Kaukana kuin meri - osa 5

(Osa neljä.)

XV.

Tyttö miltei huusi saadakseen äänensä kuulumaan tuulen ja meren kohinan yli: ”Sehän kertoi missä sen isoisä asuu! Tuskin Bordeaux’sta metsään päin kovin montaa saman nimistä kylää on. Lähde nyt helvetti soikoon sen perään, äläkä mieti viikkoa.”

Leo epäröi tovin. ”Entäs sä? Mitä mä sun kanssas oikein teen?”
”Raahaat mut mukaasi, osaan mäkin karttaa lukea. Älä musta välitä, mä kyllä pärjään, mutta mä en jaksa katsella sua maasi myyneenä. Ja sitä paitsi, kun sä löysit kerrankin naisen, joka ei ole täysi idiootti, niin en kai mä anna sun päästää sitä karkuun.”

Poika istui kosteaan hiekkaan ja valutti sitä hiljalleen sormiensa välistä. Ajatus oli houkutteleva, mutta jokin sai hänet kuitenkin epäröimään. Nora oli kadonnut paikalta niin nopeasti, ettei Leo tiennyt olisiko ilmestyessään odotettu vieras. Ei hän tiennyt sitäkään, kuinka Linnea asian lopulta ottaisi.

Huokaus.

”Tule”, hän totesi lopulta sisarelleen. ”Jos mä kerran olen maani myynyt, niin ollaan sitten kunnolla!”

Linnea rypisti otsaansa epäileväisenä, mutta seurasi häntä muutaman tuulisen kadunvälin verran, kunnes tielle osui sopiva irlantilaispubin ovi. Hän kiskoi narisevan oven auki, nojasi kyynärpäänsä lakattuun baaritiskiin ja tilasi ison Guinnessin. Lähes mustan oluen paksu vaahtokerros oli oudon rauhoittava. Tasaisempi kuin meri.

Päästyään eroon takistaan ja kaulahuivistaan Linnea neuvotteli itselleenkin oluen ja jumiutui keskustelemaan baarimikon kanssa. Se oli Leolle oivaa aikaa tuijottaa synkkänä tumman nesteen vajenevaa pintaa lasissaan, toivoen, että siihen piirtyisi joku yksiselitteinen päätös.

Guinness muuttui toiseksi, kolmanneksi ja vaihtui neljännen kohdalla vaaleampaan olueen. Mallasjuoma ei kuitenkaan helpottanut päätöksentekoa. Jossain vaiheessa hän havahtui siihen, että baaritiskin takana seissyt nuorimies kokosi pienen pubin tuoleja nurinpäin pöytien päälle ja tajusi olevansa ainoa jäljellä oleva asiakas, sisartaan lukuun ottamatta. Linnea istui häntä vastapäätä ja paikan omistajaksi selvinnyt baarimikko aivan Linnean viereen. Leoa suorastaan huvitti seurata, kuinka mies hivutti tuoliaan sentti sentiltä lähemmäs vaaleaa tyttöä, ja kuinka Linnea siirsi omaansa samaa tahtia kauemmas.

”Niin, kuten mä sanoin”, Linnea totesi baarimikolle englanniksi, ”mun veljellä on naisongelma ja se ei usko mun hyvää tarkoittavia neuvoja.”
Mies vilkaisi Leon edessä olevaa lasia: ”Tuo ei muuten ole mitään lemmenjuomaa, pikemminkin päinvastoin jos vielä samaa tahtia jatkat.” Ranskalaisaksentti oli paksu kuin sammakolla.

Linnea hymyili vinosti ja siirsi tuoliaan vielä pari senttiä lähemmäs seinää: ”Mä kerroin sille, että sä synkistelet kuin keskiajan romanssien Tristan, surullinen ritari etsimässä parantajaansa juotuaan erehdyksessä muille tarkoitettua lemmenjuomaa. Mä vaan toivoisin, että sä olisit pikkuisen vähemmän traagillinen sankari. Se ei oikein sovi sun luonteelle.”

Sammakkoaksenttinen kaljankaataja tyhjensi oman lasinsa ja jatkoi: ”Mä tiedän missä se on. Mun vanhemmat asuu siinä viereisessä kylässä. Mä voin opastaa teidät sinne huomenna.”
Linnean ilme oli näkemisen arvoinen, mutta Leo kuiskasi siskolleen suomeksi: ”Itsepähän sä tähän nenäsi tungit, kyllä sä vielä yhden päivän verran iskuyrityksiä kestät.”
”Sä siis olet tehnyt päätöksesi?”
”Joo, kai mä olen.”
”Oivallista.” Hymy vaikutti miltei aidolta.

Leo tunsi oluen sormenpäissään. Päätös oli tehty, mutta sen toteuttaminen saisi odottaa huomiseen. Autolle johtavat askeleet olivat hieman epävarmoja ja sängyn kutsu kovin voimakas.

Elluun nojaava Linnea toisti määrätietoisia kieltäytymisiä heitä seuranneen Benjaminin – se oli baarimikon nimi – kutsuihin jatkamaan iltaa toisaalle. Lopulta tyttö käpertyi veljensä viereen ja huokaisi syvään. Leo epäili, että tällä kertaa olisi parempi jättää kysymättä huokailun aihetta. Silmät ja suu kiinni, sillä selvittäisiin mukavimmin yön ylitse.

***

XVI.

"Tuosta seuraavasta liittymästä ulos,” Benjamin ohjeisti, ”tästä on vielä parikymmentä kilometriä matkaa.”

Pääosa englanninkielisestä keskustelusta oli ollut Leolle kuin moottoritien katselemista ylhäältä sillalta. Jotain äänekästä ja ohitse soljuvaa, johon ei oikein jaksanut kiinnittää sen kummemmin huomiota. Linnea oli huolinut Benin mukaan sillä ehdolla, että tämä istuisi takana, mahdollisimman kaukana hänestä itsestään, mutta juttuseuran suhteen tyttö ei ollut nirso. Vilkasta keskustelua tarkemmin Leo kuunteli Ellun pitämää ääntä: siinä oli pieni, voimistuva sivujuonne joka ei miellyttänyt häntä ollenkaan.

Tien kääntyessä metsän reunaan moottori yskähti ja tehot tippuivat niin, että hänen oli pakko ohjata Volkkari levikkeelle tien varteen. Linnea katsoi häntä miltei huvittunut ilme kasvoillaan: ”Etkös sä sanonut vaihtaneesi moottorinkin uuteen?”
”Sanoin ja vaihdoin!” Leo ärähti ja avasi konepellin.

Ben oli kiskonut auton sivuoven auki ja seurasi nyt pää kallellaan Leon kiroamista auton uumenissa: ”Mun eno asuu samassa kylässä kuin mun vanhemmat. Sillä on autokorjaamo. Se voisi varmaan auttaa. Ensin tämä urhea ori vain pitäisi saada sinne jotenkin.”
”Tamma. Urhea tamma, sen nimi on Ellu.”
”Ihan miten haluat. Mutta joo, kai mun enolla jonkinlainen hinaussysteemi on, riittää että liftataan kylään saakka.”

Etelä-Ranskan aurinko paahtoi säälimättömänä heidän kun he vartoivat tien varressa. Muutamia harvoja autoja ajoi ohitse, mutta yksikään ei ollut kiinnostunut pysähtymään. Leo alkoi jo katua sitä, että oli valinnut ylleen aamulla mustan t-paidan.

Lopulta, kun liftaajien kohdalla viimein hidastettiin, hämmennys takuulla näkyi joukkion kasvoilta. Ajoneuvolla oli hevosvoimia tasan kaksi. Suuria, vakaajalkaisia ja tummanruskeita.
”Hevoset on paljon kammottavampia kuin ampiaiset,” Linnea huokasi irvistäen.
”Älä viitsi nirsoilla,” Leo totesi Benjaminin jo kiiruhdettua keskustelemaan ajurin kanssa, ”kyllä kärryilläkin etenee, ota se maalaisromantiikkana.”

Kovin romanttista ei kylläkään ollut keikkua kärryjen perällä, polttavan auringon alla ja paarmojen syötävänä. Perille kylään he pääsivät kuitenkin ja saivat kuin saivatkin hinautettua Ellun korjaamolle. Benjaminin eno jopa tarjoutui viemään sisarukset määräpäähänsä. Leo jätti sydänkäpynsä osaavampiin käsiin hieman vastentahtoisesti, mutta Linnea vaikutti ainoastaan helpottuneelta päästessään eroon kannoilleen liimautuneesta ranskalaisesta.
”Avuksi siitä oli kuitenkin, sitä et voi kieltää”, Leo totesi sisarelleen, ”kahdestaan me oltaisiin vieläkin jossain tuolla metsän reunassa.”

* * *

He mittailivat katseillaan kylää, joka levittäytyi rinteen alla. Kolmisenkymmentä taloa, ei enempää. Suuria pihoja, luumupuita ja polkupyörillä ympyrää ajavia lapsia. Yhdessä pihassa oli puun alle varjoon sijoitettu suuri ruokapöytä ja sen vierestä he tunnistivat tumman polkkatukan.

Leon sydän jätti lyönnin välistä ja hän miltei kääntyi kannoillaan takaisin siihen suuntaan josta he olivat tulleet. Ilmankeveään valkoiseen kesämekkoon pukeutunut Nora kuitenkin veti häntä puoleensa kuin magneetti. Portin narahdus sai Noran ja kaksi nurmella toisiaan jahtaavaa pikkulasta kääntymään tulijaa kohden, eikä Leo tiennyt mitä lukea tytön suureksi avautuneista silmistä.

Matka pihan poikki oli huiman pitkä, ruoho narisi jalkojen alla ja leikkinsä keskeyttäneet lapset seurasivat uteliaina vaalean tulokkaan askelia. Leo kaappasi lupaa kysymättä Noran syleilyynsä ja painoi sitten suudelman jonnekin leuan ja kaulan välimaastoon. Nora vastasi halaukseen ja nyökkäsi sitten kysyvästi kohti portinpielessä odottavaa Linneaa, joka tutkiskeli sandaalejaan tai vilkkaita ranskalaislapsia. Mitä tahansa, kunhan ei toisiaan syleilevää pariskuntaa.

”Älä huoli, se on Linnea, se kyllä säilyy hengissä”, Leo kuiskasi. ”Sen sijaan mä en olisi ollut ihan varma itsestäni. Sun ei olisi pitänyt lähteä niin äkkiä.”
”No hei, tilanne kävi lievästi sanoen kiusalliseksi”, vastasi Nora.

Halauksen keskeytti etuovesta pihalle ilmestynyt nainen.
”Mun serkku Aline, ja nuo metrin mittaiset terminaattorit tuolla on Alinen lapsia”, Nora sanoi ja esitteli sitten kutsumattomat vieraat: ”Leo ja Linnea on mun, tuota... ystäviä.”
Nainen vastauksesta Leokin ymmärsi paljon huvittuneisuutta. Pelkkiä ystäviäpä, hyvinkin.

”Kai te syömään jäätte?” Nora uteli.
”Hmm, kai me sit jäädään, ja ehkä pidemmäksikin toviksi”, vastasi Leo ja kertoi vastoinkäymisistä sinisen Volkkarin kanssa. Nora nyökkäsi, viittoi illan hiljalleen hämärtyessä sisarukset ruokapöytään ja esitteli heidät lopulle talonväelle. Nuori mies istui tummasilmäisen tytön viereen, hipaisi aina sopivassa välissä huomaamattomasti tämän käsivartta ja nautti iloisesta hymystä ja pöydän ympärillä poukkoilevasta puheensolinasta. Linnean ääni oli ainoa, jota hän ei kuullut kolmikielisen keskustelun seasta; sisar keskittyi vaitonaisena viimeiseen kaalinlehteen lautasellaan.

Yläkerran vierashuoneisiin oli pedattu kaksi ylimääräistä vuodetta. Vanhoja rautasänkyjä, kevein ja raikkain vaaleansinisin lakanoin. Toinen niistä sijaitsi Noran makuuhuoneessa ja Leo oli tyytyväinen siitä, ettei hänen tarvinnut hiipiä öisillä käytävillä salaa, vieraassa paikassa. Nora sulki valkoiset ikkunaluukut, heittäytyi sängylleen ja odotti että Leo oikaisisi itsensä viereen. Illan vaihtuessa yöksi Nora nauraa kihersi, muistutti Leoa siitä että vanhoissa taloissa oli huono ääneneristys ja nauraa kihersi sitten lisää.

He eivät paljoa nukkuneet sinä yönä.

Aamiaispöydästä Leo löysi ainoastaan Noran serkun ja kaksi meluisaa ja maapähkinävoihin tahriutunutta lasta. Linnean hän huomasi vasta vilkaistessaan ikkunasta ulos. Tyttö istui pihakeinussa ja heijasi itseään hajamielisenä edestakaisin. Leo vei tälle voisarven, ja tyttö hymyili vaisusti kiitokseksi. Jos ei Leokaan ollut juuri untenmailla oleskellut, Linnea vaikutti valvoneen koko yön. Väsymys näkyi pienistä juonteista silmäkulmissa ja huolimattomasti palmikolle sidotuista hiuksista.

”Kuule”, sisar aloitti, ”mä tässä harkitsin lähteväni kotiin päin. Ihan itsekseni.”
”Oletko sä nyt ihan varma? Mä lupasin katsoa sun perään.”
”Herranen aika, Leo, mä olen aikuinen ihminen! Enkä mä halua jäädä tänne pyörimään teidän jaloissa! Silloin ei enää olisi kenelläkään kivaa. Ja mä toivon että teillä on kiva loma, palaatte Suomeen kun palaatte.”
Linnea oli tehnyt päätöksensä ja Leo tiesi että sitä olisi turha yrittää pyörtää.
”No, älä nyt ainakaan kerro mummolle, että mä päästin sut Euroopan halki yksin. Sehän poistaa mut testamentistaan jos saa kuulla”, hän totesi ja sai aikaan aamun toisen vaisun hymyn.

Leo seurasi katsellaan vaaleaa hahmoa, joka eteni junalaiturilla. Tämä vertaili lipussaan olevia numeroita vaunujen kylkiin kirjoitettuihin, nosti matkakassinsa tukevammin olalle ja nousi vaunuun taakseen vilkaisematta. Hän huokaisi ja tunsi Noran puristavan kättään kevyesti: ”Sä itse sanoit, että kyllä se siitä vielä rauhoittuu.”

Leo kääntyi vieressään olevaa tummasilmää kohden. Hän oli aloittanut lomansa yhden naisen kanssa ja lopettaisi sen aivan toisenlaisessa seurassa. Kaikkea sitä.

Nora varvasti ja antoi hänelle nopean suukon nenänpäähän.
Ei tämä alkava lomanpäätösviikko sittenkään ollenkaan huonolta vaikuttanut.

***

XVII.

Joka ikinen kerta junassa mä tajuan, miksen matkusta useammin junalla.

Penkkien välistä jalkatilaa ei vain ole suunniteltu mun metrisille koiville. Mukavan asennon löytäminen on lähes yhtä hasardia hommaa kuin sen kuuluisan ompeluvälineen kaivaminen heinäsuovasta. Tällä kertaa mä pyörin normaaliakin enemmän, sillä mun ampiaisenpistämä jalka oli vieläkin vähän turvoksissa ja mun olisi tehnyt mieli nostaa se ylös. Mikä tietenkään ei siinä tilassa ollut mahdollista.

Mä päätin siis olla itsekäs huolimatta siitä, että juna oli melko täynnä. Istuin ikkunapaikalle ja laitoin laukkuni viereiselle penkille. Tungin tennarini käytäväpaikan puolelle ja nojasin selkäni puoliksi ikkunaan. Kun junan heilahdettua liikkeelle huomasin, ettei kukaan tulisi vieruspaikkaani vaatimaan, suljin silmäni ja nukahdin varmaan melko pian.

Edellisyö oli jääny varsin vähäuniseksi. Sitä mulle ei usein tapahdu, yleensä mä nukahdan suurinpiirtein siinä vaiheessa kun pää tyynyä koskettaa. Viime yönä vain oli turhan paljon miettimistä. Kyllä, mäkin pysähdyn miettimään joskus, vaikkei sitä kaikki uskokaan.

Nyt junassa mä pyörittelin ensin mielessäni Freijaa. Sitä joka oli kaunein ja halutuin jumalattarista, rakastettu, kevytkenkäinen, kumppaneita joka sormelle. Olisi mulle kelvannut olla Freija, Valfreyja, Vanadís. Se ei jäänyt veljelleen kakkoseksi.

Sen päälle mun mieleeni tunki tietenkin veljeni jellonamieli, Norakin ja sitten viimeiseksi loppukesästä luvassa oleva tutkimusprojekti. Vesieliöitä ja kirkkaanvihreitä kumisaappaita, sitä se kai on arkisempi elämä, ja siihen on tyytyminen.

Mä en edes huomannut junan seisahtaneen vaan heräsin siihen, että joku töni mua kevyesti ja puhui jotain, mistä mä en saanut sanaakaan selvää. Lopulta sumeat aivoni olettivat, että kysymys saattaisi olla englantia ja aksentti jostain hyvin syvältä brittien takamailta.

Punatukkainen tyttö näytti mulle lippuaan ja osoitti sitten sitä käytäväpaikkaa jolla mun laukku oli. Mä vääntäydyin ylös, nostin laukkuni pois tieltä ja päätin sitten osoittaa, etten ollut täysin kielitaidoton; uninen ainoastaan. Joten ehdotin sille ikkunapaikkaa, jotta saisin jalkani edes käytävälle, ohikulkijoiden harmiksi.

Se oli ehtinyt hädin tuskin istua, kun mä olin jo saanut selville sen nimen, mistä sen aksentti oli kotoisin ja minne se oli menossa. Ennya selitti mulle, utelias kun olin, että sen nimi tarkoitti kelttiläisittäin tulta, eikä mun ollut ollenkaan vaikea uskoa sitä auringon osuessa sen punaisiin hiuksiin.

Mä asettauduin penkilleni aavistuksen verran mukavammin ja häädin pois mielestäni viimeisen viikon tapahtumat. Tässä ja nyt ei ollut yhtään veljeä sotkemassa kuvioita. Sitten mä totesin Ennyalle, että meillä olisi yhteistä matkaa Ruotsiin saakka. Se hymyili... tai ei ainakaan juossut kiljuen pakoon.

Ehkä mä sittenkin tippuisin jaloilleni.

* * *
Fin



Kuvat: Edmund Blair Leighton / Wikimedia commons, Daniel Delsol, CC BY-NC-ND 2.0, Ingwii, CC BY-NC-SA 2.0

Ei vielä palautetta
Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!