Kirjoitussyntilista

Sanovat, että noin niin kuin teoriassa olisi olemassa oikea tapa kirjoittaa. Tai ainakin suosituksia. "Tee näin niin tulee parempi." Mutta kai jokaisella kirjoittajalla on maneerinsa ja syntinsä. Minulla ainakin.

En osaa pilkkusääntöjä. Saatoin osapuilleen osata silloin joskus kymmenen vuotta sitten kun kirjoitin ylioppilaaksi. Nykyään ne tuntuvat loogillisessa epäloogillisuudessaan olevan suunnilleen yhtä selkeitä kuin astrofysiikka. Luotan siihen, että Joku Muu osaa, ja jos tarjolla ei ole Jotakuta Muuta, pilkutan vähän sinne päin. Eli enimmäkseen metsään. Metsät ovat hyviä paikkoja pilkuillekin.

Harrastan lauseenvastikkeita. En ehkä enää niin paljoa kuin joskus aiemmin, mutta silti. Perisyntini on virkkeen lopussa olevan yksittäisen lauseenvastikkeen erottaminen pilkulla, tietoisesti. Väittävät sen olevan anglismi. Minä vain rytmitän tekstiä itsepäisen väärin, sillä itsehän olen oikeassa. Se on minun vauvani! Ette te muut osaa sitä kasvattaa!

Kierrätän samoja ilmauksia tekstistä toiseen. Joskus ihan sanasta sanaan. Tai jos olen mielestäni keksinyt jotain täydellisen nerokasta joka saa auringonkin häpeämään kalpeuttaan, mutta joka ei sovi käsillä olevaan tekstiin, tungen sen takuuvarmasti jonnekin muualle. Ja sitten vielä seuraavaankin.

Aloitan virkkeitä ja-sanalla.

Puukaupunki

Rakastan kliseitä. Ihan parasta on kun saa napsia jotain mahdollisimman kornia olemassa olevaa ja kirjoittaa hirveän kehnoa niiltä pohjin. Ne tekstit tosin eivät juuri yleisöä saa. Niin ilkeä en ole, että ihmisiä niillä kiusaisin. Jostain itselleni täysin käsittämättömästä syystä pidän arkkityypeistä. Ilkeistä äitipuolista. Leipomontuoksusta Pariisissa.

Rakastan myös intertekstuaalisia ja pop-kulttuuriviittauksia. Helposti kuvittelisi, että muka tiedän paljonkin pop-kulttuurista. Pah. En kuitenkaan tunnista niitä muiden teksteissä. Pahinta on, että saatan tunkea sekaan jonkin "sisäpiirinvitsin", jonka ymmärtää mahdollisesti tasan yksi ihminen itseni lisäksi.

Olen laiska. Jos ulkosavolaisuuteni on syönyt tarvittavan sanan muististani, keksin sen. Jos en heti löydä sopivaa kielikuvaa, kehitän vielä kummallisemman. Sitten se on siinä. Istuu kuin olisi liimattu keskelle olohuoneen lattiamattoa ja toljottaa minua suurilla silmillään: "Tiedätkö, että olen hirveän ruma ja koomisuudessani kaikkea muuta kuin hauska ja toimiva?"
"Tiedän, kultaseni. Silti olet nyt paikallasi, enkä ole varma luovunko sinusta editointivaiheessakaan."

Useimmat minä-kertojani kuulostavat ihan samalta. Ruojat. Ja niillä on selkeästi parempi itseironiakyky kuin minulla itselläni. Siltikin olen joskus miettinyt, kuulostavatko minä-kertojani samalta kuin minä itse puhuessani. Jos niin on, onko kyseessä syy- vai seuraussuhde? Puhun nykyisellään kovin vähän suomea, noin niin kuin spontaanina keskusteluna (yksin höpöttämistä ei lasketa), joten en oikein pääse selvittämään epäilyjäni.

Loogillinen.
Romantillinen.
Koomillinen.
Traagillinen.
*huoh*

  • Ananas
    Kommentti Lähettäjä: Ananas
    14/12/2012 @ 12:27

    Toistosta puheen ollen, kielitieteilijällä on pilkkukuume. Psykologisista syistä en kuitenkaan käytä punakynää esilukijana toimiessani, että tänne vain, jos teksti kaipaa kielentarkastajaa (vaikka sinä et kaipaisikaan). Muste voi olla vaikka lampaanväristä, jos niin päätetään.

    Luin juuri Arto Paasilinnan elämäkerran. Hän ja joku hänen ystävänsä keskustelivat kerran kokonaisen matkan ajan pelkillä laimeilla kliseillä, ja herroilla oli ilmeisen hauskaa. Olet siis ainakin myyvässä seurassa…

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    14/12/2012 @ 18:13

    Kiitos tarjouksesta! Saatan joskus tarttuakin, jos tarve iskee. Hmm, lampaanväristä mustetta, mielenkiintoinen konsepti.

  • Joku
    Kommentti Lähettäjä: Joku
    14/12/2012 @ 22:48

    Hirtettyjen pilkkujen metsä.

    Kukas se sanoikaan maksavansa sanoille extraa, jos laittaa ne ylitöihin? Eiköhän se ole yhä varsin kelvollinen periaate.

    Toiseksi, miksi ei pitäisi pitää leipomontuoksusta Pariisissa, ilkeistä äitipuolista, tai tekstiin istuvista sisäpiirin vitseistä? (Ne pitää kyllä istuttaa sinne, niin, että niiden olemassaoloa ei huomaa, mutta sen aavistaa.)

    Sinun pitää päästää itsesi höpöttämään keskenäsi useammin, kultaseni. ("Ken tietää, jos vaikka sattuisit olemaan kuulolla.")

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    15/12/2012 @ 14:04

    Ehkäpä testaan yksinpuhelua seuraavan kerran kun olen yksin kotona (eli tänä iltapäivänä). Kun kerran on sellainen tilanne, ettei voi vältellä tiskaamista edes kirjoittamalla, niin kai sitä voisi edes keskustella itsensä kanssa.

Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!