Kertomus yhdenlaisesta synnytyksestä

Jakavat blogeissaan ja keskustelupalstoilla synnytyskertomuksiaan, ihmiset. Minä jaoin Tirppanan syntymän melko lyhyelti uskollisille lukijoilleni. Pääkohdat siinä olivat.

Nyt olen palauttanut vuokratun puntarin apteekkiin jo toista viikkoa sitten (päätin tehdä niin, kun kolme kiloa ylittyy), ja kokenut ihan normaalia "nukkuisi nyt yöllä" -ärsyyntymistä ja "kuinka paljon se voi syödä" -hämmennystä. Joten totesin, että ehkä asiaan on tarpeeksi etäisyyttä, jotta voisin kertoa tarkemmin.

Elo-syyskuun taitteen viikonlopuksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista. Mainio asia, sillä täällä elettiin Braderien aikaa ja L:kin oli lomalla. Perjantaina kävimme rutiinitarkastuksessa (Suomessa sanottaisiin neuvolatarkastukseksi) ja kaikki näytti olevan kuten pitikin. Vauva liikahteli, sydänäänet kuuluivat. Viikkoa aiemmin ultrassa kaikki oli ollut normaalia. Minulla oli kuitenkin ollut jo parin päivän ajan tunne, että vauva liikkuu vähemmän. Vaikka sanoivatkin, että kasvaessaan sillä on vähemmän tilaa sätkiä, niin silti. Perjantai-iltana liikkumattomuus vain lisääntyi. Vietin unettoman yön kyljelläni sohvalla koettaen herätellä lasta. Söin välillä sokeria ja jatkoin unettomuuttani. Kun L. aamulla heräsi lähteäkseen Lilleen auttamaan rakentamaan standia yhdistykselle jossa vapaaehtoistelee, minä soitin synnytyssairaalani ensiapuun/päivystykseen. Sain vastanneelta kätilöltä ohjeen laskea liikkeitä (vähintään kymmenen tunnissa, mitä olin yrittänyt laskea koko yön...), ja tulla käymään päivystyksessä jos vauva ei aktivoidu. Pari hassua potkaisua, ja kymmenen maissa lähetin L:lle viestin mallia: Käyn siellä päivystyksessä että saan mielenrauhan, ja tulen sitten seuraanne.

Braderien aikaan metrot ovat sillipurkkeja ja lauantaiaamuisen sairaalan käytävät hiljaisia. Päivystyksessä minut otti vastaan se sama kätilö, joka oli vastannut puhelimeen. Yllätyksekseni miesihminen. Puhelinäänen perusteella olin kuvitellut iäkkäämmän naisen. Joka tapauksessa, tämä sage-femme löi minut kiinni piuhoihin. Yhdet kuuntelivat vauvan sydänääniä, toinen mittasi verenpainetta varttitunnin välein (mistä mainittakoon, että kun sitä sitten myöhemmin tehtiin vuorokauden ajan puolen tunnin välein, niin minulla oli sievä mustelma käsivarressa muistona).

Siinä sitten makasin ja kuuntelin sydämen piipitystä monitorista. Toimiston puolen ovi oli raollaan, ja paikalla toinen raskaana oleva nainen. Tajusin huolestua vasta, kun kätilö muutamaa minuuttia myöhemmin ryntäsi sisään ja käänsi minut kyljelleni. Piipityksen tahti oli hidastunut. Toisen hidastumisen jälkeen paikalle kutsuttiin muutakin henkilökuntaa, mm. päivystävä synnytyslääkäri. Hän siinä tenttasi minulta tilannetta, viikkoja (33+5), painoarviota (kilo kahdeksansataa) ja olinko syönyt aamulla.
Katsellaan, saattaa olla tarpeen tehdä kiireellinen sektio. Otetaan vauva ulos kasvamaan. Näillä viikoilla selviää jo hyvin.

Uh. Ei tän näin pitänyt mennä! Mitään ei ole valmiina, minulla on mukana käsilaukku ja päälläni olevat vaatteet. En ole varmaan koskaan pelännyt niin paljon. Paitsi Tirppanan kunnon puolesta, hieman myös sektiota. Minunhan piti synnyttää luomusti, ilman epiduraalia, kaikki mahdolliset hippikuviot.
Rouvalla taitaa olla kylmä.
Ei, ei ole kylmä, minä vain olen kauhuissani. Sen takia minä tärisen kuin horkassa. Sitä paniikkitärinää ei saanut loppumaan millään. Soitin L:lle, taisin takellella jotain siitä, kuinka kaikki ei ole hyvin ja hän saa luvan hyljätä muut ja ilmestyä sairaalaan nytheti. Ehtikin paikalle noin varttituntia myöhemmin, hetkeä ennen kuin lääkäri tutki sydänkäyrän uudestaan ja teki varsinaisen leikkauspäätöksen.

Siitä hetkestä kaikki valui kuin lumivyöry Alppien rinteiltä. Siinä ei aikailla. Yksi iskee piikin takapuoleen, toinen riisuu minua, kolmas leikkaa karvoitusta ja levittää Betadinea (se keltainen desinfiointiaine) vatsaan. Saman tien leikkaussaliin, nostetaan toiselle pöydälle, ja sairaanhoitaja pitää tärisevää minua kiinni ja selostaa hiljaa kun selkään isketään puudutteet. Selostaa kaiken myös leikkauksen ajan.
Kuulitteko tuon? Se on itkua.
Tuo hetkeä myöhemmin minulle nähtäväksi kuvan puhelimesta. Kuvassa on keltapipoinen alaston rääpäle, suuret mustat silmät katsovat kameraan. Sain jopa nopeasti nähdä vauvan, antaa suukon ennen kuin kuljettivat keskososastolle ja minut heräämöön.

Puudute oli lopettanut tärinän, mutta se palasi heräämössä. Kului varmaan tunnin verran ennen kuin sain adrenaliinitason laskemaan ja kroppani toimimaan suunnilleen kuten käskin. Ja odotin malttamattomana, että minut vietäisiin osastolle, missä L. jo oli, ja saisin nähdä vauvan.
Mikä sen nimi on?
En tiedä, ei meillä ole vielä aavistustakaan.

Keskoskaapissa nukkui sama rääpäle. Puolitoista kiloa. Kolmesataa grammaa alle arvion. Paljon piuhoja, iso happimaski, pieni vaippa. Violetti pipo.
Onko tuo muka minun vauvani? Onpas sillä isot jalat. Pitäisi varmaan päättää nimi. Saanko mä sen jonain päivänä syliin?

Monta päivää siinä meni, että aloin ymmärtää olevani tekemisissä oman vauvani kanssa. Ja siihen sellaiseen äitiyden onneen meni vielä pidempään. Kroppa toipui nopeammin kuin pää.

Mutta kyllä tuo vain on minun vauvani. Ei enää mikään rääpäle, vaan pulleaposkinen kuten kuuluukin. Isot jalat sillä on vieläkin.

  • eve
    Kommentti Lähettäjä: eve
    07/11/2013 @ 20:22

    Voih, mua tärisytti tän lukeminenkin!
    Tuo sektio-osuus tapahtuneesta oli aivan kuin omat muistikuvani…
    Ihanaa että pikkuinen on jo kasvanut pulleaposkiseksi omaksi vauvaksi, myös henkisesti! Hyviä vointeja teille! <3

  • Finn for life
    Kommentti Lähettäjä: Finn for life
    07/11/2013 @ 21:03

    Voih. Sydämestä ottaa. Kaikkea hyvää teille kolmelle!

  • Mary von Törne
    Kommentti Lähettäjä: Mary von Törne
    08/11/2013 @ 10:42

    Oman ensimmäisen lapsen syntymä on järisyttävää jo sinällään. Voin vain kuvitella miten pakka menee sekaisin, kun kaikki ei menekään niin kuin pitäisi. Olen kuullut, että jotkut synnyttävät kuin “kukkaset” ja ovat “täynnänsä onnea", mutta itse asiassa en tunne yhtäkään sukulaista tai ystävää, jolta lasten maailmaan saattaminen olisi sujunut sillä lailla. Mielestäni vanhemmuuteen sekoitetaan liikaa Disney-satua ja muuta puppua. Tuottaahan se suurta onnea, sellaista mitä ei mitenkään muuten voisi kokea, mutta kyllä äitiys ja isyys myös on usein melkoista pelkäämistä ja seikkailua. Onneksi olette voimissanne ja tyttärestäsi kasvaa ehkä tuleva koripalloilija tai Miss Lille tai ylimmällekin hyllylle ylettyvä kirjastonhoitaja. Onkohan mikään asia tässä maailmassa yhtä hienoa kuin oman lapsen kehityksen ja kasvamisen seuraaminen. Hyvää vanhemmuutta M+L!

  • Villasukka kirjahyllyssä
    Kommentti Lähettäjä: Villasukka kirjahyllyssä
    08/11/2013 @ 13:11

    Kiva kun jaoit synnytystarinasi ja ihanaa, että kaikki meni hyvin <3

  • Johanna
    Kommentti Lähettäjä: Johanna
    08/11/2013 @ 21:38

    Kiva kun jaoit tämän. Onneksi kaikki on hyvin <3

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    09/11/2013 @ 19:24

    Eipä tässä kun kaikki on kääntynyt niin mukavaksi, niin jo viitsii muistella vanhoja.

  • sari
    Kommentti Lähettäjä: sari
    11/11/2013 @ 03:49

    Tuosta Maryn kommentista (siis siita etta kellaan tutulla ei ole ollut sellaista synnytysta joka meni ihan kuin stromsossa) tuli mieleen tama hijattain lukemani juttu:
    http://www.theguardian.com/commentisfree/2013/oct/16/good-birth-experience-baby-alive-mumsnet

    Vaikka M:n synnytyksessa oli “tosi kyseessa", niin hyvin, hyvin harvassa synnytyksessa nykyaan on oikeasti hengen hata missaan vaiheessa. Ja silti hyvin, hyvin harvalla aidilla on sellainen olo synnytykseen jalkeen etta hataa ei ollut missaan vaiheessa.

    jain myos miettimaan tuota paniikkia ja tarinaa. Oiskohan leikkausta voinut odotuttaa vaikka vain puoli tuntia lisaa etta olisitte ehtineet vahan puhua ja kuulla siita lisaa tietoa, eika sun olisi tarvinnut heti L:n saavuttua heittaytya veitsen alle? Turha tietenkaan jossitella enaa omalle kohdalla, mutta noin niin kuin sairaalan toimintaohjeiden kannalta mietin tata.
    Ma luulen etta mun on sittenkin tullut valittua vaara ura…

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    11/11/2013 @ 23:16

    Tuo on ihan hyvä tuo juttu.
    Mutta älä vaihda uraa, mulla siinä pään toipumisessa suuri osa oli sairaalan psykologilla.

  • Andy
    Kommentti Lähettäjä: Andy
    04/12/2013 @ 05:37

    Mahtavaa että kaikki sujui lopulta hyvin!

    Meidän blogissa olis sulle haaste: http://andyjaville.blogspot.com/2013/12/yksitoista.html. :)

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    06/12/2013 @ 00:20

    kiitos! Minäpä käyn katsomassa.

  • synttärit ideoita
    Kommentti Lähettäjä: synttärit ideoita
    27/02/2014 @ 09:50

    Onpa ihanaa, että pikkuinen kasvaa ja voi hyvin. Kaikkea hyvää.

Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!