Arne Nevanlinna - Marie

Olen lukenut miltei peräjälkeen kaksi tajunnanvirtatyyliin kirjoitettua yhdenpäivänromaania. Molemmat ovat jopa olleet Finlandia-palkintoehdokkaina. Juuri mitään muuta yhteistä näissä kirjoissa ei sitten olekaan. Tai niin, jos tarkkoja ollaan, tämän yhdenpäivänromaanin aikajänne on sata vuotta.

En ollut kuullut Arne Nevanlinnan Marie -romaanista ennen kuin törmäsin lentokentän kioskissa pokkariversioon. Vilkaisin takakantta ja totesin kerrasta, että tämän kirjan suhteen olisin ehdottoman puolueellinen. Lähihistoriaa! Muistelmia! Strasbourg! Etenkin Strasbourg.

Koska tätä blogia lukevat eivät välttämättä ole seuranneet hortoiluani Ranskassa viiden vuoden ajan (sen, mitä toinen blogi on ollut pystyssä), minun pitää vähän selittää taustoja. Olen asunut Strasbourgissa pari vuotta. Se on minulle yhä vielä kaupunki johon palaan kuin kotiin ja todennäköisyydet ovat suuret, että sinne päädymme joskus asumaan pysyvämmin. Jos minun pitäisi valita savolaisuuden lisäksi ranskalainen identiteetti, olisin elsassilainen. Nevanlinnan kirja siis tarttui kerrasta ostoskoriin. Halusin tietää miten suomalainen kirjailija kuvaa minulle tärkeän alueen historiaa.

Arne Nevanlinna Marie

Marie Myrhborgh elää viimeistä päiväänsä hoitokodissa, vuodenvaihteessa 1999. Marie on strasbourgilaisen paremman perheen lapsi, tuomarin tytär, suomenruotsalaisen kirurgin leski ja yhtä vanha kuin kulunut vuosisata.

Kerronta on erikoista ja polveilevaa, vaihtuu kerrasta menneisyyden muistoista nykypäivään. Yllättävän helppoa seurata kuitenkin. Kierretään lapsuusajasta, jolloin koulussa ei saanut puhua ranskaa liian kovaa, aina sotiin ja sotien jälkeen Helsinkiin. Vanhemmat, Rakastajia, Mies, lapsi ja jatkuva vieraus.
Siinä vaiheessa kun lukija alkaa kysyä, mihin kirjan jännitteen olisi tarkoitus perustua, sekaan ilmestyy päiväkirjamuistiinpano. Vuodelta 1983, tuoreen ylioppilaan kirjoittama. Kyseessä ei siis ole Marie, mutta kuka sitten?

Paikoitellen mietin, kuinka kirja mahtaa avautua ihmiselle, joka ei tunne ranskalaista kulttuuria ja kieltä tai tiedä heti suoraan, että Joki on Rein ja että Elsassissa elettiin kahden vallan välissä vuosikymmeniä. Toisinaan tökkäsin myös pieniin epäloogisuuksiin, joista en osannut sanoa, olivatko ne tarkoituksellisia. Miksi yhdessä kohdassa sanontaan jotta Elsassi ja toisaalla Alsace? Miksi puhutaan strasbourgia kun kieli on alsacien? Mutta ne eivät lukunautintoa häirinneet, kunhan viilasin pilkkua ajatuksissani.

Parasta kirjassa on sen elettömyys ja rehellisyys. On sotia, lapsikuolemia, pettymyksiä. Ne käydään läpi suurentelematta. Marie ei sääli itseään, ei kätke nuoruudenihastumisiaan, ei löytöretkiä. Huumori on hiljaista ja tummaa, arkipäiväisistä mietteistä syntyvää. Niitä asioita joita kaikki ajattelevat, mutta kukaan ei uskalla sanoa ääneen.

Mitä sinä nyt, oletko tullut hulluksi, huusi Laurent, silmät pullistuivat entisestään, sylkeä valui suupielistä, ja samassa iso mies lysähti lattialle, onneksi se oli puuta eikä kiveä, ei suorana kuin honka, vaan veltosti kuin nivelnukke, jonka hän osti Guillaumelle joululahjaksi, sen jälkeen kun sitä painoi pohjasta ja kuminauha löystyi, eikä tämä ymmärtänyt vihjettä. Apua, missä on telefooni ja mikä on hätänumero huusi Marie hysteerisesti, ja samassa ovi avautui, tuntematon nainen, pyöreäkasvoinen, pyylevä ja punakka, astui sisään ja kysyi rauhallisella äänellä, että mikäs täällä on hätänä, vilkaisi Laurentia ja sanoi, joko taas, täytyy tilata ambulanssi.
 – Kuka te olette ja mitä te täällä teette?
 – Berthé, päivää vaan, satun olemaan naimisissa tuon roikaleen kanssa, me emme ole tainneet tavata.
 – Mutta minä kun luulin...
 – etten tee muuta kuin pelaan pasianssia, pitää paikkansa, mutta vain jos ei satu olemaan tärkeämpää tekemistä.

Myös Lumiomenan Katja arvosti Marieta huimasti.