Mikko Rimminen - Pussikaljaromaani

  – Mä haluaisin nyt vaan tietää että mitä toi porukka oikein on. Tässä on nyt sellainenkin viheliäinen systeemi että jos se on joutunut esim piste johonkin hankaluuksiin niiden rehujensa kanssa niin siinä voi mullakin olla vähän äkistelemistä, kun mulla on sen avaimet. Mä kävin välillä hoitamassa niitä kasveja ja tuota pöyhimässä kissoja.

Nyt on harrastettu korkeakulttuuria.

Pussikaljaromaanin pokkarikansiin liimatussa versiossa lukee, jotta "Finlandia-ehdokas 2004". Minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki klassikot tulee lukea heti tuoreeltaan, ennen kuin niistä ehditään tehdä jotain kummallisia elokuva- tai näytelmäsovituksia. Siirsin siis tämän opuksen joululomalla divarin kirjahyllystä omaan kirjahyllyyni. Nyt sitten viimeinkin otin ja avasin sen.

Suhtauduin kirjaan juuri sellaisin odotuksin, kuin Kultturelli Parempi Ihminen suhtautuu. Niin sitten kävi, että aina satunnaisesti hihittelin ensimmäiseltä sivulta alkaen.

Pussikaljaromaani on kuin jonnekin Helsinginrämpäleeseen sijoitettu Godota odottaessa. Paitsi, että Marsalkka, Lihi ja Henninen (jonka nimi on Henninen, koska se on sen sukunimi) eivät odota Godota, vaan yrittävät pelata noppaa.

Kun se oli muotoillut sen lausumansa, se näytti sen verran juhlalliselta että siinä piti olla vähän aikaa hiljaa. Olut hupeni lasista, olut hupeni lasista, olut hupeni lasista, ja niin siinä oli sillä matematiikalla aika nopeasti kolme tyhjää tuoppia.
  – Vielä sellainen juttu, Lihi sanoi. – Ne jäi ne nopat sinne sun pöydälle.

Mitään ei tapahdu. Ulkona on kuuma. Esimerkiksi sairaan tai helvetin kuuma. Kieli polveilee jossain tajunnanvirran ja puhekielisen kertomuksen välimaastossa, poijjaat ottavat vielä yhden oluen, naapuri saattaa ottaa ja heretä hengittämästä. Välillä juodaan oluen sijaan kahvia tai hankitaan lisää olutrahoja viemällä pulloja kauppaan. Mutta sittenkään mitään ei oikeastaan tapahdu. Paitsi, että juodaan olutta ja yritetään pelata noppaa.

Tajunnanvirtakerronta on samalla sekä mielenkiintoista että raskasta seurata. Kirjan alku menee vikkelästi, puolenvälin jälkeen homma vähän jumiutuu ja sitten loppu taas sujuu. Tuntemusten kuvaus on välillä sekavaa luettavaa, mutta Rimminen on omalla paikallaan kuin se kuuluisa nenä keskellä naamaa silloin, kun siirrytään ympäristökuvauksiin.

  Keskellä huonetta oli matala pöytä ja sen vieressä tikkitakkimainen ja aika pelastusarmeijalaisen näköinen pitkä sohva, ja sitten oli pari irrallista tuolia jotka olivat sellainen yhdistelmä kaarevia ja kulmikkaita muotoja että niistä oli mahdoton sanoa kuuluivatko ne nyt työ-, lepo- vai kukaties ruokailutuolien lajityyppiin. Sitten siellä oli koivupuinen parvi jossa oli jotain kummaa lastenhuonemaista kotoisuutta ja sen alla pieni valkoiseksi maalatusta lastulevystä kokoonpantu kirjoituspöytä, jonka levyllä ikään kuin harkittuina viimeistelevinä yksityiskohtina lepäsivät yksinäinen vuokrakuitti, peltipurkillinen kyniä ja krumeluurisiin kultakehyksiin sullottu valokuva jostain marsua etäisesti muistuttavasta otuksesta. Vastapäiseen nurkkaan oli nikkaroitu jonkinlainen keittosyvennys, joka kokoonsa nähden näytti ymmäyttävän siistiltä.
  Kotilainen huomasi Marsalkan tuijotuksen ja sanoi:
  – Mä tykkään tiskaamisesta. Ihan totta.

Tämä kuuluu ehdottomasti siihen sarjaan korkeakulttuuria, että tästä joko pitää tai sitten ei pääse viittä sivua edemmäs. Minä enimmäkseen pidin, joskin kirjan loputtua olo oli hetken aikaa mallia: "Mitä vattua mä just luin??"


  • Helmi-Maaria Pisara
    Kommentti Lähettäjä: Helmi-Maaria Pisara
    07/05/2012 @ 16:26

    Tämä on ihana; kielitaiturointia ja myöskin hauska. Haluaisin nähdä elokuvaversionkin. Kivaa, että upposi :)

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    08/05/2012 @ 02:14

    Joo, upposi kyllä, vähän yllättäen jopa. Aiheutti julkisia naurunpyrskähdyksiä työmatkajunassa.

  • Lukuhoukka
    Kommentti Lähettäjä: Lukuhoukka
    08/05/2012 @ 21:37

    Minä en lue mitään, minkä nimessä on kalja. Joten jää varmaan tämäkin lukematta, kuten on jäänyt tähänkin asti. Vaikka Rimminen vaikuttaa kyllä hauskalta tyypiltä, olin kerran kuuntelemassa. Terv. nim. Rajoittunut.

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    09/05/2012 @ 09:02

    Heh, nojoo, aina sitä voi jättää asioita väliin. Jopa kirjoja.

Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!