"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Ilmoitus.

Kyllästyin Feedburnerin syötteeseen, joka polttaa kuvat postauksiin vähän silloin kun haluaa. Usein ei. Kuoletan sen siis pian. Jos luet blogiani RSS-lukijalla, vaihdathan syötteen osoitteeksi:
http://stazzy.net/index.php?tempskin=_rss2
(Tai tarkista ainakin ettei syöte ole mikään feedburner-alkuinen.)

Kiitän.

Pomme totesi tehneensä veroilmoituksen.
Äjähti sitä lukiessa mieleen, että minunkin pitäisi tehdä.

Ei huolta, surffasin verohallinon sivuille ja kuten muistelinkin, internetissä ilmoitettaessa on vielä useampi päivä aikaa... Kaivoin paperit esiin, löysin viimein oikean linkin, ja...

Se systeemi on niin paske, että oikein itkettää.

Jotta voisi tehdä veroilmoituksen netissä, pitää hallussa olla edellisvuotinen verotuspäätös, veronumero JA "numéro télédéclaration", eli "netti-ilmoitusnumero". Noista viimeistä ei löydy verotuspäätöksestä, vaan uusimmasta ilmoituslomakkeesta, joka on lähetetty kotiin. Paitsi että "koti" on viimeisimmän veroilmoituksen osoite, ja arvatkaa onko tuntematon bloggari muuttanut tällä välin.

Eläköön keskitetty osoitetietojärjestelmä!

...jos en ilmoittaisi ollenkaan. Tuskin ne minua löytäisivät kun eivät edes saa papereita oikeaan paikkaan, eivätkä viimevuotiset tuloni edes taida verotusrajan yli yltää. Mutta sitten en kyllä maksaisi myöskään tämänvuotista asuntoveroa, ja olisin paha ihminen.

Huoh. Vaikeaa on.

Elävästi tulee taas mieleen viimesyksyinen episodi, kun Strasbourgin keskussairaala uhkasi lähettää ulosottomiehen maksamattoman laskun takia... Osoitteeseen, jossa en ollut asunut enää kuukausiin, ja jossa asuvat eivät varmasti tienneet mistä minut tavoittaisi. Että onnea yritykseen vaan.

[Kuva: You better do your taxes, mama.
CC-lisenssillä.]

Olen ollut tehokas: käynyt juoksemassa ja tuijottanut minuuttitolkulla tiskipöydällä lojuvia tiskejä. Mennyt päiväunille ja tuijottanut uudestaan tiskipöydällä olevia tiskejä. Tehnyt uunikalaa ja tuijottanut tiskipöydällä olevia tiskejä.

Ja lopulta tiskannut.

Nyt on sitten hyvä kirjoittaa työhakemuksia sormet verillä. Tällä kertaa kyseessä ei ole edes kielikuva. Meillä niittäin seinät on paaklattu semmoisella karkealla aineella, joka on ihan sievää, mutta... karkeaa. Ja minä kun koko ajan kolauttelen itseäni johonkin. Myös käsiäni seiniin. Normaalitilanteesa saisin pienen mustelman, näiden seinien kanssa raavin rystyset verille.

Työnhaku on muutenkin melekoista vuoristorataa.

Yksi asia mitä en tajua, on se, että ei osata soittaa vaikka luvataan. Toki, voisinhan minäkin soittaa, ja välillä soitankin, mutta silti. Jumalavita, jos kerran ollaan rekrytoimassa, ja vielä otetaan ihminen haastatteluun, niin kyllä pitäisi olla rotia soittaa perään silloinkin kun ei palkata. Tai jos puhelimeen tarttuminen on pelottavaa, niin sitten lähetetään joku geneerinen sähköposti, mutta ilmoitetaan kun ollaan luvattu. Milloinkahan taannoin etenin haastatteluissa toiselle kierrokselle, haastattelija sanoi jotta "soittelen ensi viikolla päätöksestä", ja vieläkään en tiedä katosiko yritys mustaan aukkoon vai palkattiinko se toinen.

Huonosti kasvatettua.

Mut hei, on mulla iloitsemisen aiheitakin.
Normandian omena, Pomme, lahjoitti minulle prenikan!

Kiitän syvään kumartaen ja lahjoitan etiäpäin Janninalle ja Johannalle. "Lovely" kuvaa oikein oivasti, joten vassokuu.

Pitäisi varmaan käyttää hieman energiaansa blogiinkin.
Eipä sillä, ei tuota energiaa ole viime aikoina ollut muille jaettavaksi. Ilmeisesti jatkuva ukkonen imee virtaa minustakin.

Tai sitten virtaa on imenyt Hadopi-farssi. Että tervetuloa sivistysvaltioon vaan. Pohjois-Koreakin lienee sellainen. Tässä jää Lex Nokia kakkoseksi.
Taidan minäkin ottaa saman linjan kuin joku jossain asiaa kommentoinut. En lataa mitään netistä; mutten myöskään osta kirjoja, CD:itä tai DVD:itä. Kulttuurilakko!

Koomillisintahan tilanteessa on tuon "Kansallisen spyware-ohjelman" tarjoaminen. Kuka täysjärkinen ihminen haluaa vapaaehtoisesti asentaa koneelleen ohjelman, jonka avulla jokin kasvoton taho voi valvoa koneella tapahtuvia asioita?

Ainiin. Lukijoistani muutamat kysyvät tässä välissä, miksi minkään nettilatauksen pitäisi edes olla sallittua. Vastaus on yksinkertaisesti se, että nykyinen tekijänoikeussysteemi on vastoin ihmisten yleistä oikeuskäsitystä.
Asiasta on kirjoitettu näpäkästi Heijastuspinnassa jo muutamaan otteeseen. Suosittelen tutustumaan etenkin *tähän* artikkeliin (ja sen kommentteihin), sekä sen päälle myös *tähän*. Tosiasiahan on myös se, että kun tiedotosnsiirto kielletään, kiellosta aiheutuu eniten harmia pienille ja tuntemattomille artisteille, joiden musiikin (/videoiden) pääasiallinen levityskeino on ollut internet. Ne, jotka ovat tähän asti tekijänoikeusmaksuilla rikastuneet, rikastuvat niillä yhä...

Noh, jos se vielä karahtaisi omaan nilkkaan.
France Télécomin Orange Service Business arvioi blogissaan, että Loi Hadopi on vaaraksi etenkin hallitukselle itselleen. Internet on jo täynnä tekniikkaa, joka mahdollistaa tiedostonsiirron nimettömänä ja koodattuna. Jos tiedostonsiirrosta rangaistaan, ihmiset ottavat vähitellen tavakseen koodata kaiken internetliikenteen, eivät pelkästään työpaikoilla vaan myös ykstyiselämässään. Internet muuttuu siis vähitellen nykyisestä hankalasti valvottavasta mahdottomasti valvottavaksi. Jos kaikki on koodattua, on mahdotonta tietää mikä liikenteestä on täysin viatonta ja mikä enemmän tai vähemmän laitonta.

Meillä ei onneksi ole rähmäkäpäläisiä palloa pelaavia lapsia naapurissa, kuten Stellolla. Tosin, veikkaisin, että minun hermoni kestäisivät moisia paljon paremmin kuin nykyistä alakerran tyttöstä.

Eilisilta meni vähän pitkäksi, sillä päädyin Erasmus-iltamaan, jollaisessa en ole käynyt pariin vuoteen. Heräsin siitä huolimatta tänä aamuna klo 9:43, siinä vaiheessa kun naapuri alkoi kuuntelemaan musiikkia. Ne bassot. Ne bassot. Niistä kun ei pääse eroon edes korvatulpilla. Tulpat auttaisivat jos seinän takana kuunneltaisiin Céline Dionia (tämäkin on kokeiltu), mutta ne eivät auta rakenteita pitkin nousevaan bassonjumputukseen.

Sitä kesti sen 20 minuuttia.
Ilmeisesti ajatteli, että: "Sen yläkerran oudon suomalaisen on jo aikakin herätä". 20 minuuttia, eli juuri sen verran jotta ärsyynnyin ja nousin sängystä. Eikä kannata kuvitella ettei asiasta olisi sanottu. On sanottu, kiltisti ja vähemmän kiltisti, useampaan kertaan. Mutta, ei voi kauhalla ottaa kun on lusikalla annettu.

Kysyin Loulta onko meillä kirvestä.
Ei kuulemma ole.

Olen kärsimätön ihminen enkä myöskään onnistu kirjoittamaan koneella mitään, mihin en tekisi kiljoonaa kirjoitusvirhettä.

Siksipä useassa blogissa on eräs asia, joka minua suunnattomasti ärsyttää...

(...kuulen jo, kuinka joku lukijoistani ärsyyntyy siitä, että taas haukun hänen blogiaan...)

...tällä kertaa ei kuitenkaan kyse ole blogien sisällöstä, vaan teknisestä puolesta. Että afagfdo vaan teillekin, hiton spam-killerit. Tai miksi niitä suomeksi kutsuttaisiin, roskakommenttisuodattimet. Tiedättehän, ne järjettömät kirjainsarjat, jotka pitää naputella ruutuun ennenkuin pääsee kommentoimaan. Kaksi kertaa kolmesta kirjoitan ne kertaalleen väärin. Tai sitten koko kuva ei lataudu. Tai joku muu mukava ongelma.

Vielä bloggermaisia hhjutb-tekstejä raivostuttavampia ovat kuitenkin monissa ranskalaisissa blogeissa nähtävät suodattimet tyyliin "Paljonko on 10+4? Kirjoita vastaus kirjaimin." Mieti siinä sitten, että kuinkas quatorze taas oikein kirjoitettiinkaan..?

Spam-suodattimia näkyy nykyään lähes jokaisessa blogissa. Niiden tarkoitus on toki kaunis, mutta usein liioiteltu. Jos on paljon lukijoita ja liikennettä, kommentit ehkä kannattaakin sihlata, mutta monessa tilanteessa kirjainsarjat ovat lähinnä Kärsimättömän Kommentoijan ärsyttämistä. Hei, mää oon blogannu puolitoista vuotta. Kolmella eri alustalla ja aina ilman spam-killeria. Olen saanut kolme (3) roskakommenttia. Ne on voinut poistaa napinpainalluksella. Roskakommentit ovat siis kuluttaneet puolestatoista vuodestani noin puolitoista minuuttia.

Aikani on arvokasta, muttei niin arvokasta, että kiusaisin lukijoitani.

Totean siis, että ellei jotain dramaattista muutosta tapahdu, blogini pysyvät vastaisuudessakin siivilöimättöminä. Kommentin voi jättää kirjoittamalla ruutuun jotain ja painamalla Matkaan! -nappulaa. Edes henkilötietoja ei ole pakko täyttää, vaikka olisihan se kiva tietää kuka puumerkkinsä jättää. Tämän helpommaksi en valitettavasti pysty muuttumaan. Aamen.

---

Vastuuvapauslauseke: Tuntematon Bloggari pidättää itsellään oikeuden tähän mielipiteeseensä, eikä kohdista sitä erityisesti kenellekään. Jos joku nyt kuitenkin avautumisesta rohkaistuneena ottaakin spam-suodattimen pois ja ovista ja ikkunoista alkaakin valua Viagra-mainoksia, vastuu ei ole Tuntemattoman Bloggarin.

Meillä on, eilisillasta saakka, vieras.
Erikoinen siinä mielessä, että aivan vieras, mutta sukua.
Nimittäin L:n veli. Tai noh oikeastaan velipuoli joka asuu toisella puolen maata. Pojat ovat viimeksi nähneet toisensa joskus kymmenen vuotta takaperin.
Tuommoinen 18-vuotias lukion viimeistä luokkaa käyvä nuorisoihminen. Ei meillä ihan hirveästi ole puhuttavaa keskenämme, mutta sujuvasti näyttävät veljekset ainakin Xboxia pelaavan.

Asunnossa on siis ahdasta. Kolme ihmistä ja kissa alle-neljässäkymmenessä-neliössä on yllättävän paljon. Ei tuo vaativa otus ole (poika siis, ei kissa), joten eiköhän tästä hengissä selvitä.

Mari Koo kirjoitti taannoin blogien merkkipäivistä ja niiden muistamisesta. Itselle aihe on siinä mielessä ajankohtainen, että sivupalkissa rakskuttava kävijalaskuri lähetyy hitaasti mutta vakaasti kolmeakymmentätuhatta.

30 000 kävijää noin puolentoista vuoden aikana. Keskimäärin 80 - 100 päivässä. Olisin voinut oppia kaikkien lukijoitteni etunimen tänan aikana jos olisin halunnut. Tuntuu melkoisen hurjalta, että Suomen suosituimmissa blogeissa saattaa olla sama kävijämäärä päivän, tai parin-kolmen aikana.

Kieltämättä lukijamäärä saa kysymään itseltään "Miksi minä tätä oikein kirjoitan?" Mitä ihmeen hyötyä maailmalle on siitä, että jossain niinkin rajatussa ryhmässä kuin suomalainen blogistania on muutama satunnainen ihminen joka minun hörinöitäni lukee? Epäusko iskee, ja edes perhosen siivenisku -teorioista ei juuri ole hyötyä.

Itselleni? En helkatissa. En kuulu niihin ihmisiin, jotka "pukeutuvat nätisti ihan itseään varten", "meikkaavat ihan itseään varten", "kirjoittavat blogia ihan vaan itselleen". Jos minua ei näkisi kukaan muu kuin minä itse, luuhaisin päivät verkkareissa enkä koskisikaan meikkipussiin. Blogi on ehdottomasti julkista kirjoittamista. Jos kirjoittaisin vain itselleni, en luuhaisi oman domainin alla, saatika julkistaisi mitään.

Kotiväelle ja kavereille? En tätäkään. Jos kirjoittaisin vain "kirjeitä kotiin", sähköposti toimisi oivasti. Toki blogilla vältän muutaman sähköpostin kirjoittamisen, laiska kun olen.

Minua ei haittaisi yksi nolla lisää lukijamäärissä. Sitä varten vain tarvittaisiin jotain aivan muuta kuin mitä blogini on. Mutta mitä? Mikä olisi se salainen resepti? Täsmäblogi? Tiettyyn aiheeseen keskittyvät blogit, vaikka välillä harhautuisivatkin sivuraiteille, hankkivat keskimäärin enemmän itse aiheesta kiinnostuneita lukijoita, intohimo on pop. (Eikä energinen ja mielenkiintoinen kirjoitustapakaan haittaisi...) Mutta mistä ihmeestä ihminen voi kirjoittaa, kun intohimoina ovat lähinnä lampaat ja nukkuminen? Jokaisesta mielenkiintoisesta aiheesta joku on jo ottanut enemmän selville ja kirjoittaa paremmin kuin minä.
-Muodista en tiedä tuon taivaallista, sen voi jokainen Tavan puolelta todeta.
-Virkata tai neuloa en osaa.
-Politiikkaan ja päivän kysymyksiin tarvitsisin suhteen toisen osapuolen apua, ja siinä tapauksessa suomenkielinen kirjoittaminen olisi heikkoa.
-Ympäristöasioistakin jo moni kirjoittaa paljon osuvammin.

Tuntematon Bloggari taitaa olla tuomittu blogielämänsä loppuun saakka kovin keskinkertaiseen ulkosavolaisuuteen.

Toisinaan on päiviä, jotka mieluiten vain nakkaisi roskakoriin, ja heittäisi tulitikun perään. Esimerkiksi tämä päivä. Sen kummemmin yksityiskohtiin menemättä, totean vain että voihan perse. Seuraavaksi voinkin sitten jatkaa eteenpäin, epäonnistua hieman vähemmän, ja taivas ei taaskaan tippunut niskaani. (Kummasti se vaan aina jättää tippumatta. Tehokasta liimaa käyttävät, penteleet. Itsesäälissä rypeminen loppuu useimmiten siihen pisteeseen, kun tajuaa, että taivas ei putoa vaikka kuinka kohtaloaan valittaisi.)

Päivän piristykseksi voidaan käyttää esim. Pieniä Eläimiä. Tällä kertaa poseeraamassa Baselin eläintarhassa hieman isompien eläinten kera.

En muuten ole ollenkaan kirahvikuosisten vaatteiden ystävä. Moinen täpläkuosi näyttää ihan takuuvarmasti paremmalta kirahvin yllä kuin minun päälläni, joten jätän suosiolla sen pitkäjalkaisille ja -kaulaisille otuksille. Tuskin kirahvikaan tulee suureen ääneen vaatimaan koristuksekseen persjalkaisen ulkosavolaisen maidonvalkeaa nahkaa.

...tuo taudeista jaloin.

Eipä sillä, että olisin ollut kovin innokas kotoa poistumaan tänään. Täällä on sellainen myrsky ja myräkkä, että aloin jossain vaiheessa epäillä seiniemme kestävyyttä.

"Kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään".

Suoraan minun elämästäni. Tuntemattomalla bloggarilla on aivan uskomattoman huono kasvomuisti. Kuljen kerran tai pari tavattujen ihmisten ohi tervehtimättä, sillä en muista koskaan tavanneeni koko ihmistä.

Viimeisimpänä tänä aamuna. Työkaupungin juna-asemalla minua tervehtii, ihan nimeltä, tyttö joka vaikuttaa etäisesti tutulta... "Ainiin, sinä tosiaan työskentelet täällä". En vielä tuntien miettimisen jälkeenkään tiedä kenestä on kyse. Eli, jos tulette joskus sanomaan moi, ja huomaatte silmissäni hämmentyneen katseen, esitelkää ihmeessä itsenne. Apinan muisti iski taas.

Inhoan apinailmiötä.

Mutta inhoan monia muitakin asioita:

• Blogeja, joissa kirjoituksten otsikoiksi valitaan jotain kilometrin mittaisia laulunsanapätkiä... tietysti englanniksi. Mielikuvituksen puutteen hupentuma eikä liity mihinkään mitenkään. Ilmiötä esiintyy etenkin HIMia kuuntelevilla angstiteineillä.
• Inhoan myös kosmetiikkaesittelyjä muotiblogeissa. Eiväkö ihmiset oikeasti tajua minkälaisen määrän caccaa tunkevat hiuksiinsa ja iholleen..?
• Hypermarketteja. Erityisesti perjantai-iltapäivisin. Saati sitten tuntemattomia hypermarketteja, joissa saa kiertää hyllyjä puoli tuntia löytääkseen yhden halvatun tomaattiketsupin.
• Ihmisiä jotka jäävät ihmettelemään rullaportaiden ylä- tai alapäähän: "Mihinkähän päin tästä lähtisi?" Ei jumalavita, on hyvä ja siirtyy siitä kaksi metriä sivummalle tai sitten on valittamatta jos isken laukulla nilkoille.
• Tiskisieniä. Voi herranjesta. Ollaan laboratoriossa, vältellään bakteereja ja ollaan niin puhtaita ja sitten keittiössä lojuu inhottava tiskisieni jossa jo ekan päivän käytön jälkeen on 10000 bateeria.
• Ääliökomedioita, joissa henkilöhahmot ovat niin typeriä, että tekisi mieli ottaa kaulasta kiinni ja ravistaa tai viedä navetan taakse. Jos haluatte joskus kiduttaa minua, sitokaa tuoliin ja näyttäkää peräjälkeen Zoolander ja Dumb & Dumber.
• Jalankulkijoita. Mikä turjake siinä on, että fiksukin ihminen taantuu katkaravun tasolle siirtyessään jalankulkijaksi?
  Nancyn pääkatu on "puoliksi kävelykatu". Siis kaksi leveää jalkakäytävää ja niiden välissä kaista jolla kulkevat vain raitiovaunut. Ja yleensä pyöräilijät, sillä pyöräkaistoja ei juuri ole.
  Ja sitten nämä jalankulkijoiksikin nimitetyt sokeat kanat luottavat sataprosenttisesti kuuloaistiinsa lähtiessään ylittämään ratikkakaistaa. Hyppäävät täysin sivuilleen katsomatta. Suoraan polkupyöräilijän eteen. Siinä saa olla tarkkana ja harrastaa slalomia. Sanoin melko pahasti yhdelle tsirppanalle, joka viime tingassa päättikin, että "jahas, sieltä tuleekin tram" ja teki u-käännöksen (tai ennemminkin sellaisen gasellihyppäyksen taaksepäin). Sain pysähdyttyä kaksi senttiä ennen törmäystä. Argh. Onneksi luonnonvalinta joskus toimii.

Kah.

Tämän jälkeen tuntematon Bloggari voikin tehdä kupillisen teetä ja siirtää seuraavan avautumisen jonnekin ensi kesään.

[Alkup. kuva: Pollas Flickrissa, tällä lisenssillä.]