Kirjoituskone

Katsoimme Sherlock-leffan. Sen kakkosen. Se oli yllättävän hupaisa pätkä, jos malttoi sivuuttaa kaikki räjäyttelyt. Paikoitellen nokkelaa sanailua ja visuaalisesti mietitty kokonaisuus. Sitä oli kuvattu Strasbourgissa. Tiedän, että sulkivat koko katedraalin edustan päiväksi. Tulos? Suunnilleen kymmenen sekuntia avauskohtausta. Sissus, jo ovat vaivautuneet moisen takia.

Loppupuolella Watson kirjoittaa, kirjoituskoneella.

Jäin miettimään, jotta kyllä me nykykirjoittajat vain olemme muutamissa asioissa kovin hellittyjä. Tietokone mahdollistaa tekstin käsittelemisen ihan loppumattomiin.

Tietysti sitä voisi pitää kirouksenakin, mutta kyllä minä vain mieluummin korjaan ja editoin vaikka sana kerrallaan, vaihdan lauseiden paikkaa, muutan ja jos sitten päätänkin että poistettu sana saa lopulta olla, painan ctrl+z. Olen siirtänyt kokonaisia lukuja paikasta toiseen, korjaillut niiden alkuja ja loppuja saadakseni tarinan taas ehjäksi. Vaikea olisi kuvitella tekevänsä tätä paperilla. Kirjoittavan ihan kaiken uusiksi kun pitää korjata jotain. Eikä sitten voi kuin ihailla niitä, jotka vaivautuivat moiseen silkan kynän kanssa.

Vaikka olisihan siinä saattanut olla enemmän hohtoa. Kuinka paljon hienompaa olisikaan olla kärsivä kirjailija mustatahroja ja känsiä käsissään, kuin kärsivä kirjailija selkä-hartiavaivojen kanssa.

Kuva: tinahellberg.se / green interiors

Jos liuskoissa mitataan, Tulenpunainen on nyt aika tarkalleen saman mittainen kuin Vaaleanpunainen kokonaisuudessaan. Vielä ainakin kolmasosa kirjoittamatta. Toisinaan iskee väsymys, solmujen kohdalla. Nyt on solmu.

Sellainen solmu, johon pitäisi varmaan kokeilla saksia ja mustekynää.

Mutta satunnaisesti ymmärrän kirjoittajia, jotka sanovat tarinoidensa rönsyävän.

Ei vielä palautetta
Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!