Kaukana kuin meri - osa 1

Prologi - Freija

Olen mäkin mytologiani lukenut. Kreikkalaiset ja roomalaiset, intialaiset tarinat kaikkine tuhansine jumalineen, kelttiläisiä sotaretkiä, viikinkejä ja Kalevalaa. Naiset niissä tunnutaan laitettavan aina kolmeen eri kastiin: joko ne ovat elämän antajia, niin saamarin kauniita, täydellisiä ja hyveellisiä, tai sitten syöjättäriä. Naisia edestä, käärmeitä takaa. Kuiskailevat miesten korviin viedäkseen ne turmioon. Kolmantena sorttina ovat tuhoavat naiset. Tökkäävät sormensa soppaan ja sekoittavat vähän saadakseen kaaoksen aikaan. Jos ei ole helppoa olla nainen, niin ei ole helppoa olla jumalattaren läheisyydessäkään.

Mun lemppari niissä taruissa on kuitenkin aina ollut Freija. Freija, Valfreyja, Vanadís.
Kaunein ja halutuin jumalattarista, rakastettu, kevytkenkäinen, kumppaneita joka sormelle. Korujen perään kuin korppi kerrassaan. Samalla myös noita ja sodan jumalatar, oman tuonpuoleisensa Fólkvangrin hallitsija ajamassa jättimäisten kissojen vetämissä sotavaunuissaan tantereita, vieden sotilaiden sieluista ne puolet jotka eivät kuulu Valhallaan.

Huima nainen.

Olisin kovin mielelläni ollut Freija.

* * *

I.

”Siis täähän on aivan mahtava!” huudahti Linnea sivellen sormellaan tuoretta, kiiltävää maalipintaa. Sen kirkkaansinisestä heijastui violetin sävyjä. Väri oli valittu pitkän harkinnan jälkeen. Linnea kiersi autoa myötä- ja vastapäivään, tehden satunnaisesti ihastuneen kiinnostuneita huomioita: ”En mä kyllä uskonu, että sä saisit siitä ruostekasasta näin hyvännäköisen. Kai se myös kulkee eteenpäin? Kuluttaako se paljon?”
”Ei se nyt niin paljoa kuluta”, hän vastasi, ”mä vaihdoin moottorinkin. Vanhaa siinä ei ole oikeastaan kuin kuori. Ja tietty osa kalusteista.”

”Ainiin! Saanks mä kattoa sisälle?”, Linnea kysyi.
”Tietenkin, ei kai se nyt mikään salaisuus ole, kohtahan sä joudut katselemaan sitä pidempäänkin.”
Linnea veti sivuoven auki ja kiipesi sisään. Hän näki tämän nostavan kulmakarvojaan yllättyneenä: ”Melkoinen... verhoilu.”
Melkoinen oli ihan oikea sana. Hän oli tarkoituksella valinnut 70-lukuiset kuosit, vaikka äitikin oli nostellut niille kulmakarvojaan auttaessaan häntä verhoilun ompelemisessa. Linnea ja äiti näyttivät aivan toisiltaan silloin, kun etsivät sanoja joilla ilmaista epäuskoinen hämmennyksensä loukkaamatta sanojen kohdetta.
”Sä et taida tykätä niistä”, hän sanoi.
”Mä en sanonut etten tykkää”, vastasi Linnea, ”veikkaan vain, että se vaatii vähän totuttelua. Onneksi niissä ei ole kuin kolmea väriä.”

Vain kolmea väriä, eikä kukkia, hän ei halunnut kukkia, vaikka ikkunoihin viritellyt verhot ja penkkien tyynyt veivätkin mielikuvat suoraan jonnekin post-hippiaikoihin. Hän huokaisi. Linnean hyväksyntä oli mukava asia, vaikka ilman sitäkin hän oli ylpeä aikaansaannoksestaan. Puoli vuotta siihen oli mennytkin, puoli vuotta miltei joka ikinen vapaahetki sormet rasvassa, ruosteessa tai maalissa, ja ne vapaahetket olivat välillä melko tiukassa kun elämä vei mukanaan. Joskus hieman ennen joulua, alkutalven pistelevänä pakkaspäivänä hän oli käynyt katsomassa uteliaisuuttaan ruosteista Volkswagen Westfaliaa, vuosimallia 1968, sitä sellaista jossa oli ylös nouseva katto, jotta sisällä mahtui seisomaan. Aito hippimatkailuauto, juuri sellainen josta hän oli salaa haaveillut viisitoistakesäisestä saakka.

Ellu. Hän oli nimennyt auton Elluksi, ja lähes kaikki siinä oli mennyt uusiksi. Mutta nyt Ellu näytti varmaan paremmalta kuin nuoruudenpäivinään. Kaksi paikkaa edessä, yksi turvavöineen penkillä takana. Pöytä, pieni kaasuliesi, jääkaappi ja vesipumppu. Nukkumistilaa kahdelle, tai jos tiiviimmin suostui olemaan, kolmelle.

Hän näki Linnean hymyilevän tyytyväisenä. Ellu-projektin loppuunsaattaminen tarkoitti myös sitä, että hän pystyisi lunastamaan lupauksensa jonka oli Linnealle antanut aikoja sitten, humalapäissään. Tämä halusi nähdä Välimeren, laventelipellot ja Atlantin siinä sivussa. Hän oli luvannut viedä sisarensa merelle ja tämä ei todellakaan ollut antanut hänen unohtaa lupaustaan. Se huono puoli Linneassa oli, yleisen levottomuuden lisäksi. Kun sisar sai jotain päähänsä, piti hän ideastaan kiinni kynsin hampain kunnes sai sen toteutettua.

”Milloin me lähdetään?”
”Milloin sulla on viimeiset tentit?”
”Öäh, ensi viikon lopulla kai”, vastasi Linnea.
”Me voidaan lähteä vaikka heti sen jälkeen, jos sä haluat.”
Tytön kasvoilta saattoi lukea peittelemättömän innostuksen. Hän tiesi tämän hyökkäävän heti suoraan kirjastoon lainaamaan matkaoppaita ja nettiin suunnittelemaan reittiä. Jälkimmäistä hän oli tosin jo pyöritellyt mielessään useampaan kertaan Ellun kanssa puuhastellessaan. Jotain aivan perinteistä: lautalla Ruotsiin, siitä Saksan ja Alppien läpi Italiaan Välimeren rannalle ja lopulta Etelä-Ranskaa pitkin Atlantin rannikolle.

Hän oli myös innoissaan matkasta, vaikkei myöntäisikään sitä siskolleen kuin ehkä pahimman kidutuksen kourissa. Se, mikä oli alkanut humalaisena lupauksena, oli tullut lähemmäs ja lähemmäs pitkien talvipäivien aikana, ja nyt hän ei meinannut malttaa odottaa lähtöä. Muutama asia oli vielä järjestettävänä, mutta kahden viikon päästä he olisivat jo kaukana Suomen viileästä ja sateisesta alkukesästä.

* * *

II.

”Ota nyt vielä yks voileipä, kasvava poika tarvihtoo energiaa”, mummo usutti.
Hän kätki hymynsä ja kieltäytyi kolmannen kerran. Enää hän ei kasvaisi kuin leveyssuunnassa, ja se olisi väistämätöntä jos hän kävisi mummon luona useammin.
”Mittee työ niin kauas lähettä? Eikö tuota olis Suomessai näkemistä vaekka kuinka?”
”Olishan sitä varmaan, mutta Linnea halusi, ja onhan se kiva käydä katsomassa muutakin kuin Suomea. Eikä me sitä paitsi edes mennä kovin kauas, eri asia olis jos jonnekin Amerikkaan.”
”Ameriikkaan... miten työ ees saisitta sen auton rahattua Ameriikkaan?”
Huokaus. ”En minä tiedä. Laivalla, kai. Niin kuin Ruotsiinkin. Me lähdetään huomisaamuna.”
”Millonkas työ meinaatta tulla takasin?”
”Jaa-a, joskus ensi kuussa varmaan, kunhan siltä tuntuu. Ei meillä mitään aikataulua ole.”

Mummo tuhahti. Tuhahdus, joka kertoi sen, ettei tämä oikein hyväksynyt löyhää matkasuunnitelmaa, mutta oli jo luovuttanut kun ei näyttänyt onnistuvan kääntämään lastenlastensa päätä. ”Muista nyt aenakin vanhempana ja viksumpana kahtoo sen siskos perrään, se on niin huithapeli että unohtuu vielä jonnekin kun viet sen niin kauas.”

Hän ei voinut olla nauramatta ääneen. Linneasta ei tosiaankaan tiennyt mitä tämä saisi päähänsä. ”Katson, katson. Kiitos muuten kahvista ja kakusta... ja tuota, voileivistä.”

***

Auringonpaiste taisteli tuulenhujakan kanssa heidän kiivetessään portaita ylöspäin, laivan kannelle saakka. Se sekoitti Linnean vaaleat hiukset ja sai kiljahtelevat lokit leijumaan miltei paikoillaan, vastatuulessa. Hän istui nauttimaan auringosta Linnean kiertäessä tutkailemassa kantta ja ympäröiviä maisemia, hymyillen kaikelle ja kaikille. Avatessaan silmänsä hän huomasi sisarensa kauempana, juttelemassa punaiseen mekkoon pukeutuneen tytön kanssa. Kovin Linnean tapaista, tämä onnistui hankkimaan seuraa mistä tahansa, varttitunnissa. Uteliaana hän asteli lähemmäs ja tutkaili nuorta naista. Tumma, suora ja kiiltävä tukka oli leikattu melko lyhyeksi, sellaiseksi joka ylsi juuri leuankärkeen saakka. Se oli vedetty pois silmiltä kahdella vaaleanpunaisella hiuspinnillä, mikä antoi olemukseen hieman pikkutytön vivahteita. Silmät olivat tummat, yhtä tummat kuin hiuksetkin ja hänestä tuntui että niillä näki ajatuksiin saakka. Ilmassa leijui jotain sähköistä ja hän ei voinut olla värähtämättä.

Tyttö loi häneen terävän katseen huomatessaan olevansa tarkkailtuna ja sai Linnean kääntymään. ”Aijoo, tuo tuossa on mun isoveli. Se, jonka autolla me ollaan liikkeellä,” tämä selosti, ja vaihtoi sitten selostuksensa kohdetta: ”Tässä on Nora. Sekin on matkalla Ranskaan, eikös niin?”
”Joo,” Noraksi esitelty vastasi, ”lounaaseen, Bordeaux’n lähelle, mulla on siellä sukua. Isoisä etenkin.”
”Millä sä matkustat? Junalla vai?” uteli Linnea.
”Ajattelin liftata. Ei mulla kiire ole. Menen junalla sitten jos matkanteko ei etene ollenkaan. Mut hei, mä taidan mennä etsimään itselleni jotain syötävää, jotten kuolen nälkään. Mä varmaan näen sua... teitä vielä ennen kuin ehditään Tukholmaan saakka.”

Noran poistuessa paikalta Linnea katseli tovin tämän selkää ja käänsi sitten katseensa suoraan veljeensä. Silmissä kimalsi idea, jota ei ollut vaikea tunnistaa. Hän pudisti päätään. Ei tulisi kysymykseenkään.
”Noh, ainakin joksikin matkaa”, tyttö sanoi, ”Kai sinne autoon nyt mahtuu. Se vaikuttaa ihan kivalta tytöltä. Tai ei ainakaan miltään kirvesmurhaajalta.”

Kyllä hän Linnean ’ihan kivat tytöt’ tiesi, samanlaisia tuulispäitä kuin hänen rakas siskonsakin. Kahden sellaisen kanssa reissaaminen veisi hänet takuuvarmasti mielenhäiriöön. ”Ei. Autoon ehkä mahtuu, mutta mihin me se yöksi laitettais? Luuletko sä muka, että se suostuis nukkumaan mun kyljessä kiinni?”
”Ei ehkä sun, mutta kyllä munkin vieressä saa nukkua.”
”Niin aina. Mutta ei onnistu, Linnea. Mä lupasin matkustaa sun kanssa, en sun ja jonkun... jonkun randomin.”

Linnea tuhahti, ihan samalla tavalla kuin mummo silloin kun ei ollut tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen, ja jätti hänet mielenosoituksellisesti yksin mennäkseen kurkkimaan laivan partaan yli, sen mereen piirtämiä kuohuja.

Hän huokaisi syvään. Linnea käyttäisi kaiken mielikuvituksensa kääntääkseen hänen päänsä niiden muutamien tuntien aikana jota matkaa olisi edessä.

***

III.

Saaristomerikin on hurjan kaunis aurinkoisena kesäpäivänä. Ei ehkä samalla tavalla villi ja vapaa kuin mitä mä kuvittelen Atlantin olevan, mutta kaunis silti. Ja tuuli tunkee hiuksia suuhun.

Jos äiti olisi tässä, mä tiedän tasan tarkkaan mitä se sanoisi: ”Nea, tule pois sieltä keikkumasta, tiput vielä mereen.” Ihan sama olenko mä Nea kakskytkaks vai Nea kakstoista. Lapsi kuitenkin. Ja isälle aina Lili, äidille Nea. Molemmille puolikas. Äiti sai sen jälkiosan, kympintytön joka ainakin yritti olla kiltti ja avulias kotona. Isä halusi Lilin, poikatytön, joka rakensi mökillä majoja puihin ja kyllästyi sadasosasekunnissa jos ei ollut jotakin tekemistä. Musta tuntuu ettei ne kumpikaan ole koskaan halunnu mua kokonaisena, ihan vain Linneana, sinä kaikkena mikä paketissa tulee.

Isän käyttämässä Lilissä on sekin huono puoli, että se tuo mun mieleen aina Lilithin. Enkä mä nyt ole ihan varma, pitäisikö mielikuva ottaa hyvällä vai ei. Toisaalta olisi hienoa olla maailman ensimmäinen nainen, vahva, taipumaton ja alistumaton. Toisaalta taas en ihan välttämättä haluaisi olla demoni. Syöjätär jonka seuralaiset ovat vähintäänkin arveluttavia ja tarina liian hurja ja verinen kelvatakseen Raamattuun.

Tosiaan, jos vanhemmat haluavat mut epämääräisenä naisenpuolikkaana, niin veljeni jellonamieli on eri asia. Sen ne halusi ja sai kokonaisena. Siksi sille varmaan annettiin niin lyhyt nimikin. Leo. Siitä ei paljoa lempinimiä väännellä tai lyhennöksiä tehdä. Rauhallisuutensa ja kokonaisuutensa lisäksi Leo on toisinaan aika lailla yhden asian ihminen. Niin kuin sen Volkkarinsa kanssa. Se ei puoleen vuoteen puhunut mulle mistään muusta, kirosi toisinaan kuinka paljon aikaa se auto vie... mutta annas olla jos erehtyi ehdottamaan että auttaisi. Mähän olisin saattanut vaikka rikkoa jotain. Vähintäänkin sen hermot.

Se ei juuri arvosta mun poukkoilua, mä tiedän, vaikkei se sitä sanokaan. Ei se sano aina kaikkea muutakaan, mutta ainakin se kutsuu mua Linneaksi. Ja ainakin se suostuu lähtemään ajamaan Euroopan läpi ihan vain mun päähänpiston takia. Tai niin se ainakin sanoi. Oikeastihan se haluaa itsekin nähdä miten Volkkari pärjää Alpeilla ja Ranskan moottoriteillä, mutta ei se sitä myönnä. Ei se myönnä aina kaikkea muutakaan.

Jos Leon kanssa eläessä on jotain oppinut niin sen, että sen saa suostumaan vaikka mihin, kunhan malttaa vähän odottaa ja antaa sille aikaa. Mä haluan Noran meidän mukaan, ainakin osalle matkaa, ja Leon on paras vain suostua siihen. Mähän voisin vaikka perustella sille miten paljon helpompaa olisi reissata Ranskassa kun seurassa olisi joku joka puhuu ranskaa... kai Nora ranskaa puhuu jos siellä on kerran sukuakin. Pitääkin kysyä siltä.

Minneköhän se meni syömään?

***


Osa kaksi tämän linkin takana.

Kuvat : Wikipedia Commons, Handolio, Wikipedia Commons, CC BY-SA 2.0, Ed Merritt, CC BY-NC-ND 2.0, John Collier / Wikimedia Commons

Ei vielä palautetta
Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!