Croissant on tärkeä asia

Olen tässä taannoin harrastanut fb-sivullani yksipuhelua elämän olennaisista asioista. Kuten siitä leivonnaisesta, josta Ranska tunnetaan. Tosin sanovat viisaammat, että croissantit olisivat tulleet Pariisiin 1800-luvulla Wienista, mistä vastaavien lehtitaikinaleivonnaisten ranskankielinen nimi: "viennoisseries". Fifi taas kertoi minulle, että croissantit olisivat matkanneet maahan jo aiemmin, Marie Antoinetten mukana. Mutta Versailles ei olekaan Pariisi.

Bref, huolimatta siitä, että voisarvi on jonkinlainen Ranskan symboli, kunnollisen croissantin löytäminen on vähän samanlaista hommaa kuin peuhaaminen heinäsuovassa sen kuuluisan neulan kanssa. Hyvä croissant on pinnalta rapea ja sisältä pehmeä ja ilmava, olematta kuitenkaan tyhjää täynnä. Semmoiset nuutuneet teollisuuscroissantit ovat kuin suolakurkut mansikkakakussa. Croissantin pitää olla tarpeeksi kypsennetty ettei ole sisältä taikinainen, muttei myöskään pinnalta palanut. Maistuu voilta, muttei ole liian rasvainen. Hyvä croissant ei myöskään ole liian makea. Itse asiassa parhaita croissantteja olen saanut Nizzassa. Satama-asuntomme lähileipomon croissantit ilmeisesti tehtiin suolattuun voihin.

Nykyisen lähileipomon croissantit kirivät hyväksi kakkoseksi. Tällaisten löytäminen on enemmän kuin kymmenen jänistä. Siinä, että urautuu croissantinhankitatavoissaan on kuitenkin yllättäviä vaaroja, jotka minulle ovat tässä pikkuhiljaa paljastuneet.

Ensinnäkin todettakoon, että lähileipomossamme on kaksi myyjätärihmistä. Molemmat oikein mukavia, mutta vain toinen kysyy miltei joka kerta, mitä vauvalle kuuluu. Hän myös pitää huolen, etten sorru harhateille. Eräänä lauantaiaamuna nimittäin päätin olla radikaali, ja pyysin kaksi pain au chocolat'ta (suklaacroissanttia). Kun palasin kotiin, huomasin, että pussissa oli kaksi ihan tavallista. Huolenpito on suorastaan liikuttavaa. Ei pidä olla liian uskalias. Noh, sunnuntaina oli eri myyjätär, ja sain viimein suklaacroissantit. Totesin, ettei se ollut vaivan arvoista ja palasin takaisin vanhalle linjalle.

Toinen hankaluus on paljastunut tässä viime viikkoina, kun olen hypännyt takaisin palkansaajan kenkiin. Kolmena päivänä viikossa. Ja voi kamaluus: leipomo aukeaa vasta kahdeksalta!* Minun junani lähtee yksitoista yli, ja siinä välissä pitää käydä viemässä lapsi hoitoon. En edes voi taktikoida niin, että veisin lapsen aiemmin hoitoon ja roikkuisin sitten kahdeksalta ovenkahvassa. Leipomo on hieman liian kaukana asemalta. Jotain minun ei-yhteiskunnallisesti-hyväksytystä päivärytmistäni kertoo se, että tajusin aukaisuajan vasta nyt. Jos saan valita, niin en takuuvarmasti ole ihmisen näköisenä liikkeellä aamukahdeksalta. Edes croissantin takia.

Lisäksi leipomo on kiinni maanantaisin. Oikeasti. Maanantait eivät noin muutenkaan ole kovin ihmisystävällinen päivä, joten kiinni oleva leipomo on melkoisen traagillinen asia. Vieläkin traagillisempi on ollut tässä koko viikko, kun ovet ovat pysyneet suljettuina loman takia. Että ensi tiistaita odotellessa... tai oikeastaan keskiviikkoa, koska tiistaina pitää olla junassa klo. 8:11. Sitten pääsee takaisin kiinni normaalin elämän kulmaan.

tartelette litche framboise

* Epä-coissanttimainen kuvituskuva hyväksyttäköön. Lähileipomomme on oikeastaan syvimmältä olemukseltaan konditorio, ja vitriinissä on ties millaista leivosta. Onneksi en ole erityisesti leivosten perään, sieltä hankinnoitta pääseminen olisi vaikeaa. Konditorius selittänee myös sen, miksi putiikki avaa vasta kahdeksalta.