kaiken omaisuutensa, mutta toiset, toivoessaan palaavansa takaisin, jättivät jälkeensä asuntonsa ja maansa. Kerrotaan kuitenkin, että ensihankaluuksien jälkeen oli pitkälti Les Pieds-Noirsien ansiota, että esim. Nizza, Perpignan, Montpellier tai etenkin Marseille kehittyivät 60-luvun talouskasvun kyljessä niinkin aktiivisiksi asutuskeskuksiksi kuin ne nykyään ovat.

Knoppitietona kerrottakoon, että sittemmin kuuluisuuteen kivuinneista Mustajalkaisia ovat mm. Yves Saint-Laurent, Albert Camus, Alain Affelou ( il est fou Affelou, il est fou...) tai Pariisin kaupunginjohtaja Bertrand Delanoë.

Ei minun pitänyt paluumuuttajista kirjoittaa. Ainakaan näin vähää. Ranskan kolonialistiajoista ja niitä seuranneista sodista olisi paljon enemmänkin sanottavaa, mutta jätän sen niile jotka asioista enemmän jotain tietävät.

Menköön vähällä tällä kertaa.

[Kuvat: Wili_hybrid, CC BY 2.0 ja Arnaud Bertrande, CC BY-NC-SA 2.0]