Kaukana kuin meri - osa 3

(Osa kaksi.)

VIII.

Seuraava aamu ei valjennut. Se yritti muuttua päiväksi harmaiden pilvien ja yhä yltyvän sateen seurassa. Autossa oli ahdasta, ja levoton Linnea niin ärtynyt, että sai muidenkin hermot kireälle.
”Mee juoksemaan ulos, että rauhotut!” äyskäisi Leo lopulta.
”No en varmasti mene, siellä sataa. Mä haluan vaan suihkuun ja... ja jotain.”
”Siinä saat samalla sen suihkuskin!”
”Älkää viitsikö”, totesi Nora sovittelevalla äänellä, ”kai tuolla kaupungissa joku uimahalli on, mäkin kävisin mielelläni ihan oikeassa suihkussa.”

Uimahallin löytymisen ja suihkun jälkeen Leo sai viimein mahdollisuuden ohjata Ellun Sveitsin suuntaan. Rajan yli Baselin nurkilta, tietullitarra ikkunaan, tunneleiden läpi aina Genevejärven kärkeen saakka. Alpit saivat kaikki matkalla olevat hiljaisiksi, sateessakin.
”Jäädään jonnekin tänne”, Linnea sanoi veljelleen. ”Edes yhdeksi yöksi, mä haluan tietää miltä tuntuu kävellä noin valtavien vuorten rinteillä.”
”Okei, löydä mulle leirintäalue, niin jäädään. Mä en halua sun kiukuttelevan suihkun takia huomisaamunakin.”
Terävä katse. ”Mä mitään kiukutellut!”
”Lapset!” kuului takapenkiltä. Linnea kääntyi katsomaan taakseen ja purskahti nauruun nähdessään Noran toruvan ilmeen.
”Joo, joo, mä yritän löytää jonkin leirintäalueen. Pysähdy johonkin missä on ihmisiä niin mä kysyn. Mitä kieltä täällä puhutaan?” uteli Linnea matkatovereiltaan.
”Kyltit näyttäis olevan ranskaksi, mutta kokeile huonoa englantia, se on aika universaalisti puhuttu kieli”, Leo totesi.
”Siinä tapauksessa sun pitää kysyä, mun englanti ei ole tarpeeksi huonoa.”

Sopivan leirintäalueen metsästäminen vaati energistä selittämistä ja useampia kysymyksiä. Heidän löydettyään viimein perille näytti Linneakin päässeen ärtymyksestään yli, siitäkin huolimatta että vuorten huiput piiloutuivat yhä matalammalla olevien pilvien taakse ja ilma oli raskas. Lopulta taivas aukeni, aivan yhtäkkiä, suurten salamien ja rinteistä kaikua saavan jyrinän myötä. Matkalaiset pitivät sadetta leirintäalueen peltikattoisessa keittiössä. Noran yritti saada äänensä kuuluviin jylinän ylitse:

”Thor löysi näköjään vasaransa. Kertovat, että jääjättiläinen Thrym varasti Thorin vasaran, ja vaati sen palauttamiseksi Freijan kättä. Freija ei tietenkään ollut vaihtokaupasta kovinkaan innoissaan, joten Thor otti ja pukeutui naiseksi, Freijan vaatteisiin ja hunnun taakse piiloon tietenkin. Tyytyväinen Thrym järjesti suuret juhlat kihlauksen kunniaksi ja Thor meinasi paljastua syömällä aivan tuhottomia määriä juhlaruokia.”

”Saiko se sillä sen vasaransa takaisin?” Leo kysyi.
”Niin joo, sai. Tappoi siinä sivussa puolet juhlavieraista, mutta se on se vähemmän hauska osa tarinaa.”
”Onko jumalat ylipäätään osannu mitään muuta kuin juhlia, pitää orgioita ja sotia?”
”Eipä juuri, mutta osaako ihmisetkään?”

Kysymys leijui ilmassa vielä heidän käydessään nukkumaan, tälläkin kertaa ahtaasti autoon. Kaatosade olisi ollut pienelle teltalle liikaa. Aamulla Linnea ponkaisi ylös lähes yhtä aikaa auringon kanssa, totesi sateen lakanneen ja kiskoi vielä mukavasti nukkuvan Noran ylös ja mukaansa pienelle vaellukselle.

Palatessaan tytöt olivat punaposkisia ja nauravaisia. Linnea antoi Leon selata kamerastaan aimo annoksen kuvia vuorten rinteiden vuohista, huimaavista maisemista ja seurassaan vaeltelevasta tummatukkaisesta nuoresta naisesta.

Niillä eväin oli hyvä jatkaa matkaa merta kohden.

***

IX.

Huomasin, että Sveitsistä pääsee näköjään ihan muutamassa tunnissa Välimeren rannalle.

Nora ehdotti, ettei mentäiskään Italian rannoille, vaan jatkettais tunnin verran Ranskan puolelle, ja velikultanihan tokikin suostui ehdotukseen mukisematta. Joku on jo kierretty pikkusormen ympärille.

Joka tapauksessa, Nora opasti meidät ihan mielettömän kauniiseen pikkukaupunkiin. Käännyttiin moottoritieltä pois jossain vähän ennen Nizzaa. Se kaupunki on sellaisella niemellä. Kapeita katuja, palmuja ja papukaijoja puutarhoissa. Siis ihan oikeasti papukaijoja, hurjaa. Mä en tiennyt, että papukaijat säilyvät hengissä luonnossa Euroopassa, mutta näköjään sitten kyllä. Ovat kuulemma paenneet joskus omistajiltaan ja päättäneet lisääntyä. Määrätietoisia otuksia.

Ja niiden puutarhojen keskellä on huviloita, joiden ostamiseen mä en näe tarpeeksi rahaa koko ikänäni. Nora puhui jotain vähintään neljästä miljoonasta eurosta per talo. Toisilla on. Myös loistojahteja ja pienempiä venheitä. Niitä on ankkuroituna siihen selälle useampia, kesällä lomakauden alettua kuulemma useampia kymmeniä. Sellaiselle kun pääsisi, kannelle makaamaan, näpäkkä stewardess toisi hopeatarjottimella samppanjaa ja aina välillä voisi sukeltaa turkoosiin mereen. Saahan sitä haaveilla.

Näytin varmaan ihan lahnalta ihmetellessäni kaikkea suu auki ja ollessani ihan varma siitä, että tänne mä haluan jäädä pidemmäksikin aikaa kuin yhdeksi yöksi.

Mutta ne rannat ovat sentään avoimia ihan kuolevaisillekin. Ne rannat. Pientä kiveä, miltei hiekkaa, matalaa ties kuinka kauas ja lähes tyyni läpinäkyvä vesi. Kaloja. Kaloja, joita edes mä en tunnistanut. Aurinkoa ottavia tyttöjä ja poikia, jotka ovat jo ihan ruskettuneita, vaikka eletään vasta kesäkuun alkupuolta. Suolaa. Merivesi on vielä aika viileää, kirvelee silmiä ja maistuu pahalta, mutta voiko olla olemassa hienompaa tunnetta kuin kellua meritähtenä tyynessä Välimeressä auringon alla?

Tai siis, voi kai. Ei ole myöskään erityisen huono tunne vaeltaa ihan kaksin, aamuvarhaisen sumun pikkuhiljaa hälventyessä, vuorenrinnettä ylös Noran kanssa. Nora hieman hengästyneenä ja hiukset kasteesta kosteana, pehmeä kosketus ja hymy kameralle.

Tarvitseeko sitä paljoakaan muuta?

***

X.

Ranskan Riviera osoittautui matkailuautolla liikkuvan taivaaksi. Heillä oli suorastaan vara valita, hintaa ja tähtiä riitti jokaiselle sormelle. Lopulta he päätyivät rauhalliselta vaikuttavalle kahden tähden leirintäalueelle, aivan kivenheiton päähän merenrannasta. Kesäsesonki ei ollut vielä alkanut, joten he saattoivat valita paikan, jossa ei ollut muita karavaanareita ihan vieressä. Nora heittäytyi vatsalleen nurmelle, laittoi kuulokkeet korviinsa ja syventyi johonkin ranskalaiseen naistenlehteen.

Linnea sen sijaan kaivoi matkatavaroiden joukosta repun ja ehdotti: ”Mennään käymään kaupassa, siinä marketissa mikä nähtiin tuossa aiemmin.”
”Äh, mä en millään viitsisi”, Leo sanoi, ”onko ihan pakko?”
”Noh, vähän pakko on jos sä meinaat syödä jotain lähipäivinä.”
Huomattuaan, ettei veli liikahtanutkaan, Linnea pyöritti päätään ja puuskahti lopulta: ”Olkoon, mä menen sitten yksin. Ensi kerralla on sun vuoro.”
”Okei okei. Älä eksy.”

Leo huomasi suutaan kuivaavan. Häntä ei huvittanut käydä kaupassa, mutta Linnean kadotessa leirintäalueen portista ulos hän tiesi tasan tarkkaan, mitä haluaisi tehdä. Hän kosketti keveästi Noran olkapäätä, sai tämän heräämään aikakauslehdestään ja johdatti tytön sisään autoon sulkien oven visusti perässään.

Noran ilmettä oli vaikea tulkita tämän ihmetellessä, missä Linnea oikein oli.
”Kaupassa käymässä. Sinne on tästä pari kilometriä, joten kyllä se tovin viipyy”, Leo vastasi ja istui sängyn laidalle vetäen Noran lähemmäs itseään. Hänen olisi käytettävä tilaisuutensa nyt, seuraavasta sopivasta ei koskaan tiennyt. Hän tunsi hengityksensä tihenevän, kosketti tytön reittä ja liu’utti kättään hitaasti ylöspäin, tummanharmaan kesämekon helman alle, peläten koko ajan, että Nora sanoisi ei. Tämä ei kuitenkaan vastustellut, joten hän nosti helmaa ylöspäin ja painoi huulensa litteälle, vaalealle vatsalle. Leo auttoi mekon tytön päältä pois ja veti tämän syliinsä istumaan hajareisin.

Noran alusvaatteet olivat juuri sellaiset kuin hän oli odottanutkin, tummaa, miltei pikkutuhmaa pitsiä. Hän nautti näystä hetken ja painoi sitten kasvonsa Noran hiuksia vasten hengittäen tämän tuoksua. Avattuaan rintaliivien hakasen hän hamusi huuliensa väliin toisen pienistä pyöreistä rinnoista. Nora vinkaisi hiljaa, vei kätensä hänen t-paitansa alle ja riisui hänet sitten määrätietoisesti kokonaan. Tytön hellät kädet kulkivat hänen selkäänsä pitkin ja sitten kynnet painautuivat kevyesti hänen ihoonsa.

Hän saattoi miltei kuulla adrenaliinin kohinan heidän suonissaan. Pelko yllätetyksi tulemisesta lisäsi tilanteeseen haparointia, mutta myös jännitystä. Kaikki oli ohi melko nopeasti, mutta Noran maatessa hänen sylissään, jalat kiedottuina hänen ympärilleen ja hymyillen, Leo tiesi kuitenkin tehneensä jotain oikein. Hän jatkoi Noran suutelua ahnaasti, mutta pian tyttö kohottautui istumaan sanoen: ”Meidän pitäis varmaan pukeutua.”
”Jos ei pukeuduttais koko iltana, mä voisin ihan hyvin jatkaa tätä sun kanssa.”
”Sä olet kyllä varsinainen Cupido”, Nora totesi nauraen, noukki alusvaatteensa lattialta, puki ne päälleen ja pujotti mekon niiden ylle. ”Mutta mä olen ihan mielelläni sun Psykhe”, tyttö jatkoi ja antoi hänelle pienen suukon nenänpäähän.

Leo huokaisi ja pukeutui itsekin. Eikä ollenkaan liian aikaisin. Hän oli juuri saanut hengityksensä tasaantumaan huomatessaan pikkusiskonsa palaavan kauppareissulta. Linnean ylienergisyyskään ei saanut häntä ärsyyntymään illan aikana, ja yön hän nukkui paremmin kuin pitkiin aikoihin, muistaen jokaisen yksityiskohdan kielletyistä leikeistä ja tummasta pitsistä.

***

XI.

Leon keittäessä kahvia ja yrittäessä herätä uuteen päivään Linnea tyhjensi matkakassinsa sisältöä sängylle.
”Mitä ihmettä sä oikein puuhaat?”
”Etsin toisia bikinejäni, jossain täällä ne on. Tämmöinen järjestyksen ihminen kuin mä on vain laittanu ne jonnekin tosi hyvään talteen. Ha! Löysin. Mulla on aikomus olla tänään äärimmäisen tehokas ja tuottava: makaan rannalla, kunnes palan tai kyllästyn täysin. Sitä paitsi meillä on myös kylmälaukku ja olutta.”

Leo totesi, ettei Linnean idea ollut ollenkaan huono. Eipä heillä ollut parempaakaan tekemistä, ja tuskin he aivan heti Välimeren rannoille palaisivat. Sitä paitsi hän voisi ilokseen katsella uimapukuista Noraa koko päivän, sen takia jo otti riskin nahkansa käristämisestä. Tai ainakin melkein: ”Kai sulla on aurinkorasvaakin jossain siellä laukkusi uumenissa?”

Hän sai levittää rasvaa ensin sisarensa ja sitten Noran selkään. Vaalea iho oli lämmennyt aamupäivän auringossa, ja tyttö oli pukeutunut pienen pieniin punaisiin bikineihin. Nora keräsi hädin tuskin piiloteltuja silmäyksiä ohikulkevilta ja tuntui ottavan sen stoalaisen tyynesti, miltei itsestäänselvyytenä. Leo ei tuntenut itseään aivan niin tyyneksi, mutta minkäpä hän muiden katseille saattoi. Eikä hän olisi malttanut millään jättää Noraa yksikseen rannalle Linnean houkutellessa häntä mukanaan mereen. Nora sai hänet nauramaan, puhumaan itsestään, ja hänen vastahakoisuutensa muita aktiviteetteja kohtaan ansaitsi Linnealta päivän myötä useammankin kuin yhden pitkän katseen.

Lopulta Linnea kiersi pahimman suolaveden pois niskassaan roikkuvasta vaaleasta palmikosta ja istui aivan heidän viereensä, selin, nakkelemaan kiviä mereen. Plops, plops.
Nora kaivoi kylmälaukusta toisenkin oluen ja innostui sen rohkaisemana utelemaan: ”Mä tiedän jo, että Leo opiskelee informaatio-jotakin, mutta mitä sä opiskelet?”

Plops. ”Mä en ole vielä päättänyt haluanko olla isona merenneito vai Medusa”, Linnea vastasi kääntymättä. ”Biologiaa mä opiskelen, vesibiologiksi. Kalat on kivoja, ja mä olen ihan onnellinen niin mikroskoopin vieressä kuin kumisaappaat jalassakin. ”

”Ah, mä voin hyvin kuvitella sut kumisaappaat jalassa”, Nora naurahti ja osoitti sitten sanansa Leolle: ”Teillä ei vissiin ole naisia ihan valittavaksi saakka tietokoneiden seassa.”
Linnea ehti avaamaan suunsa ensin: ”Ei, ja nekin mitä se on sieltä löytäny on olleet kukin toistaan sekopäisempiä. Mun veljellä ei aina ole ollut mikään loistava arviointikyky kumppania valitessa.”
”Mitenkäs sulla sitten?” Nora kysyi.
Linnea ei vastannut mitään, tyytyi vain kohauttamaan harteitaan ja nakkasi vielä yhden kiven mereen.

Leo seurasi sen lentokaarta ja tajusi, ettei muistanut Linnean koskaan seurustelleen vakavasti. Ei Linnea mikään ruma ollut. Pitkä, suorastaan laiha ja vaalea kyllä. Ei mitenkään eksoottinen, muttei todellakaan ruma. Lisäksi niin mutkaton, että sai seuraa halutessaan mistä vain. Leo tiesi, että yksi hänen parhaista opiskelukavereistaan oli yrittänyt lämmitellä Linneaa jo ainakin vuoden päivät, mutta tyttö oli sujuvasti kiertänyt kaikki lähestymisyritykset. He asuivat samassa kaupungissa, näkivät toisiaan usein, ja suulas sisar kertoi hänelle miltei kaiken muun, mutta pysyi hyvin vaitonaisena rakkauselämästään.
Mietteiden kohde herätti itse hänet ajatuksistaan koluamalla kylmälaukusta oluttölkin.

”Mitä me muuten tehdään huomenna?” Linnea kysyi tölkkiä avatessaan. ”Haluatteko te lähteä sinne laventelipeltojen suuntaan, vai?”
”Miksipä ei”, Leo totesi, ”eteneepähän matkanteko, meillä on vielä useampi sata kilometriä edessä ennen kuin päästään länsirannikolle saakka.”
Nora nyökkäsi suunnitelmalle hyväksyvästi, ja Leo oli jo nyt miltei harmissaan siitä, että joutuisi matkan päätteeksi eroamaan tämän seurasta.

***


Osa neljä tämän linkin takana.

Kuvat: Elmer Boyd Smith / Wikimedia commons, Prayingmother, CC  BY-NC-SA 2.0, Antonio Canova/ Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0, Jacek Malczewski / Wikimedia Commons

Ei vielä palautetta
Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!