Keskoskaapin äärellä

Selasin tässä muutaman kuukauden takaisia valokuvia ja palasin ohimennen niihin fiiliksiin, joita lapsen syntymän myötä oli. Lähinnä jäin miettimään sitä, että mitä vauvastaan on lupa ajatella heti syntymän jälkeen?

Väitetään, että äidillä (ja isälläkin toki) on raskausaikana jonkinlainen ideaalikuva vatsassa olevasta vauvasta. Siihen vaikuttavat monet asiat, mm. ultraäänilupaukset "sellaisesta kolme-ja-puoli-kiloisesta". Sitä miettii, miten synnytyksen jälkeen olo on väsynyt, verinen ja hikinen, mutta sitten saa rinnalle pienen (3,5 kg) ruttuisen vauvan ja tuntee jonkinlaista äidinrakkautta saman tien. Ja niin ne synnytyksen kivut katoavat. Tai jotain.

Kun se ei sitten menekään ihan niin, lapsen saapuminen on aikamoinen pudotus korkealta. Tiedättekö, kun minulle näytettiin kuvaa Tirppanasta (1,5 kg) ajattelin ensimmäisenä, että: "Se näyttää vähän avaruusoliolta". Kuvitelkaa nyt: iso pää, laiha rasvaton kroppa ja valtavat pikimustat silmät. Mustat.
Tämä taitaa olla niitä asioita, joita ei saisi tunnustaa ääneen. Mutta kyllä minä mietin, että tuollainenko se nyt sitten on?

Fiilis ei jättänyt rauhaan keskoskaapin äärelläkään. Saa lasta silittää, silittäkää vain. Siinä sitten oltiin hämmentyneinä. Minunhan olisi kuulunut saada lapsi syntymän jälkeen rinnalle. Olisimme tutustuneet rauhassa toisiimme. Nyt välissämme oli pleksilasi ja happimaski. Muutamat seuraavat päivät jatkuivat samanlaisina. Odotusta siitä, milloin navassa oleva katetri irroitetaan, jotta saisin lapsen syliin. Niitä syyllisyydentunteita, jotka seurasivat tapahtunutta. Olisinko voinut huomata aiemmin, ettei kaikki ollut kunnossa? Ei-tuo-tunnu-oikein-minun-lapseltani -kummastusta ja jonkinlaista syyllistymistä siitäkin. Aina siihen päivään saakka, kun Tirppanan boksisssa istuessani seuraani liittyi sairaalan psykologi. Sinä päivänä minulle selvisi, että keskoslapsen vanhempi tosiaan tippuu alkuperäisiin kuvitelmiinsa verrattuna vieläkin korkeammalta kuin täysiaikaisen, terveen lapsen synnyttänyt. Että on aivan normaalia joutua käyttämään päiviä, ehkä jopa viikkoja saadakseen muokattua kuvitelmansa vastaamaan siinä edessä olevaa todellisuutta. Psykologilla oli melkoinen merkitys pääni selkiämisen kannalta.

Kuvituksena epätarkat vastasyntyneet jalat. Ensimmäisiltä päiviltä on hyvin vähän kuvia, ja nekin kaikki hämärässä otettuja.

Siitä se sitten vähitellen lähti. Vaikka ensimmäinen todellinen äitihetki olikin jo hieman aiemmin. Iliana oli kai kahden päivän ikäinen, kun hänet siirrettiin yönseuduksi isompaan sairaalaan tarkempiin tutkimuksiin. Minä kuljin perässä. Kyseisessä sairaalassa ohjeistukset olivat toisenlaiset, ja napanuorakatetrista huolimatta sain vingahtelevan minitirppanan unille paitani sisään. Lapsi rauhoittui sillä sekunnilla. Minulle vauva ehkä oli vielä vieras, mutta minäpä olinkin vauvalle se tutuin ja turvallisin. Rentouduimme ja nukahdimme molemmat, huolimatta piipityksestä ja puheensorinasta ympärillä.

Epämääräisen syyllisyyden ja vierauden lisäksi äityden ensimetrejä hidasti se, että minusta tuntui kuin vauva olisi otettu minulta pois. Siellä se oli, keskoskaapissa ja hoitajien hoidettavana. Mitä minä saan tehdä? Mikä on minun roolini? Vähitellen opin, että minun roolini oli olla äiti. Vaihtaa vaippoja, syöttää, pestä, jutella ja etenkin pitää sylissä. Minä sain, ja minun piti tehdä kaikkea, mitä vauvan hoitamiseen kuuluu. Hoitajat olivat apuna (etenkin niiden pirun johtojen kanssa), eivät äidin korvikkeena.

Kyllähän se joka ilta riipi sydäntä nukuttaa Iliana, sulkea keskoskaapin ovi ja jättää lapsi sinne. Tietäen, että näkisimme toisemme vasta seuraavana päivänä. Ei ole luonnollista sellainen, naarasnisäkkään kuuluisi voida pitää lapsensa koko ajan itseään vasten. Mutta minunkin piti joskus nukkua, syödä, käydä suihkussa tai jopa kaupassa. Hypähtää virastossa tai imuroida yläkerta. Noh, todettakoon ettei muistikuvia juuri ole, mutta villi arvaukseni kylläkin on, etten sairaalakuukauden aikana juuri kauppareissuja tai imurointeja harrastanut.

Milloin vauva sitten alkoi tuntua omalta? Ehkä siinä vaiheessa, kun huomasin että se tosiaan saa ruokaa rinnasta ja vielä viihtyy siinä kuin olisi ollut aina. Tai viimeistään silloin, kun vietin muutaman päivän sairaalassa Tirppanan kanssa ennen kotiinpääsyä. Ei johtoja, ei piipitystä, vain me kaksi pienessä huoneessa. Välillä isäkin nukuttamassa lasta syliinsä, että minä sain käytyä suihkussa. Niin, ja muutama hoitaja tai lääkäri koputtamassa oveen tasaisin väliajoin.

Aika hurjaa oli lopulta pakata lasta liian suureen toppapukuun, joka meni makuupussista, ja sitten vaunuihin ja bussilla kotiin. Erikoistahan se oli, kun tottui sairaalaympäristön tukeen, ja yhtäkkiä pitikin sanoa että: "Tässä on koti. Sinun kotisi. Nyt me sitten ollaan kolmestaan." Tosin, varmaan se on sama jokaiselle vauvan kanssa kotiutuvalle. Meidän vauvamme nyt vain sattui olemaan miltei kuukauden ikäinen.

Ainiin, älkää huoliko. Ei Tirppana enää näytä alienilta. Näyttää vähän isältään, mutta ehkä se on kuitenkin parempi vaihtoehto.

  • Anna
    Kommentti Lähettäjä: Anna
    08/04/2014 @ 09:35

    Kirjoitat niin kauniisti, että liikutuin kyyneliin asti.

  • Johanna
    Kommentti Lähettäjä: Johanna
    08/04/2014 @ 13:38

    Hyvä kirjoitus kaikin puolin, rehellisyys on hyvästä. Eipä sitä tule noita asioita etukäteen suuremmin miettineeksi - tai, jos ei ole lähipiirissä moista kokenut, sen jälkeenkään.
    Aurinkoisia kevätpäiviä koko perheelle!

  • Joku
    Kommentti Lähettäjä: Joku
    08/04/2014 @ 19:14

    "Lapsi rauhoittui sillä sekunnilla. Minulle vauva ehkä oli vielä vieras, mutta minäpä olinkin vauvalle se tutuin ja turvallisin."

    <3

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    08/04/2014 @ 23:10

    Mukavaa kevättä myös itse kullekin kommentoijalle. :)

  • Villasukka kirjahyllyssä
    Kommentti Lähettäjä: Villasukka kirjahyllyssä
    09/04/2014 @ 09:04

    Voi miten kaunis kirjoitus, minullakin tuli kyyneleet silmiini :)

Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!