Bref, j'suis allée à Saint So (ja pohdintaa kirjailijan paikasta netissä)

Totesin taannoin, että tiedän ranskalaisesta nykykirjallisuuskentästä... en mitään. Joten kun torstaina tarjoutui tilaisuus, päätin paikata ammottavaa aukkoa ainakin pienellä laastarilla. Ihan meidän lähellämme (lähellä = parikymmentä minuuttia maleskelua jalkakäytävällä lojuvien vaahteranlehtien keskellä) on kulttuuri-ja-kaikkea-muuta -keskus, Gare Saint Sauveur. Nimensä mukaisesti vanha asema. Sinne oli torstai-iltana viritetty Café bal littéraire, eräänlainen kirjallinen konsertti-iltama.

Paikalla oli kymmenkunta kirjailijaa, muutama haastattelija ja useampi kamera, sillä koko homma lähetettiin Libfly:n nettiteeveessä.

Hengasin hetken olut kädessä baarin vieressä, katselin ympärilleni ja tajusin, että tiesin paikalla olevista tasan yhden nimen ja senkin haileasti. Sitten siirryin lähemmäs haastatteluja ja hörähtelin hetken kahdelle nuorelle miehelle. Julian ja Pierre kertoivat tarinan siitä, kuinka olivat istuneet terassilla ja katselleet ohikulkijoita. Olivat sitten päättäneet antaa jokaiselle etunimen ja nimen mukaisen luonteen. Huomiot siirtyivät pian terassilta blogiin ja sitten erään kustantajan bongaamana blogista koviin kansiin. Siinä vaiheessa kirjoittamaan oli tullut mukaan kolmaskin kaveri, jo ensiteoksensa julkaissut Johann.

Kuva on surkea, mutta ääni sentään kuuluu.

Syntyi La liste, joka varsinaisesti ilmestyy vasta marraskuussa, mutta näköjään pääsin edelläkävijäksi. Voisi sanoa, että kyseessä on jonkinlainen anti-nimiopas. Jos tämän antaa lahjaksi vauvaa odottaville vanhemmille, voi epäillä, että listalla olevia nimiä ei ainakaan valita...

Martin - Trümmel - Gosselin : La liste
P. Martin, J. Trümmel, J. Gosselin; La liste
Editions 10-18

Ensimmäinen blogin pohjalta kirjoitettu kirjahan tämä ei ole. Mutta onpa silti oiva muistutus siitä, että sosiaalisella medialla on tänä päivänä yllättävänkin suuri merkitys kirjailijan ja kirjailijuudesta haaveilevan elämässä. Vaikka teos kuinka julkaistaisiin paperilla, internetin suuntaan ei kannata sylkeä, viidakkorumpu on siirtynyt linjoille. Paikallisen kirjallisuuskeskuksen / -lehden Eulalien viime toukokuun numerossa puhuttiin asiasta pidemmältikin, ja Pierre Martin toteaa asiasta seuraavasti:

Cela n’aurait jamais été possible sans le net. Je crois assez peu au potentiel de repérage d’un manuscrit. Internet a créé une sorte de reconnaissance du « like », sans attendre celle d’un éditeur. Par la force des choses, nous sommes devenus des auteurs, mais on ne se considère pas comme des écrivains. Nous sommes des écrivants...

(Hyvin vapaa suomennos: "Se ei olisi koskaan ollut mahdollista ilman internetiä. En juurikaan usko käsikirjoituksen mahdollisuuksiin tulla huomatuksi. Internetin myötä on syntynyt eräänlainen «tykkäämisen» tunnustaminen ilman, että pitää odottaa tunnustusta kustantajalta. Sen avulla saatoimme julkaista, mutta emme oikeastaan ajattele itseämme kirjailijoina vaan kirjoittajina...")

Oli samassa artikkelissa toki ristikkäisiäkin mielipiteitä:

« Je hais les commentaires », résume Fanny Chiarello. « Je les trouve inutiles et nombrilistes. Chacun estime qu’il mérite de donner son avis. Il devient impossible de lire une vraie critique. Le web 2.0, c’est la médiocratie. » La jeune femme traduit aussi une certaine peur d’un rapport frontal au lecteur. « C’est rageant d’être incomprise. »
Ce que confirme Carole Fives. « On ne s’attend pas aux réactions violentes. Certains lecteurs confondent l’auteur et le narrateur. On a envie de leur dire : attention, c’est de la fiction. »

("Vihaan kommentteja", tiivistää Fanny Chiarello, "mielestäni ne ovat hyödyttömiä ja itsekeskeisiä. Kukin ajattelee oikeudekseen kertoa mielipiteensä. Vähitellen on mahdotonta lukea oikeaa kritiikkiä. Web 2.0 tarkoittaa keskinkertaisuutta." Chiarellon kommentti kertoo myös jonkinasteisesta pelosta kohdata lukija kasvokkain. "On raivostuttavaa olla väärinymmärretty."
Carole Fives on samaa mieltä: "Sitä ei odota saavansa päällekäyviä reaktioita. Muutamat lukijat sekoittavat kirjailijan kertojaan. Heille haluaisi sanoa: huomioikaa sen olevan fiktiota.")

Onko verkko siis kirous vai lahja kirjoittajalle, vai vähän molempia? Itse ainakin tiukasti sosiaaliseen mediaan sekoittuneena koen sen lähinnä huimaksi mahdollisuudeksi, vaikka lieveilmiöt tiedostankin.

  • Mary von Törne
    Kommentti Lähettäjä: Mary von Törne
    27/10/2012 @ 12:53

    Verkko on ja hyvä niin. Mitähän mekin tehtäisiin ilman. Ilman paperiraakkia, oh my.

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    27/10/2012 @ 14:11

    Joo, totta. Paperiraakki on tuonut elämään… etenkin ihmisiä!

Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!