Kaukana kuin meri - osa 2

(Osa yksi.)

IV.

Linnea kiskoi veljensä mukaan etsintäpartioon. Tehtävä ei lopulta ollut vaikea, Nora löytyi istumasta erään ison ikkunan äärestä, pyöritellen puoliksi juotua kokispulloa käsissään. Linnea istui aivan tätä vastapäätä Leon jäädessä seisomaan ja toivomaan, että pääsisi pian pois tilanteesta.
”Mä mietin kun sä sanoit, että meinaat liftata”, aloitti vaaleakutrinen tyttö, ”meidän Volkkarissa on kyllä istumapaikkoja kolmelle.”
Leo keskeytti sisarensa kerrasta: ”Mmh, mutta nukkumaan sinne ei mahdu kuin kaksi, joten...”
”Joten”, Linnea jatkoi, ”en mä tiedä.” Kasvoilla käväisi pieni lannistuminen.
Nora peitti sananvaihdon aiheuttaman huvittuneisuutensa huonosti ja kohautti hartioitaan: ”Se on ihan okei, mulla on teltta mukana.”

Leo vilkaisi yllättyneenä tytön vieressä olevaa reppua. Tuonneko muka mahtui teltta muiden tavaroiden lisäksi?
”Olishan se tietysti ihan mukavaa”, Nora jatkoi ja Leo tunsi kaksi katsetta kasvoillaan. Pari tummia ja pari vaaleita silmiä. Sillä hetkellä hän tiesi hävinneensä.
”Olkoon, mutta mä ajan.”
”Ihan vapaasti vaan. Mä en erityisesti epäillytkään, että sä antaisit mun koskea rattiin”, totesi Linnea nauraen ja kohdisti sitten huomionsa vieressään istuvaan tyttöön: ”Mä veikkaan, että siinä on ratissa jonkinlainen naistunnistin, sellainen mikä rupeaa ulvomaan jos vääränsorttinen ihminen sitä liiaksi hivelee.”

Autokannen metelin keskellä Nora reagoi Ellun sisäverhoiluun vielä häkeltyneempänä kuin Linnea paria viikkoa aiemmin: ”Oletko sä ihan varma ettet ole värisokea?”
Leo ei voinut olla nauramatta. Ehkä seuraavalla kerralla pitäisi kuitenkin kysyä naisten apua kankaiden valinnassa. He asettautuivat kaikki kolme tavaroineen mukavasti istumaan, Leo luovi auton ulos lautalta ja sitten satamasta, ja käänsi sen kirkkaansinisen nokan etelää kohden. Ajomatkaa olisi edessä vielä tunteja tälle päivää.

Nora osoittautui hauskaksi matkaseuraksi. Tämä vaikutti olevan tyynempi kuin Linnea, mutta silti eloisa ja tiesi huiman paljon. Kertoi hauskoja anekdootteja paikoista joita he ohittivat, vanhoja legendoja ja uudempia kummitustarinoita. Kun soppaan sekoitti suulaan sisaren, ei Leon tarvinnut kuin nyökkäillä satunnaisesti ja keskittyä ajamiseen.

”Malmö! Tuossa kyltissä luki Malmö”, Linnea huudahti osoittaen kylttiä jonka ohitse he olivat jo ajaneet.
”Ei sen niin väliä, ei me kaupunkiin olla menossa, kierretään vähän ohitse.”
Kuten hän oli tytöille aiemmin ajellessa luvannut, yhdestä lähistön pikkukaupungeista löytyi kohtuullisen sympaattinen leirintäalue. Keskiyö uhkasi, mutta Linnea ei vaikuttanut väsyneeltä vaan viritti jo tulta huomattuaan, että aivan lähettyvillä, pienen lammen rannalla oli nuotiopaikka. Siihen he istuivat, käristämään kaikenlaista tavaroiden joukosta löytynyttä syötäväksi kelpaavaa. Nora jatkoi tarinointiaan, tällä kertaa kertomuksilla kaksipäisestä ja kolmijalkaisesta Agnista, hindujen tulen jumalasta, mustasilmäisestä ja -tukkaisesta olennosta joka tanssii nuotion liekeissä. Parantajasta, suojelijasta ja tuhoajasta. Eikä Leo voinut olla miettimättä, kuinka paljon Agnissa mahtoi olla samaa kuin kertojassa itsessään, liekkien valon leikkiessä tämän kasvoilla. Linneakin vaikutti kiinnostuneelta, vaikka Leo tiesikin tämän jo mytologioita lukeneen. Tai ehkä juuri siksi. Noralla oli taito kietoa kuulijansa sametinpehmeän äänen syvyyksiin odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtui.

Tarinoiden vaimettua Linnea jäi tuijottamaan hiipuvia liekkejä mietteliäänä ja säpsähti silminnähden Noran asettaessa kätensä hänen hartioilleen. Tyttö kumartui, nojasi leukansa kevyesti Linnean olkapäähän ja palasi Intiasta Euroopan kamaralle.
”Tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen”, lainasi Nora Leinoa ja kysyi: ”Mitä sä mietit, neiti Vanamo?” Leo oli harvoin nähnyt sisartaan yhtä sanattomana kuin yllättäen esitetyn utelun edessä. Lopulta tämä löysi kadonneen kielensä ja takelteli: ”En kai oikein mitään. Jos en sitten kaiken sortin jumalia.”
Tytöt loivat toisiinsa nopean katseen täynnä ymmärrystä ja saivat Leon tuntemaan itsensä hieman ulkopuoliseksi. Hän noukki tavaransa maasta ja lähti astelemaan autoa kohden, kuullen tyttöjen kikatuksen seuraavan perässään.

”Onko tuo muka teltta?” sai hän kysyttyä Noran kiskoessa repustaan pienen vihreän pussin.
”On se, usko vain. Teltta-arkkitehdit tekee ihmeitä nykyään.”
Teltaksi se tosiaankin osoittautui, hassun malliseksi teltaksi. Edestä suurempi, perästä matala ja kapea. Kuin täyteen puhallettu muumiomakuupussi.
”Ja sä mahdut sinne?”
”Oi kyllä, tavaroiden kanssa jopa.”
”Okei sitten. Hyvää yötä, yritetään herätä ihan ihmisten aikoihin, mä haluaisin selvitä koko Pohjois-Saksan läpi huomenna”, Leo sanoi.
”Mihin sulla on kiire?” ihmetteli tummasilmä.
”Ei mulla kai mihinkään, mutta Linnea haluaa merelle saakka.”
Nora naurahti ja ravisti päätään hiukan: ”Voi teitä. Hyvää yötä sitten.”

Linnea valvoi vielä kattoa hajamielisenä tuijotellen ja kuiskasi Leolle hyvät yöt hänen oikaistessaan itsensä auton perään levitetylle sängylle tämän viereen. Ja kun hän seuraavan kerran tajusi maailmasta jotakin, aurinko paistoi jo korkealta.

Seuraavat kilometrit odottivat matkaajia kärsimättöminä.

***

V.

Sitä voi jo kutsua sillaksi.

Mä unohdin tietenkin nimen, mutta pirun pitkä se on, se joka johtaa Ruotsista Tanskan puolelle. Huonompaa alkaisi heikottamaan, eikä mulla ole aavistustakaan miten se pysyy kasassa. Voisinkin oikeastaan kysyä Leolta joskus, se tajuaa rakennelmista enemmän kuin mä. Mutta kaunis se on, se silta.

Tanskakin on kaunis. Tasainen ja tuulinen, aika lailla sellainen kuin odotinkin.

Vähän kuin Nora. Tasainen ja tuulispää yht’aikaa. Kaunis ja vaarallinen kuin Troijan Helena. Rakentaisin vaikka puuhevosen ja katselisin sen sisältä ilokseni koko illan jos uskaltaisin.

Niin muuten katselisi varmaan Leokin. Vaikka ei se sitäkään myönnä. Leo ja naiset. Ei se ujo ole, sillä on vain ollut huono tuuri osua aina ihan käsittämättömien sekopäiden seuraan. Niin kuin se viimeisin, joka veti palkokasveja hengityselimiin jo silloin, kun mä kävin kahvilla Leon kanssa. Eikä se ollut edes erityisen nätti.

Leo ja Nora olis kyllä nätti pari, sille ei voi mitään. Velikulta on ihan hyvin veistetty nuori mies. Me ollaan itse asiassa aika saman näköisiä. Jopa niin saman näköisiä, että mäkin tajuan sen. Vaaleita, pitkiä ja kulmikkaita. Mutta siinä missä mä tunnen itseni joskus vähän drag-queeniksi peiliin katsoessa, mekko päällä etenkin, Leolle se sopii. Siis ei mekko, vaan kulmikkuus. Se on kuitenkin meistä kahdesta se mies.

Ne olis kyllä nätti pari, mutta.

Mutta.

***

VI.

Näköalareitti vei vanhaa Volkswagenia pieniä teitä pitkin, ja he olivat juuri ohittaneet Münsterin kaupungin Noran ehdottaessa kierrosta Reinin varrelle. Sanoi haluavansa käydä tervehtimässä Loreleita.

Leo vaihtoi pitkän silmäyksen sisarensa kanssa ja suostui lopulta, eihän tässä jäniksen selässä oltu. Nora tavasi karttaa takapenkillä ja ohjasi heidät lopulta perille melkein ilman erehdyksiä. Viheriäällä paikalla joen varrella oli muitakin turisteja. Linnea laskeutui rantaan ihmettelemään leveää, vuolasta jokea ja Leo odotti uteliaana mikä tarina tästä paikasta olisi kerrottavana.

Nora istuutui nurmelle ja odotti Leon asettuvan viereensä ennen kuin osoitti sormellaan läheistä kalliota: ”Sanovat, että tuolla ylhäällä istuu Lorelei, nuori vaalea nainen kampaamassa hiuksiaan ja laulamassa merimiehet turmioon. Vähän kuin seireenit, mutta ilman pyrstöä tai siipiä. Oikeasti tämä on kai Reinin kapein kohta, ja virtauksiltaan vaarallisin. Haaksirikkoutuvat toisinaan vielä nykyäänkin.”
Tyttö jäi katselemaan kallion huipulle, kuin nähdäkseen miehille kuiskailevan taruolennon, ja jatkoi legendaa hukkuneesta Loreleista. Leo ei kiinnostunut kalliosta tai joesta, vaan seurasi Noran vaaleanpunaisen suun liikkeitä ja silmiä joiden tummuudessa tanssi pieniä kultaisia pilkkuja. Ne saivat hänet miettimään millaista olisi tuntea nuo huulet ihollaan, omilla huulillaan, katsoa silmiin aivan lähietäisyydeltä.

Haaveiden kohde herätti hänet itse: ”Sä et ole kuullut sanaakaan.”
”Kuulin mä. Tai siis, alun ainakin.”
Hän oikaisi itsensä kyljelleen nurmelle. Hänen hämmästyksekseen, pienen harkinnan jälkeen, Nora teki samoin. Siinä he olivat, nenät vastakkain, miltei piilossa maailmalta kasvillisuuden suojassa. Ja hänestä tuntui jälleen siltä, että Noran terävä katse osasi lukea hänen ajatuksensa. Leo painoi kasvonsa lähemmäs tytön kasvoja, otti tämän alahuulen hellästi omiensa väliin ja tunsi Noran vastaavan suudelmaan. Hän antoi kätensä liukua selkää pitkin, löysi kaistaleen paljasta ihoa t-paidan ja shortsien väliseltä alueelta ja hyväili sitä sormenpäillään. Tästä hän piti, pienestä tummasta seireenistä joka houkutteli miehen mukaansa syvyyksiin.

Mukavasti alkaneen hetken keskeytti aivan lähistöltä kuuluva yskähdys. Leo pongahti istumaan ja huomasi Linnean nojaavan auton kylkeen ja katselevan heitä ilmeettömänä. Niin ilmeettömänä hän ei ehkä ollut koskaan sisartaan nähnyt.
”Älkää toki antako mun häiritä”, Linnea totesi.
”Se taitaa olla vähän myöhäistä”, Leo vastasi ja nousi ylös puhdistaen heiniä vaatteistaan. Tilanne oli kumman kiusallinen.
Pieni tumma seireeni oli kohottautunut kyynärvarsiensa varaan ja silmäili sisaruksia levollisena, kysyen lopulta: ”Jatketaanko me vielä matkaa, vai haluatteko te jäädä yöksi jonnekin tänne?”
Leo vilkaisi kelloaan. ”Jatketaan vielä vähän. Eiköhän me tunnin parin sisään jokin leirintäalue löydetä.”

Linnea istui pelkääjän paikalla tuijottaen ikkunasta ulos, seuraillen ohikulkevia jokivarren maisemia omituisen vaitonaisena. Leo puhui niitä näitä Noran kera, saaden irrotettua sisareltaan vain satunnaisia hymähdyksiä. Lopulta kelvollinen leirintäalue löytyi, Leo parkkeerasi auton tuuhean tammipuun alle ja Linnea penkoi ruokakaappia illan vähitellen hämärtyessä. ”Mitä te haluatte syödä? Vaihtoehtoina on pastaa tomaattikastikkeella tai pastaa tomaattikastikkeella.”
Nora naurahti ja vastasi: ”Pastaa tomaattikastikkeella sitten varmaan.”
Tytöistä vaaleampi kävi ruoanlaittopuuhiin sanaakaan sanomatta, jättäen veljensä ja Noran jutustelemaan keskenään.

”Mä oon aika väsynyt, taidan mennä jo nukkumaan, kunhan saat ne tiskit alta pois”, Linnea sanoi Leon kootessa astioita pöydästä.
Poika kohotti kulmiaan hiukan. ”Eihän kello ole kuin hädin tuskin kymmenen.”
”Kannattais sunkin jos meinaat huomenna jaksaa ajaa.”
”En kyllä meinannut ajaa niin paljoa kuin tänään, en todellakaan.”
”Itsepähän tiedät.” Linnea avasi sängyn, pesi hampaansa ja toivotti seuralaisilleen vaimean hyvän yön ennen kuin veti auton sivuoven perässään kiinni.

”Ehkä se on huomenna paremmalla päällä”, totesi Leo hiljaa. Linnea oli oikukas, hänen jos kenen pitäisi se tietää. Nora hymyili, hassua vinoa hymyä, saaden hänet muistamaan että ilta oli vielä nuori. Ja kun hän lopulta, vuorokauden vaihtuessa jo toiseen, etsi paikkansa nukkuvan Linnean vierestä, hymyili hän itsekin tajutessaan kuinka nuori ja iloluontoinen ilta oli tosiaan ollutkin.

***

VII.

Hän oli täynnä energiaa herätessään aamun valjetessa ja muisti jokaisen yksityiskohdan edellisillasta. Nora oli ollut sievä ja suloinen, pehmeä ja kiinnostava. Pitänyt vaatteet tiukasti yllään, eikä hän ollut viitsinyt ehdotella enempää. Hänelle olivat riittäneet ihon silkkisyys ja uteliaat huulet. Mutta lähinnä he olivat kuitenkin vain istuneet hämärässä ja keskustelleet. Tai pimeäähän se oli jo ollut, näillä leveysasteilla oli jo pimeää jopa toukokuun lopussa. Pimeää mutta lämmintä. Hän olisi verrannut yöilmaa linnunmaitoon, jos olisi tiennyt millaista linnunmaito on.

Hän keitti kahvia herättäen sisarensa kolistelullaan ja oli tyytyväinen huomatessaan, että Linnea vaikutti suunnilleen omalta itseltään. Ehkä tämä oli tosiaan vain ollut väsynyt. Hän avasi pöydän, kattoi siihen kupit ja kutsui Norankin aamiaiselle. Oli suorastaan huvittavaa, millainen kontrasti tyttöjen välillä vallitsi. Tumma Nora oli käynyt suihkussa, raikas ja laittautunut, vaalea Linnea pörröpäinen ja vastaherännyt.

Leo levitti kahvikuppien keskelle karttakirjan. Heillä mitään gps:aa ollut, hänestä tuntui että Ellu olisi loukkaantunut moisesta nykyajan kotkotuksesta.
”Minne seuraavaksi?” kysyi Linnea kun oli saanut heräteltyä itseään kofeiinilla.
”Mä ajattelin, että ihan vain tästä etelään ja Sveitsin suuntaan”, hän vastasi.
Nora näytti miettiväiseltä, kaivoi taskustaan pienen, punaisen ja kuluneen muistikirjan ja selaili sitä tovin. Nora oli siis muistikirjaihmisiä. Sopi hyvin yhteen perinteisten karttojen kanssa.

”Tuota, mulla vois olla ehdotus”, aloitti tyttö varovaisesti, ja kuullessaan ettei sitä ainakaan vielä tyrmätty, jatkoi: ”Riippuu tietty siitä, onko teillä kiire. Mutta me ollaan ihan lähellä Ranskan rajaa. Sen toisella puolella on Elsassin viiniteitä. Upeita maisemia, söpöjä kyliä, mainiota valkkaria, tietenkin. Kiersin joskus viisi vuotta takaperin vanhempieni kanssa. Näkemättä jääneisiin paikkoihin kuuluu vaikkapa... odottakaas... Niedermorschwihr.”
”Mikä?”
”Nie-der-morsch-wihr. Sori, ei oo mun vika että elsassilaiset on halunnu antaa kylilleen mahdottomia nimiä. Mutta siellä on ainakin useampi winstub, viinitupa ihan kylässä. Sä nimittäin et aja jos me jumiudutaan johonkin maistelemaan.”

”Joo!” sanoi Linnea ja kääntyi vasta sitten kysyvän näköisenä veljeään päin: ”Ei kai meillä kiire ole?”
Leo kohautti olkiaan. Mihinkäpä heillä kiire, valmiissa maailmassa. Jos Linnea oli valmis lykkäämään merelle ehtimistä päivällä, ei hänellä olisi mitään sitä vastaan. Tarkoittaisihan se myös päivää lisää Noran seurassa.

Kylä oli pieni. He ajoivat kertaalleen sen läpi ja sitten takaisin. Muutama katu ristissä. Pääkadun alussa oli parkkipaikka ja siihen Leo jätti Ellun kiltisti parkkiin. Linnea hypähti ulos ja oli jo seuraava hetkenä kadunkulmassa tutkimassa ympäristöään: ”Täähän on ihan mielettömän pittoreski kylä. Kattokaa nyt noita hirsiristikkoja talojen seinissä. Tai tota sinistä taloa. Ihan hurja väri. Leo, anna mä etsin kamerani ennen kuin sä lukitset ovet. Meneeköhän kauan jos me kierretään tää ympäri?”
”Jaa-a, ehkä varttitunti. Eihän tässä oli kuin kolme hassua katua”, Leo vastasi. He tarttuivat tuumasta toimeen, eikä siinä paljoa varttituntia pidempään tosiaankaan mennyt.

”Mistä kellarista me aloitetaan?” Leo kysyi heidän nähtyään suunnilleen kaiken kylässä.
”Lähimmästä? Mä huomasin yhden tuossa kulman takana”, Nora ehdotti.
Omistaja maistatutti heillä kaikkea tuotantoaan. Viini oli juuri sopivaa: viileää, makeaa tai happamampaa, hieman kirpeää. Nuorten mukaan lähti useampi kapeakaulainen vihreä pullo. Lounastauko paikallisessa winstubissa, rasvaisen ja kermaisen paikallisen ruoan ja oluen kera, sitten seuraavaan kellariin. Linnea hihitteli jo.

He joutuivat odottamaan hetken, sillä kellarissa paikalla oleva parrakas mies palveli saksalaista turistipariskuntaa. Esillä olevat viineistä kertovat kirjat ja tilan tuotteet kiinnittivät Noran huomion. Tämä siveli sormillaan kevyesti yhden pullon pintaa ja kysyi: ”Tiedättekö te kuka keksi viinin?”
”Joo”, Linnea vastasi, ”Dionysos, tai Bacchus, miten halutaankin kutsua.”
Nora nyökkäsi: ”Dionysos aiheutti melkolailla ongelmia ja orgioita juottamalla humalaan niin jumalia kuin kuolevaisiakin. Eikä tainnut itsekään olla ihan kohtuukäyttäjä.”
Leo nosti kulmakarvojaan: ”Orgiat jumalten kesken olis varmaan ollu mielenkiintoista koettavaa.”
Tyttöjen naurun keskeytti parrakas mies, joka onnistui lopulta myymään heille varastoistaan vielä muutaman pullon lisää.

”Jäädäänkö me tänne? Mä en tosiaan voi kyllä ajaa, mutta ei täällä kyllä sen kummempaa tekemistäkään ole. Sitä paitsi ihan kohta sataa”, Leo sanoi heidän kävellessään kylän kujien poikki parkkipaikkaa kohden. Tytöt vilkaisivat taivaalle, jossa horisontti tosiaankin täyttyi uhkaavista pilvistä.
”Ellu, korttipeli ja vähän lisää viiniä?” Linnea ehdotti. ”Mulla on pelikortit jossain laukun pohjalla.”
Muilla ei ollut parempiakaan ideoita, joten he asettautuivat pöydän ympärille, avasivat vielä yhden valkoviinipullon ja ryhtyivät pelaamaan. Jumalten nektari irrotteli kielenkantoja ja peli eteni suorastaan meluisena sateen ropistessa auton peltejä ja ikkunoita vasten, siihen saakka, kunnes itse kukin tunsi alkoholin väsyttävän voiman. Linnea avasi sängyn ja kysyi reppuaan penkovalta Noralta: ”Et kai sä nyt meinaa teltassa nukkua? Tää on parkkipaikka, silkkaa asfalttia ja sitä paitsi siellä sataa. Kyllä tuohon kolme mahtuu.”

Nora epäröi hetken, mutta myöntyi sitten. Ajatus kosteasta teltasta ja lainehtivasta asfaltista ei tainnut houkutella. Tyttö vaihtoi päälle yöasunsa ja sai karttakirjaansa syventyneen, seuraavaa etappia miettivän Leon havahtumaan. Pieni yöpaita ei ollut tiukka tai läpinäkyvä, mutta niin keveää materiaalia, että vartalon jokaisen yksityiskohdan saattoi arvata sen läpi. Hän tuijotti Noraa hetken ja vilkaisi sitten Linneaa, jolla oli kasvoillaan aivan samanlainen ilme kuin hänellä itselläänkin. Ei tainnut olla Linneakaan täysin immuuni naiskauneudelle.

Lopulta sisar laski katseensa ja oikaisi itsensä sänkyyn, seinän viereen. Nora asettautui sängyn keskelle, selkä miltei Linnean selkää vasten, eikä siis jättänyt Leolle muuta paikkaa kuin aivan itsensä ja seinän välissä. He olivat niin lähekkäin, että hän tunsi Noran hengityksen kasvoillaan. Linnea vaikutti nukkuvan ja Norakin oli sulkenut silmänsä, mutta Leo makasi hereillä vielä pitkään tutkaillen tytön kasvoja hämärässä ja silittäen kevyesti tämän poskea.

***

Osa kolme tämän linkin takana.

Kuvat: E. A. Rodrigues / Wikimedia Commons, The Project Gutenberg, Heinrich Pröhle / Wikimedia commons, Michelangelo's Bacchus. Museo del Bargello, Florence, Italy / Wikimedia commons 

Ei vielä palautetta
Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!