Kaukana kuin meri - osa 4

(Osa kolme.)

XII.

Sininen Volkswagen nieli urheasti kilometrejä. Lähinnä tosin mielikuvituksetonta moottoritietä pitkin, Provencen rajamaille ja siitä aavistuksen verran pohjoiseen. Viimein kartanlukijana toimiva Nora ohjasi heidät yhä pienemmille ja pienemmille hiekkateille violettien peltojen tuntumaan. Lopulta auto pysähtyi pölyävän tien varteen, ja Linnea juoksi rinnettä ylemmäs. Juoksi tosiaan, kuin lapsi. Leo pyöritti päätään ja seurasi perässä Noran jäädessä hengaamaan auton vierustalle. Tämä puhui puhelimeensa nopeita lauseita, joita hän ei ymmärtänyt.

Linnea seisoi liikkumattomana silmäinkantamattomiin jatkuvan laventelipellon vierellä. Keveä tuuli sai violetit kukinnot aaltoilemaan kuin meren, ja kaukaa kuuluvan tien huminan ohella ainoa ääni oli mehiläisten pörräys.

”Se on huiman kaunis”, Linnea huokaisi ensin ja vilkaisi sitten nopeasti veljensä selän taakse. Kun tyttö huomasi, ettei Nora seurannutkaan aivan perässä, tämän kasvoille ilmestyi epäröivä ilme, joka sai Leon epäilemään − aiheellisesti − että luvassa olisi jotain epämiellyttävää.

Linnea etsi sanojaan hetken ja kysyi sitten, katse yhä jossain laventeliaaltojen pinnalla: ”Kerrohan mulle... mitä teidän kahden välillä oikein on?”
”Ei mitään”, hän sanoi ja katui sanojaan saman tien.

Linnea ei irrottanut vieläkään katsettaan pellosta: ”Älä viitsi valehdella mulle Leo, en mä nyt sentään ihan idiootti ole.”
Pienen tauon jälkeen tyttö jatkoi ja raotti epäonnekseen Pandoran lipasta: ”Oletko sä ollut sen kanssa sängyssä?”
Hänen hämmentynyt hiljaisuutensa riitti vastaukseksi, ja Linnea nielaisi. ”Milloin te oikein ehditte?”
”Toissapäivänä. Kun sä olit kaupassa käymässä”, hän myönsi hiljaa.

Parin sekunnin ajan Linnea näytti siltä kuin olisi ollut valmis käymään hänen kurkkuunsa kiinni. Sitten tyttö noukki maasta pienen kiven, viskoi sen kaikin voimin jonnekin laventelien sekaan ja harppoi pois. Pellon läpi, määrätietoisin askelin ja kädet nyrkissä.

Leo tuijotti, suu auki, sisarensa mäen taakse katoavaa selkää Noran ilmestyessä hänen olkansa viereen. Tämä vilkaisi samaan suuntaan ja kysyi: ”Mitä oikein tapahtuu?”
”Mä kerroin sille mitä... tuota... me tehtiin toissapäivänä. Se kysyi, enkä mä osannut valehdellakaan.”
”Ah”, Noran äänensävy ei ollut syyttävä, ainoastaan toteava.
”Se on ihastunut suhun”, Leo sanoi hämmästyneenä, eikä ollut varma sanoiko sen ääneen itselleen vai Noralle.
”Mä tiedän”, Nora vastasi. ”Mä tiesin jo sillä hetkellä kun se tuli juttelemaan mun kanssa siellä ruotsinlautalla. Silti mä lähdin teidän mukaan.”

Tällä kertaa Leo jäi katsomaan suu auki Noraa, ja sai lopulta puuskahdettua: ”Sä tiesit?”
Tyttö nyökkäsi hieman nolon näköisenä. Tämä oli tiennyt koko ajan. He olivat molemmat kiertäneet Noraa kuin mehiläiset hunajapurkkia, ja tämä oli ollut koko ajan tietoinen aiheuttamistaan tunteista. Leo oli sanaton. Hän tunsi itsensä hieman huijatuksi, yritti olla suuttunut, mutta sai aikaan lähinnä pettymyksen sekaisia tunteita. Hän piti Norasta, päivä päivältä enemmän, mutta rakasti myös sisartaan.

”Tuota, jos sä annat mulle avaimet, niin mun on varmaan parempi mennä autoon odottamaan”, Nora sanoi. Leo kaivoi avaimet taskustaan, ojensi ne tytölle sanaakaan sanomatta ja lähti seuraamaan Linnean jalanjälkiä tuoksuvan laventelipellon poikki.

***

XIII.

Iso laventelipelto on iso. Suoria polkuja viljelysten välissä, huumaava tuoksu ja ampiaisia ja mehiläisiä lennähtelemässä ympäriinsä.

Mä olisin varmasti osannut arvostaa sitä paremmin, jos en olis ollut niin syvällä itsesäälin syövereissä. Olisin myös osannut katsoa jalkoihini, enkä olisi onnistunut saamaan ampiaista jonnekin jalkapohjan ja sandaalin väliin. Perkele, helvetti ja kasa muita tehokkaita supisuomalaisia kirosanoja. Tilanne olis takuulla ollut ulkoapäin katsottuna tragikoominen: mä loikin siinä kiroten, puolellatoista jalalla pellon reunaan saakka ja nojauduin sitten isoa kivenmurikkaa vasten kiskoakseni sen piikin jalastani.

Siinä vaiheessa mä tajusin itkeväni. Mä en itke juuri koskaan, en edes muista edellistä kertaa. Mutta nyt mä tunsin itseni niin äärimmäisen typeräksi. Niin äärimmäisen vihaiseksi itselleni, että kyyneliä ei pitänyt mikään poissa. Siinä mä istuin pölyn keskellä maassa ja niiskutin. Kaivoin välillä nenäliinan taskustani ja paruin lisää. Eikä kyse ollut mistään Freijan kultaisista kyynelistä. Mulla oli vain punaiset silmät, valuva nenä ja niin surkea olo, että koko maailma tuntui yhdeltä suurelta vääryydeltä.

Mun olisi pitänyt tajuta jo sen ensimmäisen suudelman kohdalla, että mulla ei ollut mitään jakoa tässä pelissä. Typerä, naiivi, haihattelija, sokea. Sitä kaikkea mä olin ja potkin suutuksissani pölyistä tannerta saadakseni sen kaiken ärsytyksen ulos. Vasemmalla jalalla, oikea oli alkanut jo turvota lahjakkaasti. Typerä, naiivi, haihattelija, sokea ja lisäksi pistetty. Mikään elämässä ei oikeasti ollut reilua sillä hetkellä.

Lopulta, ehkä kymmenen minuutin jälkeen, mä tajusin ärsyyntyväni enemmän pölystä ja särkevästä jalasta kuin typeryydestäni. Siinä vaiheessa oli hyvä yrittää kerätä itsensä, käyttää viimeinen puhdas kulma nenäliinasta ja lopettaa itsesäälissä kieriminen.

Mä siis neuvottelin itseni kanssa ylös nousemisesta kun kuulin askeleita takaani ja veljeni jellonamielen huhuilevan mua.

Sekin vielä.

***

XIV.

Linnea istui maassa, hartiat hieman nytkyen, punasilmäisenä ja posket kyynelten tahrimina.
”Lili, mä en −”, Leo aloitti, ”mitä sun jalalle on tapahtunut?”
”Älä nyt herranjesta kutsu mua Liliksi! Sä tiedät, etten mä pidä siitä.”
”Okei, sori.”
”Ampiainen pisti. Ihan kiva reaktio, eikö? Taidan olla allerginen.”

”Oh. Niin, Linnea, mä en yhtään tajunnut, että −”, Leo yritti jatkaa.
”Anna olla!” keskeytti Linnea hänet, ”Mä olen jo nolannut itseni teidän silmissä, sun ei tarvitse ihan välttämättä kääntää veistä haavassa.”

”Mutta miksi ihmeessä sä et sanonut mulle yhtään mitään?”
Linnea katsoi häneen suoraan, alahuultaan purien. ”Koska mä en halunnut sun tietävän. Yhtään mitään. Mutta anna ihan oikeasti olla, mä en halua puhua siitä. Mutta sen sijaan sä voisit auttaa mut ylös tästä ja autolle, tää jalka alkaa olla melkoisen kipeä”, tyttö sanoi ojentaen kätensä.

Leo kiskoi sisarensa ylös, pujotti kätensä tämän vyötärön ympäri ja auttoi ontuvan Linnean takasin peltojen läpi. He löysivät auton odottamasta kiltisti tien vieressä, lukittuna, eikä Noraa näkynyt missään. Hän alkoi aavistaa pahinta, etsi tovin ennen kuin löysi toisen eturenkaan taakse piilotetun avaimen ja pakotti kätensä olemaan tärisemättä avatessaan sivuoven.

Pöydällä oli ainoastaan pieni, punaisesta muistikirjasta revitty lappu ja siinä muutama sana kuulakärkikynällä:
   Anteeksi.
   Musta tuntuu, että teidän on parempi jatkaa matkaa ihan vain kahdestaan.

Leo rypisti lapun paperitolloksi ja viskasi sen pölyiseen maahan, josta Linnea noukki sen, avasi ja luki rivit vakavana. Leon teki mieli sanoa jotain ilkeää, mutta viime tingassa hän nieli suuttumuksensa. Eihän se loppujen lopuksi Linnean vika ollut, hän oli itsekin sotkenut kuviota aivan yhtä paljon.

Kipeälle jalalleen irvistellen sisko kiipesi pelkääjän paikalle, työnsi ruttuisen viestilapun hansikaslokeroon ja huokaisi. He istuivat siinä pitkän aikaa vaitonaisina, auringon kuumentaessa auton peltejä, miettimässä, kuinka näin pääsi käymään ja mikä olisi seuraava siirto laudalla. Shakki vai matti. Kuningatar kadonnut, narrit jäljellä.

”Pitäiskö meidän lähteä etiäpäin ennen kuin paistutaan tähän?” Linnea ehdotti lopulta. ”Jos sä viitsisit pysähtyä jonkin apteekin kohdalla, niin mä ostan antihistamiinia. Rauhottuisi tää tassu.”
Linnea sai lääkkeensä ja yritti pitää juttua vähän yllä, mutta kyllästyi saadessaan ainoastaan yksitavuisia vastauksia. Lopulta tyttö käänsi radion päälle ja antoi Leon ajaa. Ranskalaiset, heille tuntemattomat iskelmät soivat taustalla. Yöpaikaksi sisaruksille valikoitui nurmikonpalanen jonkin puron rannalta. Linnea laskeutui sen varrelle, upotti turvonneen jalkansa viileään veteen ja jätti veljensä yksin ajatustensa kanssa.

Leo pyöritteli kaikkea tapahtunutta päässään tietäen, ettei hänellä ollut edes Noran yhteystietoja. Nimi sentään, sukunimikin ja kaupunki, ehkä niillä tytön löytäisi. Ongelmana oli vain se, että ensin hänen olisi käveltävä Linnean ylitse tai valehdeltava tälle, ja kumpikaan ei tuntunut erityisen miellyttävältä vaihtoehdolta. Yön kiivetessä auton ylle hän painui levottomaan uneen täynnä tummia silmiä, pehmeitä huulia ja ristiriitoja, vain herätäkseen muutamaa tuntia myöhemmin. Hän tajusi, ettei Linnea nukkunut hänen vieressään. Leo kiipesi autosta ulos ja näki sisarensa istumassa yhä joen tuntumassa.

”Linnea, mitä ihmettä sä teet hereillä vielä tähän aikaan? Kello on pian neljä.”
Tyttö nousi ylös pudistellen hiekkaa vaatteistaan. ”Mä en halunnut häiritä sua. Mua ei oikeastaan edes väsytä.”
”Älä viitsi höpöttää”, vastasi Leo haukotellen, ”tule nukkumaan. Jos sä olet huomenna väsynyt ja ärsyttävä kuin piikki lihassa, mä ihan varmasti kuristan sut jossain välissä.”

* * *

Linnea seisoi rannan hiekalla ja hengitti syvään. Navakka tuuli sekoitti vaaleat hiukset. Leo tunsi suolan huulillaan ja kietoi takkiaan tiukemmin kiinni. Atlantti oli juuri niin villi ja vapaa kuin Linnea oli odottanutkin. Valtameren nähdessään tyttö oli tarttunut häntä käsivarresta ja henkäissyt hiljaa: ”Entäs jos mä jäisinkin tänne? Ihan tähän rannalle muutamaksi kuukaudeksi. Muuttuisin suolapatsaaksi.”

”Sä olet liian liikkuvainen suolapatsaaksi”, oli hän vastannut kulmiaan nostaen, ”kokeile ennemminkin olla aallon vaahtopäänä.”
”Vetäisin sut mukanani syvyyksiin?”
”Et sä onnistuisi, mulla on jalat tiukasti maassa.”
”Se sun ongelmasi onkin, Leo”, oli Linnea todennut, ”jalat liian tiukasti maassa.”

***

Osa viisi, se viimeinen, tämän linkin takana.

Kuvat: Lee M / Harry Bates' Pandora CC BY-SA 3.0, Kidclaude, CC BY-NC 2.0, Gabork, CC BY-NC-SA 2.0

Ei vielä palautetta
Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!